Enkeli kulkee edellä

Mo­nen ko­din las­ten­huo­neen sei­näl­lä on tau­lu, jos­sa kak­si las­ta kul­kee käsi kä­des­sä sil­lan yli. Sil­ta on ku­lu­neen ja keh­non nä­köi­nen, ja sen al­la sy­väl­lä nä­kyy vuo­laa­na vir­taa­va joki. Las­ten ylä­puo­lel­la on val­koi­nen en­ke­li, joka kä­sil­lään suo­je­lee lap­sia. Tau­lu tuo ai­na mie­leen lap­suu­den lau­lun ”Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie, hänt’ iha­na en­ke­li ko­ti­hin vie”. Uu­dis­te­tuis­sa sa­nois­sa lau­le­taan en­ke­leis­tä: ”Te kä­sil­lä kan­ta­kaa lap­sos­ta maan, niin et­tei hän louk­kai­si jal­kaan­sa­kaan.”

Naa­pu­ris­sa asui iä­käs mum­mo. Hän oli vii­si­vuo­ti­aa­na kul­ke­nut pit­kiä mat­ko­ja ker­jää­mäs­sä ruo­kaa. Muis­tin­sa me­net­tä­nee­nä hän is­tui ik­ku­nan ää­res­sä, kat­se­li ulos ja eli uu­des­taan pie­nen ty­tön pe­lot. Hän näki pi­me­än met­sän ja pie­nen po­lun ja tus­kai­sel­la ää­nel­lä ky­se­li: ”Os­saan­ko­han minä kot­tiin?” Hän kui­ten­kin luot­ti sii­hen, et­tä oma en­ke­li var­je­lee, oli ai­na var­jel­lut.

En­ke­lit ei­vät ole mie­li­ku­vi­tus­ta. En­ke­lit ei­vät ole sa­tuo­len­to­ja, ku­ten kei­jut ovat. Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon en­ke­leis­tä. He ovat yh­tä to­sia kuin kaik­ki muu­kin, jos­ta Ju­ma­lan sana ker­too, ku­ten Ju­ma­la it­se ja Jee­sus, Ju­ma­lan Poi­ka. Kaik­ki he ovat hen­ki­o­len­to­ja, ih­mis­tä kor­ke­am­pia. En­ke­lit ovat ”pal­ve­le­via hen­kiä, jot­ka lä­he­te­tään pal­ve­le­maan nii­tä, jot­ka saa­vat osak­seen au­tuu­den” (Hepr. 1:14).

Lä­hes kai­kis­sa Raa­ma­tun kir­jois­sa pu­hu­taan en­ke­leis­tä. Hy­vät en­ke­lit kuu­lu­vat Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Kos­ka en­ke­lit ovat hen­ki­o­len­to­ja, he ovat yleen­sä nä­ky­mät­tö­miä ih­mi­sen sil­mil­le. He voi­vat il­mes­tyä ih­mi­sel­le ih­mi­sen hah­mos­sa. En­ke­leis­tä on mai­nin­to­ja mie­hi­nä val­keis­sa vaat­teis­sa (Mark. 16:5; Ap. t. 1:10).

En­ke­li tar­koit­taa sa­nan­saat­ta­jaa. Raa­ma­tun mu­kaan en­ke­li on il­mes­ty­nyt esi­mer­kik­si Jee­suk­sel­le hä­nen tus­kan­sa het­ke­nä, Ma­ri­al­le il­moit­ta­es­saan Jee­suk­sen syn­ty­mäs­tä, Pie­ta­ril­le, Paa­va­lil­le, Sa­ka­ri­al­le, Da­nie­lil­le, Eli­al­le, Joo­su­al­le ja Moo­sek­sel­le sekä mo­nil­le muil­le­kin Raa­ma­tun hen­ki­löil­le. Nämä kaik­ki ti­lan­teet ovat ol­leet suu­ria ja tär­kei­tä het­kiä. On siis pal­jon to­dis­ta­jia, sil­min­nä­ki­jöi­tä.

Toi­ses­sa Moo­sek­sen kir­jas­sa (23:20–21) pu­hu­taan en­ke­leis­tä saat­ta­ji­na, sen voi siis ot­taa täy­des­tä to­des­ta: ”Minä lä­he­tän en­ke­lin kul­ke­maan si­nun edel­lä­si, suo­je­le­maan si­nua mat­kal­la ja vie­mään si­nut sii­hen paik­kaan, jon­ka olen si­nul­le va­ran­nut. Muis­ta, et­tä hän on lä­hel­lä­si, tot­te­le hän­tä älä­kä vi­has­tu­ta hän­tä.”

En­ke­leis­tä pu­hu­taan usein lap­sil­le, kos­ka lap­sen us­ko on otol­lis­ta us­ko­maan pu­het­ta en­ke­leis­tä. Täs­tä ker­too se­kin, et­tä en­nen Mik­ke­lin­päi­vä oli sekä las­ten et­tä en­ke­lei­den päi­vä. Ny­kyi­sin se on vain en­ke­leil­le omis­tet­tu päi­vä.

En­ke­lit kuu­lu­vat kai­ke­ni­käi­sil­le ih­mi­sil­le. He kuu­lu­vat elä­mään. Kaik­ki saa­vat las­ten ta­val­la us­koa ja luot­taa sii­hen, mitä Ju­ma­la sa­nas­saan lu­paa. Oli­pa elä­män­ti­lan­ne mil­lai­nen ta­han­sa, Ju­ma­la an­taa en­ke­lit kul­ke­maan edel­lä ja var­je­le­maan.

Oli­pa edes­sä vaa­ral­li­nen mat­ka tai meno jo­hon­kin tut­ki­muk­seen, tent­tiin, uu­teen työ­paik­kaan, vai­ke­aan neu­vot­te­luun tai mi­hin ta­han­sa ti­lan­tee­seen, joka pe­lot­taa tai ah­dis­taa tai ajat­te­lut­taa etu­kä­teen, saa us­koa ja luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää lu­pauk­sen­sa ei­kä lä­he­tä ke­tään yk­sin mat­kal­le. Ju­ma­la kui­ten­kin edel­lyt­tää, et­tä ih­mi­nen toi­mii hä­nen tah­ton­sa mu­kai­ses­ti. Sil­loin Ju­ma­la lu­paa: ”Minä olen si­nun vi­hol­lis­te­si vi­hol­li­nen ja vas­tus­ta­jie­si vas­tus­ta­ja” (23:22).

Juhani Alaranta