Jumala antaa lohdutuksen

”Hän ai­na meil­le loh­du­tuk­sen tuo oi­ke­al­la het­kel­lä. Hän kuu­lee har­taan kai­pauk­sen ja py­syy mei­tä lä­hel­lä. Hän eh­tii kyl­lä aut­ta­maan, yl­lät­tää mei­dät ar­mol­laan.”

Nämä vir­ren 370 sa­nat tart­tui­vat kor­vii­ni, kun ker­ran aje­lin al­la­päin töis­tä ko­tiin. Mää­rä­ai­kai­nen työ oli päät­ty­mäs­sä, ei­kä ol­lut var­muut­ta tu­le­vas­ta. Toi­meen­tu­lo huo­let­ti ison per­heen asun­to­vel­kais­ta isää. Vir­si jat­kui: ”Nyt eh­kä huo­kaat al­la su­run: ”Jo Her­ra mi­nut hyl­kä­si.”Vaan taas Hän pois­taa mur­heen su­mun ja olet vie­lä rak­kaam­pi. On ai­ka tääl­lä vaih­tu­va, myös mur­he­päi­vä lop­pu­va.”

Kuun­te­lin vir­ren lop­puun ja vie­lä alus­ta uu­del­leen. Kat­se­lin ke­vät­tal­vi­sen au­rin­gon kirk­kau­des­sa kyl­pe­vää Kuo­rin­gan sel­kää sil­mien su­men­tu­es­sa kyy­ne­lis­tä. Sain tuon vir­ren vä­li­tyk­sel­lä ko­kea suur­ta loh­du­tus­ta ja mie­tin, mik­si sitä ai­na niin hel­pos­ti unoh­taa. ”Us­ko­taan Ju­ma­las­ta hyv­vää!” ”Kyl­lä se Tai­vaan Isä aut­taa!” Nämä lau­seet olen kuul­lut niin mon­ta ker­taa jo lap­suus­ko­dis­sa­ni, ja elä­nyt ne to­dek­si yhä uu­del­leen kaik­kien ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä.

Kaik­kein suu­rin loh­du­tus on ai­na tul­lut syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta. ”Oi kuin­ka su­loi­set ovat nii­den ja­lat, jot­ka rau­haa ju­lis­ta­vat” (Room. 10:15). Lap­suu­den tot­te­le­mat­to­muuk­sis­sa, nuo­ruu­den lan­kee­muk­sis­sa, myö­hem­min epä­on­nis­tu­nee­na kas­vat­ta­ja­na ja avi­o­puo­li­so­na ja kai­kis­ta lai­tim­mai­sen tun­toi­se­na sa­nan­pal­ve­li­ja­na olen ai­na kui­ten­kin saa­nut kuul­la loh­dut­ta­vaa evan­ke­liu­mia. Asa­fin ta­voin olen saa­nut ko­kea: ”Minä olin vä­häl­lä hor­jah­taa, jal­ka­ni mel­kein pet­ti­vät. – – Minä olin mie­le­tön, ym­mär­rys­tä vail­la, olin kuin jär­je­tön eläin si­nun edes­sä­si. Kui­ten­kin minä saan ai­na ol­la luo­na­si, sinä pi­dät kä­des­tä­ni kiin­ni. Sinä joh­da­tat mi­nua tah­to­si mu­kaan, ja vii­mein sinä nos­tat mi­nut kun­ni­aan.” (Ps. 73:2, 22–24.)

Ajal­li­nen elä­mä si­säl­tää mo­nen­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia. Yk­si on me­net­tä­nyt lä­hei­sen­sä, toi­nen ter­vey­ten­sä, kol­mas kamp­pai­lee toi­meen­tu­lon kans­sa. Me olem­me mo­nen­lais­ten ris­tien kan­ta­jia. Ris­tin kan­ta­ja saa kui­ten­kin ai­na nos­taa kat­seen­sa Kris­tuk­seen: ”Hän roh­kai­see mei­tä kai­kis­sa ah­din­gois­sam­me, niin et­tä me hä­nel­tä saa­mam­me loh­du­tuk­sen voi­mal­la jak­sam­me loh­dut­taa mui­ta ah­din­gos­sa ole­via. Niin kuin Kris­tuk­sen kär­si­myk­set ovat tul­leet run­sai­na mei­dän osak­sem­me, sa­moin on Kris­tus tuo­nut meil­le run­saas­ti loh­du­tus­ta.” (2. Kor. 1: 4–5.) Us­ko tuo sy­dä­meen sa­noin ku­vaa­mat­to­man rau­han ja loh­du­tuk­sen.

Jou­lun ai­kaan on myös mart­tyy­ri­kuo­le­man koh­dan­neen apos­to­li Ste­fa­nok­sen muis­to­päi­vä. Hän jou­tui roh­ke­an us­kon­saar­nan vuok­si koh­taa­maan vä­ki­val­tai­sen kuo­le­man (Ap. t. 6–7). Kun Ste­fa­nos vai­pui pol­vil­leen rai­vos­tu­nei­den ih­mis­ten lä­het­tä­mäs­sä ki­vi­sa­tees­sa, hän ei huu­ta­nut heil­le vas­taan tai ol­lut edes vi­hai­nen. Hän huu­si koh­ti tai­vas­ta: ”Her­ra, älä lue tätä te­koa heil­le syn­nik­si.” Hä­nel­lä oli ar­mol­li­nen mie­li. Hän sai Py­hän Hen­gen kaut­ta tun­tea tai­vaal­lis­ta loh­du­tus­ta jopa kau­he­al­la ta­val­la osak­seen tu­le­van ajal­li­sen kuo­le­man edes­sä.

Et­hän ko­et­te­le­mus­ten­kaan kes­kel­lä unoh­da Ju­ma­lan lu­pauk­sia? Ajal­li­nen elä­mä on ly­hyt kuin käm­me­nen le­veys, ja us­ko vie ker­ran pe­ril­le tai­vaan ko­tiin, jos­sa ei ole ajan vai­vo­ja, syn­tiä ei­kä kiu­sauk­si­a­kaan!

Osmo Heikkala