Isänpäivä tuli

Ja meni. Onnea vaan kaikille isille!
Muistettais vaan, että ne isät ovat muinakin päivinä muistettavia isiä. Ei niin kiire saisi olla, ettei vaivaa näkisi pidemmänkin matkan lähteä. Ei se puhelinsoitto ole sama vaikka edes se on tärkeä. Ja jos ei puhelimeen vastausta saa, useammankaan soiton jälkeen, eikö kannattaisi pohtia mitä on mahdollisesti käynyt? Vakavaa jotain?
Yksinäisyys on vakavaa! Korona ja kaikki muu on vaikeaa. Ei tavata, ei käydä, ei soitella - ei huolehdita. Ei ole ketään!
Sitten kun ollaan itse samassa tilanteessa, voi tulla mieleen että jos kumminkin olisi muistanut ja käynyt. Tai jopa jos käynytkin ikävästi, on turha murehtia ja itkeä miten on poistunut keskuudestamme. Tunsiko hätää, tuskaa ja kipua.
Jos vaikka kotiutunut jostain hoitojaksolta tms. Palaa kotiin mieli maassa. Siinäkö olet sitten toipumassa harmituksesi kanssa?
Kunpa vain olisi joku juttukaveri edes.
Eikö kukaan ota "asiakseen" miten siellä kotona pärjäillään..