Toivoa lohduttomalle

Is­tun pöy­dän ää­res­sä. Toi­sel­la puo­len pöy­tää, mi­nua vas­ta­pää­tä, is­tuu ys­tä­vä­ni. Hän pu­huu. Pu­heen vuo­laas­sa vir­ras­sa kuu­len Ju­ma­lan huo­len­pi­dos­ta, mut­ta myös elä­män ras­kais­ta ko­ke­muk­sis­ta.

Kuun­te­len. Sa­na­ni ys­tä­väl­le ovat vä­häi­set. Koen tai­ta­mat­to­muut­ta loh­dut­ta­ja­na. Läh­ties­sään hän kui­ten­kin il­mai­see tul­leen­sa loh­du­te­tuk­si. Mikä hän­tä loh­dut­ti?

Mil­loin loh­du­tus­ta tar­vi­taan?

Mil­lai­sia ovat ne ti­lan­teet tai ta­pah­tu­mat elä­mäs­sä­si, jot­ka syn­nyt­tä­vät si­nus­sa loh­du­tuk­sen tar­vet­ta?

Eh­kä lap­suu­des­ta­si muis­tat – ai­kui­sen nä­kö­kul­mas­ta kat­sot­tu­na pie­niä – sat­tu­muk­sia, jois­sa äi­ti tai isä si­nua loh­dut­ti. Ai­ka ku­luu, lap­si ai­kuis­tuu. Ko­ke­mus­pii­ri laa­je­nee laa­je­ne­mis­taan, ja vih­doin se yl­tää maa­pal­lon ää­riin saak­ka.

Vies­tit maa­pal­lon ti­las­ta luon­non­mul­lis­tuk­si­neen, ih­mis­ten ja kan­san­ryh­mien vä­li­sis­tä selk­kauk­sis­ta ja so­dis­ta voi­vat saa­da mei­dät ah­dis­tu­neek­si, ko­ke­maan jopa loh­dut­to­muut­ta. Kui­ten­kin Ju­ma­lan sa­nas­ta tie­däm­me, et­tä Ju­ma­la voi mei­tä roh­kais­ta kai­kis­sa ah­din­gois­sam­me. Hän loh­dut­taa.

Paa­va­lin kir­jees­tä Ko­rin­tin seu­ra­kun­nal­le lu­em­me: ”Ylis­tet­ty ol­koon mei­dän Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen Ju­ma­la ja Isä, ar­mah­ta­va Isä ja run­saan loh­du­tuk­sen Ju­ma­la!” (2. Kor. 1:3).

Ju­ma­lan mo­ni­nai­nen loh­du­tus

Mi­ten Ju­ma­la loh­dut­taa rank­ko­jen uu­tis­ten saar­ta­maa ih­mis­tä? En­tä ras­kaas­sa hen­ki­lö­koh­tai­ses­sa elä­män­ti­lan­tees­sa ole­vaa? Run­saan loh­du­tuk­sen Ju­ma­lal­la on käy­tös­sään lu­kui­sia kei­no­ja. Täs­tä ker­too kat­kel­ma edel­lä lai­na­tus­ta Paa­va­lin kir­jees­tä:

”Hän roh­kai­see mei­tä kai­kis­sa ah­din­gois­sam­me, niin et­tä me hä­nel­tä saa­mam­me loh­du­tuk­sen voi­mal­la jak­sam­me loh­dut­taa mui­ta ah­din­gos­sa ole­via. Niin kuin Kris­tuk­sen kär­si­myk­set ovat tul­leet run­sai­na mei­dän osak­sem­me, sa­moin on Kris­tus tuo­nut meil­le run­saas­ti loh­du­tus­ta.

Jos me olem­me ah­din­gos­sa, se koi­tuu teil­le loh­du­tuk­sek­si ja pe­las­tuk­sek­si. Jos saam­me loh­du­tus­ta, myös te roh­kais­tut­te kes­tä­mään sa­mo­ja kär­si­myk­siä, joi­ta me saam­me ko­kea. Me luo­tam­me lu­jas­ti sii­hen, et­tä te kes­tät­te. Tie­däm­me­hän, et­tä niin kuin te saat­te osan­ne kär­si­myk­sis­tä, saat­te myös loh­du­tuk­ses­ta osan­ne.” (2. Kor. 1:4–7.)

Tämä Ju­ma­lan sana osoit­taa, et­tä Ju­ma­la on us­ko­nut ih­mi­sel­le suu­ren teh­tä­vän suun­ni­tel­man­sa to­teu­tuk­ses­sa. Teh­tä­vä­nä on loh­du­tuk­sen saa­nee­na loh­dut­taa lä­him­mäis­tä. Loh­du­tuk­sen läh­de ja voi­man an­ta­ja on se­kin, kun ko­et­te­le­muk­sis­sa ole­va nä­kee ys­tä­vän­sä kes­tä­vän vai­keuk­sis­saan.

Paa­va­li kir­joit­taa lu­jas­ta luot­ta­muk­ses­ta lä­him­mäis­ten sel­viy­ty­mi­seen. Ky­sy­myk­ses­sä on luot­ta­mus Ju­ma­lan voi­maan, hä­nen joh­da­tuk­seen­sa. Tai­vaal­li­nen Isä kyl­lä tun­tee ih­mi­sen syn­ti­syy­den ja heik­kou­den. Hän ei ole­kaan jät­tä­nyt seu­raa­ji­aan heil­le an­ta­mis­saan teh­tä­vis­sä oman ym­mär­ryk­sen ja pää­tel­mien va­raan. Hän on an­ta­nut heil­le joh­dat­ta­jak­si Py­hän Hen­gen.

Ikui­sen elä­män toi­vo loh­dut­taa

Pyhä Hen­ki mah­dol­lis­taa sen, et­tä Ju­ma­lan kut­su­va ää­ni on vie­lä kuul­ta­va­na. Se kuu­luu Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta evan­ke­liu­min saar­nas­sa, joka on Jee­suk­sen lä­he­tys­käs­kyn mu­kais­ta ju­lis­tus­ta syn­tien an­teek­si­an­ta­mi­ses­ta. Sen vas­taa­not­ta­mi­nen tuo par­haan loh­du­tuk­sen tä­män ajan ah­dis­tuk­sis­sa, mut­ta sen lu­pauk­se­na on myös ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Pöy­tä­kes­kus­te­lus­sa ys­tä­vä­ni tuli loh­du­te­tuk­si Ju­ma­lan loh­du­tuk­sel­la. Evan­ke­liu­min sa­no­ma syn­tien an­teek­si­saa­mi­sek­si sai vah­vis­taa hä­nen yh­teyt­tään tai­vaal­li­seen Isään. Niin mi­nun­kin.

Veik­ko Si­vu­la