Valtaistuimen edessä

Taivaan kodista ja pe­ril­le pääs­seit­ten juh­las­ta tie­de­tään hy­vin vä­hän. Raa­ma­tus­sa sii­tä ker­ro­taan vain viit­tauk­se­no­mai­ses­ti.

Apos­to­li Paa­va­li kir­joit­taa kuin aa­vis­tel­len ko­rint­to­lai­sil­le: ”Me ju­lis­tam­me, niin kuin on kir­joi­tet­tu, mitä sil­mä ei ole näh­nyt, ei­kä kor­va kuul­lut, mitä ih­mi­nen ei ole voi­nut sy­dä­mes­sään aa­vis­taa, min­kä Ju­ma­la on val­mis­ta­nut niil­le, jot­ka hän­tä ra­kas­ta­vat” (1. Kor. 2:9).

Apos­to­li Jo­han­nes puo­les­taan kir­joit­taa kir­jees­sään Ju­ma­lan las­ten pää­mää­räs­tä seu­raa­vas­ti: ”Rak­kaat ys­tä­vät, jo nyt me olem­me Ju­ma­lan lap­sia, mut­ta vie­lä ei ole käy­nyt il­mi, mitä meis­tä tu­lee. Sen me tie­däm­me, et­tä kun se käy il­mi, meis­tä tu­lee hä­nen kal­tai­si­aan, sil­lä me saam­me näh­dä hä­net sel­lai­se­na kuin hän on.” (1. Joh. 3:2.)

Ver­hon ta­ka­na

Sa­lai­suu­den ver­hon toi­sel­le puo­lel­le saam­me kur­kis­taa Jo­han­nek­sen Il­mes­tys­kir­jan ku­vauk­ses­sa, ”jon­ka Ju­ma­la an­toi hä­nel­le näyt­tääk­seen pal­ve­li­joil­leen, mitä pian on ta­pah­tu­va” (Ilm.1:2): ”Tä­män jäl­keen näin suu­ren kan­san­jou­kon, niin suu­ren, et­tei ku­kaan ky­en­nyt sitä las­ke­maan. Sii­nä oli ih­mi­siä kai­kis­ta mais­ta, kai­kis­ta kan­sois­ta ja hei­mois­ta, ja he pu­hui­vat kaik­kia kie­liä. He sei­soi­vat val­tais­tui­men ja Ka­rit­san edes­sä yl­lään val­ke­at vaat­teet ja kä­des­sään pal­mu­nok­sat”. (Ilm. 7:9).

Tämä suo­ras­taan hui­kai­se­va näky liit­tyy ky­sy­myk­seen, joka us­ko­vai­sil­le vä­lil­lä esi­te­tään: Luu­let­te­ko, et­tä vain te pää­set­te tai­vaa­seen? Näin pie­ni­kö on mie­les­tän­ne pe­las­tu­vien ih­mis­ten jouk­ko?

Ka­rit­san ve­rel­lä val­kais­tut

Ih­mi­siä on kaik­ki­na ai­koi­na kiin­nos­ta­nut tuon­puo­lei­suus ja pe­las­tu­vien mää­rä. Sitä ky­syt­tiin myös Va­pah­ta­jal­ta: ”Her­ra, on­ko niin, et­tä vain har­vat pe­las­tu­vat?” (Luuk. 13:23.)

Jee­suk­sen vas­taus ei si­säl­tä­nyt mää­riä, vaan oleel­li­sem­man vies­tin: ”Kil­voi­tel­kaa pääs­täk­sen­ne si­sään ah­taas­ta oves­ta. Minä sa­non teil­le: mo­net yrit­tä­vät men­nä si­sään mut­ta ei­vät sii­hen ky­ke­ne.” (Luuk.13:24.)

Jo­han­nek­sel­le näy­te­tys­sä näys­sä kan­san­jouk­ko­jen li­säk­si läs­nä oli­vat en­ke­lit, van­him­mat ja nel­jä olen­toa. He kaik­ki heit­täy­tyi­vät maa­han kas­voil­leen osoit­ta­maan kun­ni­oi­tus­ta ja kii­tos­ta val­tais­tui­mel­la is­tu­val­le. Jo­han­nes kuu­li myös kii­tos­lau­lun, joka oli kuin pal­jo­jen vet­ten pau­hu.

Yk­si van­him­mis­ta ky­syi: ”Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat? Mis­tä he ovat tul­leet?” Hän saa vas­tauk­sen Her­ral­ta: ”Nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta. He ovat pes­seet vaat­teen­sa ja val­kais­seet ne ka­rit­san ve­res­sä.” (Ilm. 7:13­–14.)

Uut­ta maa­ta tä­hyil­len

Tämä vas­taus si­säl­tää meil­le tur­val­li­sen ja loh­dut­ta­van vies­tin kil­voi­tuk­sen mat­kal­le: tai­vaas­sa tie­de­tään mei­dän vai­vam­me, ah­dis­tuk­sem­me ja kiu­sauk­sem­me. Tie­de­tään vai­ke­an tun­tui­set ky­sy­myk­set­kin, joi­ta meil­le esi­te­tään. Tie­de­tään omas­ta jär­jes­täm­me nou­se­vat epäi­lyt. Tie­de­tään ja val­vo­taan, kun koh­taam­me ris­tiä ja it­kem­me omaa huo­nout­tam­me.

Ker­ran vai­vat päät­ty­vät ja ris­ti vaih­tuu kruu­nuk­si, niin kuin vir­ren sa­nois­sa ku­va­taan: ”Ja val­ta­mer­ten ää­ril­tä ja maan he käy­vät juh­laan ar­vaa­mat­to­maan. Soi Ju­ma­lal­le kii­tos ai­ni­aan. Hal­le­lu­ja, hal­le­lu­ja, hal­le­lu­ja! (VK 142:7)

Jo tääl­lä ajas­sa, ar­mon au­rin­gon pais­tees­sa tun­tuu jos­kus vir­ren­te­ki­jän sa­noin: ”Sy­dä­mes­sä soi jo ää­ni tai­vaan kii­tos­sä­vel­ten. Toi­vos­sa nyt nos­tan pää­ni, uut­ta maa­ta tä­hyi­len. Uut­ta virt­tä Ka­rit­sal­le siel­lä sit­ten vei­sa­taan, ylis­tys­tä Ju­ma­lal­le vä­sy­mät­tä mil­loin­kaan.” (VK 621:5)

Mart­ti Mur­to­pe­rä