Jumala tukee horjuvaa

Kyky liik­kua on Luo­jan suu­ri lah­ja, jon­ka saam­me jo koh­dus­sa. Lap­si­ve­den kan­nat­te­le­ma pik­kui­nen hei­luu ja kään­tyi­lee mil­loin mi­ten­kin päin. Syn­ty­män jäl­keen jou­dum­me koh­taa­maan pai­no­voi­man, jon­ka voit­ta­mi­nen vaa­tii har­joi­tus­ta ja voi­maa.

Lo­pul­ta useim­mat meis­tä nou­se­vat sei­so­maan ja kä­ve­le­mään. Aluk­si sei­so­mi­nen on hor­ju­vaa ja meno muk­sah­te­le­vaa. Tämä ei kui­ten­kaan saa las­ta luo­pu­maan opet­te­lus­ta. Isä ja äi­ti, sis­kot ja vel­jet kan­nus­ta­vat pien­tä.

Vä­hi­tel­len meno muut­tuu var­mem­mak­si, ja jot­kut op­pi­vat sei­so­maan ja kä­ve­le­mään jopa nuo­ral­la. Mi­nul­ta tämä nuo­ri­son suo­si­ma har­ras­tus ei mai­nit­ta­vas­ti suju, mut­ta ta­sa­pai­non kan­nal­ta on kuu­lem­ma tär­ke­ää suun­na­ta kat­se eteen, ei alas.

”Ruu­miin har­joit­ta­mi­ses­ta on vain vä­hän hyö­tyä, mut­ta oi­ke­as­ta us­kos­ta on hyö­tyä kaik­keen, sil­lä sii­hen liit­tyy lu­paus sekä täs­tä et­tä tu­le­vas­ta elä­mäs­tä”, neu­voi Paa­va­li Ti­mo­teus­ta (1. Tim. 4:8). Us­ko on Ju­ma­lan vii­toit­ta­ma tie, joka joh­taa hal­ki ajan vaa­ro­jen ikui­seen ko­tiin. Tä­män tien kul­ke­mi­nen ei Jee­suk­sen mu­kaan ole ke­vyt­tä tai help­poa, vaan ris­tin kan­ta­mis­ta (Matt. 16:24). Sik­si tien kul­ki­ja saat­taa usein tun­tea it­sen­sä kom­pas­te­le­vak­si taa­pe­rok­si, joka ei iki­nä opi kä­ve­le­mään kun­nol­la. Sil­ti isä, äi­ti ja si­sa­ruk­set kan­nus­ta­vat hän­tä.

Paa­va­li ru­koi­li vel­ji­ään ja sis­ko­jaan kan­nus­ta­en: ”Minä pol­vis­tun Isän eteen, hä­nen, jon­ka ase­maa jo­kai­nen isän ja lap­sen suh­de tai­vaas­sa ja maan pääl­lä ku­vas­taa. Ru­koi­len, et­tä hän sa­no­mat­to­mas­sa kirk­kau­des­saan hen­gel­lään vah­vis­tai­si ja voi­mis­tai­si tei­dän si­säis­tä ole­mus­tan­ne.” (Ef. 3:14–16.) Kun täl­lai­nen pyyn­tö to­teu­tuu, em­me enää ole alai­käi­siä, jot­ka aje­leh­ti­vat kai­ken­lais­ten opin tuul­ten hei­tel­tä­vi­nä ja ih­mis­ten pe­li­nap­pu­loi­na (Ef. 4:14). Kris­tuk­sen ruu­miin jä­se­ni­nä saam­me kas­vaa en­tis­tä lu­jem­min kiin­ni hä­neen ja vah­vis­tua hä­nen omien­sa kes­ki­näi­ses­sä rak­kau­des­sa (Ef. 4:15–16).

Sai­ras­tu­mi­sen tai louk­kaan­tu­mi­sen jäl­keen saa­tam­me jou­tua opet­te­le­maan kä­ve­le­mi­sen ai­van uu­des­taan. Se on tai­to, joka vaa­tii jat­ku­vaa har­joit­ta­mis­ta. Sa­moin hen­gel­li­nen as­kel­ta­mi­nen on tai­to, jos­sa on tur­ha luul­la tul­leen­sa val­miik­si: ”Joka luu­lee sei­so­van­sa, kat­so­koon, et­tei kaa­du”, va­roit­ti Paa­va­li (1. Kor. 10:12).

Meis­tä jo­kai­nen on al­tis kom­pas­te­le­maan, louk­kaan­tu­maan ja sai­ras­tu­maan. Sik­si Jee­suk­sen omat aut­ta­vat lem­pe­äs­ti toi­si­aan ta­kai­sin jal­keil­le: ”Vel­jet, jos joku teis­tä ta­va­taan te­ke­mäs­tä vää­rin, on tei­dän, joi­ta Hen­ki oh­jaa, lem­pe­äs­ti ojen­net­ta­va hän­tä. Ol­kaa kui­ten­kin va­ruil­lan­ne, et­tet­te it­se jou­du kiu­sauk­seen. Kan­ta­kaa tois­ten­ne taak­ko­ja, niin te to­teu­tat­te Kris­tuk­sen lain.” (Gal. 6:1–2.)

Näi­den­kin ope­tus­ten kaut­ta Kris­tus it­se hil­jaa toi­mii kär­si­väl­li­se­nä kas­vat­ta­ja­na, joka ei an­na toi­vom­me sam­mua. Je­sa­jan pro­fe­tia roh­kai­see mei­tä: ”Kat­so: mi­nun pal­ve­li­ja­ni, jol­le minä an­nan voi­man, mi­nun va­lit­tu­ni, jo­hon olen miel­ty­nyt. Hen­ke­ni olen las­ke­nut hä­nen yl­leen, hän tuo oi­keu­den kan­so­jen kes­kuu­teen. Ei hän huu­da ei­kä me­lua, ei kuu­lu hä­nen ää­nen­sä ka­duil­la. Mur­tu­nut­ta ruo­koa hän ei mu­ser­ra, lam­pun hii­pu­vaa liek­kiä ei hän sam­mu­ta. Tin­ki­mät­tä hän to­teut­taa oi­keu­den. Ei­kä hän mur­ru, ei him­me­ne hä­nen liek­kin­sä, vaan hän saat­taa kaik­ki­al­la oi­keu­den voi­maan. Hä­nen ope­tus­taan ikä­vöi­vät kau­kai­set ran­nat.” (Jes. 42:1–4.)

Teks­ti: Mik­ko Pi­si­lä