Ettei yksikään joutuisi helvettiin...

Et­tei yk­si­kään jou­tui­si ka­do­tuk­seen

Me me­nem­me usein kaup­paan eri­kois­tar­jous­ten pe­räs­sä. Ta­lou­del­li­nen ih­mi­nen nä­kee vai­vaa sääs­tääk­seen kas­va­vis­sa ko­ti­ta­lous­me­nois­sa. Ju­ma­la kut­suu ih­mis­tä pa­ran­nuk­seen an­ta­en jat­ku­via tar­jouk­sia ja kut­su­ja Ju­ma­lan val­ta­kun­taan.

Paa­va­li tun­si sy­dä­mes­sään ras­kas­ta su­rua ja lak­kaa­ma­ton­ta tus­kaa sen täh­den, et­tä hä­nen kan­san­sa jä­se­net ei­vät va­el­ta­neet Kris­tuk­sen seu­raa­ji­na. Ju­ma­la oli an­ta­nut va­li­tul­le kan­sal­leen liit­ton­sa ja la­kin­sa. Hän oli an­ta­nut heil­le myös ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ja lu­pauk­set, mut­ta vain har­vat pal­ve­li­vat elä­vää Ju­ma­laa ja va­el­si­vat lu­pauk­sen sa­naan us­ko­en.

Paa­va­li toi­voi, et­tä hän voi­si aut­taa vel­ji­ään. Kris­tus oli syn­ty­nyt Ju­ma­lan omai­suus­kan­san kes­kel­le, mut­ta hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan. He ei­vät ol­leet oi­kei­ta Aab­ra­ha­min lap­sia. Elä­vä us­ko ei pe­riy­dy, vaan se on ai­na jo­kai­sen ih­mi­sen oma­koh­tai­nen asia.

Epä­us­ko oli suu­ri syn­ti juu­ta­lais­ten elä­mäs­sä, vaik­ka Ju­ma­la oli va­paut­ta­nut hei­dät or­juu­des­ta ja an­ta­nut heil­le oman va­paan maan. Ju­ma­la oli ruok­ki­nut ja siu­nan­nut hei­tä run­saas­ti ja var­jel­lut vi­hol­lis­ten kes­kel­lä. Sil­ti he kiel­täy­tyi­vät us­ko­mas­ta Ju­ma­lan voi­maan ja val­taan ja tais­te­li­vat it­se Elä­män ruh­ti­nas­ta, Her­raa Jee­sus­ta vas­taan.

Jee­sus it­kee

Ju­ma­lan sana vä­lit­tää muu­ta­man kos­ket­ta­van ta­pah­tu­man, jois­sa Jee­sus it­kee. Lä­hes­ty­es­sään Je­ru­sa­le­mia hän tun­si sy­vää mur­het­ta sii­tä, et­tä sen asuk­kaat ei­vät ol­leet tun­te­neet et­sik­ko­ai­kaan­sa. Hän ko­hot­ti voi-huu­dot muu­ta­mien Ga­li­le­an kau­pun­kien yl­le, kos­ka ih­mi­set oli­vat hy­län­net hä­nen saar­nan­sa ja tun­nus­te­kon­sa. Jee­suk­sen pa­ran­nus­saar­nat ja voi­mal­li­set työt oli­vat kai­ku­neet kuu­roil­le kor­vil­le. (Luuk. 10.)

Paa­va­li muis­tut­ti, et­tä paa­tu­mus, joka oli koh­dan­nut osaa Is­ra­e­lin kan­sas­ta, kes­täi­si sii­hen as­ti, et­tä muis­ta kan­sois­ta koot­ta­va mää­rä oli­si tul­lut täy­teen. Sit­ten Sii­o­nis­ta tu­lee Pe­las­ta­ja, joka pois­taa ju­ma­lat­to­muu­den Jaa­ko­bin jäl­ke­läi­sis­tä. Ju­ma­lal­la on liit­to omai­suus­kan­san­sa kans­sa: hän ot­taa pois hei­dän syn­tin­sä. Ju­ma­la ei pe­ruu­ta an­ta­mi­aan lah­jo­ja ei­kä kadu kut­su­mis­taan (Room. 11).

Kuka us­koo?

Us­ko­vai­set tun­te­vat epä­us­kon täh­den sa­man­lais­ta mur­het­ta tä­nä­kin ai­ka­na. Pro­feet­ta Je­sa­ja ky­syi: ”Kuka us­koo mei­dän saar­nam­me ja ke­nel­le Her­ran kä­si­var­si il­moi­te­taan?” (Jes. 53:1.) Epä­us­kon sil­min ei voi näh­dä Kris­tuk­sen evan­ke­liu­min kirk­kau­des­ta sä­tei­le­vää va­loa. Pyhä Hen­ki voi kui­ten­kin ava­ta sy­dä­men ot­ta­maan evan­ke­liu­min vas­taan.

Suo­men kan­sal­le on an­net­tu pit­kä et­sik­ko­ai­ka. Ju­ma­lan käsi on var­jel­lut maa­tam­me ja siu­nan­nut ajal­lis­ta hy­vyyt­tä ylen mää­rin. Kun­pa kan­sam­me nä­ki­si, et­tä Ju­ma­lan hy­vyys kut­suu pa­ran­nuk­seen. Ju­ma­lan tah­to on, et­tei yk­si­kään ih­mi­nen jou­tui­si ka­do­tuk­seen.

Ju­ma­lan lap­set ju­lis­ta­vat us­kon saar­naa, sa­no­maa Kris­tuk­ses­ta. Ju­ma­lan kirk­kaus, joka sä­tei­lee Kris­tuk­sen kas­voil­ta, opi­taan tun­te­maan us­kon kaut­ta. Se täyt­tää ih­mi­sen sy­dä­men ja le­vit­tää va­lo­aan. Ian­kaik­ki­sen kirk­kau­den rin­nal­la tä­män ajan mur­heet ovat vä­häi­siä ja ly­hy­tai­kai­sia. Ne ovat usein tar­peel­li­sia kas­vat­ta­maan mei­tä, jot­ta meil­lä säi­lyi­si tai­va­si­kä­vä.

Pek­ka Kyl­lö­nen