Jumala ylläpitää maailmaa

Is­tu­tam­me pe­ru­noi­ta pi­ha­pel­lol­la. Jär­vel­tä pu­hal­taa voi­ma­kas itä­tuu­li ja len­nät­tää il­maan ka­nan­kak­ka­ra­kei­ta ja niis­tä jau­hau­tu­nut­ta pö­lyä.

Is­tu­tus­ka­ve­ri­na­ni on ai­kuis­tu­nut poi­ka, joka on käy­mäs­sä lap­suus­ko­dis­saan vii­meis­tä ker­taa en­nen häi­tään. ”Kan­nat­taa­ko näi­tä ai­van pie­niä lait­taa?” hän ky­se­lee. To­te­an, et­tä pie­nes­sä­kin sie­men­pe­ru­nas­sa on kaik­ki, mitä uu­den elä­män al­kuun tar­vi­taan.

Kau­pun­ki­lais­läh­töi­se­nä ko­ti­tar­ve­vil­je­li­jä­nä­kin tie­dän, et­tä kan­nat­taa odot­taa, et­tä maa­pe­rä läm­pe­nee riit­tä­väs­ti ei­kä ole lii­an mär­kä, kun kyl­vän sie­me­nen. Ke­sän ai­ka­na tar­vi­taan sit­ten va­loa, läm­pöä ja ra­vin­tei­ta. Kas­te­ma­dot ja tu­han­net muut pie­nem­mät eli­öt pi­tä­vät huo­len, et­tä ra­vin­teet va­pau­tu­vat maa­han, jol­loin uu­det kas­vin alut voi­vat nii­tä hyö­dyn­tää. Luon­non kier­to­kul­ku on ih­me. Ju­ma­la on sen luo­nut, ja Ju­ma­la sen yl­lä­pi­tää.

Ih­mi­se­nä pon­nis­te­len teh­däk­se­ni kas­vun olo­suh­teet otol­li­sik­si. Hei­nä­kuun alus­sa mul­taan pe­ru­nan, jot­ta rik­ka­ruo­ho­jen kas­vu talt­tui­si ja jot­ta kos­teu­so­lo­suh­teet py­syi­si­vät hy­vi­nä. Kuun lop­pu­puo­lel­la sit­ten otan muo­vi­va­din ja kuo­kan ja kai­van mul­lan se­as­ta en­sim­mäi­set puh­taan vaa­le­at uu­det pe­ru­nat. Ju­ma­la on taas an­ta­nut kas­vun ta­pah­tua.

Ih­mi­sen vas­tuu luo­ma­kun­nas­ta?

Maa­il­mas­sam­me mo­nil­la on puu­te jo­ka­päi­väi­ses­tä lei­väs­tä. Ih­mi­nen omal­la toi­min­nal­laan tu­ho­aa elä­mää, saas­tut­taa maa­ta, ve­siä ja il­maa. Vas­tuu­ta luon­non var­je­lus­ta em­me ole kai­kil­ta osin osan­neet ot­taa. Myös ka­teus, rii­dat, vä­ki­val­ta ja so­dat tu­ho­a­vat elä­män edel­ly­tyk­siä.

On vält­tä­mä­tön­tä, et­tä me opim­me en­tis­tä pa­rem­min ja­ka­maan sitä hy­vää, min­kä Ju­ma­la siu­naa. Kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä voim­me hy­väs­sä yh­teis­kun­nas­sa rau­has­sa vil­jel­lä maa­ta, sai­si nä­kyä avoi­me­na suh­tau­tu­mi­se­na maa­il­man hä­tään. Uu­si su­ku­pol­vi jou­tuu en­tis­tä ki­pe­äm­min kan­ta­maan täs­tä vas­tuu­ta.

Kyl­vö ja kas­vu sy­dä­mes­sä

Per­het­tä pe­rus­ta­mas­sa ole­va poi­ka pu­he­lee iloi­se­na ta­paa­mi­ses­ta vih­ki­pa­pin kans­sa. Tämä poi­ka­ni, jon­ka kas­vu­ki­pu­ja olen lä­hel­tä seu­ran­nut, ha­lu­aa nyt avi­o­liit­toon as­tu­es­saan pyy­tää elä­mään­sä Ju­ma­lan siu­naus­ta. Täl­le po­jal­le, niin kuin mi­nul­le­kin, on ai­van to­del­lis­ta pel­to­mul­lan ja sie­men­pe­ru­noi­den maa­il­man li­säk­si se maa­il­ma, jota me kum­pi­kaan em­me voi näh­dä. Myös sen maa­il­man Ju­ma­la on luo­nut ja päi­vä päi­väl­tä yl­lä­pi­tää.

Ju­ma­lan kä­des­sä on sen maa­il­man sie­me­nen, Ju­ma­lan sa­nan, kyl­vö. Hä­nen val­las­saan on sy­dän­ten maa­pe­rän muok­kaus ja ra­vit­se­mi­nen. Ih­mi­sen teh­tä­vä on Ju­ma­lan apu­lai­se­na vil­jel­lä ja var­jel­la myös tuo­ta maa­il­maa. Ja myös sii­hen maa­il­maan ulot­tuu ih­mi­sen kyky tu­ho­ta kaik­kea sitä hy­vää, jon­ka Ju­ma­la siu­naa.

Nuo­rem­mat si­sa­ruk­set tu­le­vat iso­vel­jen ka­ve­rik­si pel­lol­le. Seu­raan si­sa­rus­ten tou­hua, läm­pöä ja iloa, jota he tun­te­vat yh­des­sä­o­los­ta. Ajat­te­len, mi­ten las­te­ni elä­män­päi­vät ovat vain Ju­ma­lan tie­dos­sa.

Ih­mi­se­lä­män luon­nol­li­nen kier­to­kul­ku on, et­tä lap­set var­tut­tu­aan pe­rus­ta­vat per­hei­tä, pyy­tä­vät Ju­ma­lal­ta uu­den elä­män lah­jaa, ruok­ki­vat ja kas­vat­ta­vat taas uu­den su­ku­pol­ven. Saan luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len heis­tä, an­taa ruo­kaa pöy­tään ja an­taa myös sa­nan näl­kää.

Uu­si tai­vas, uu­si maa

Tämä maa­il­ma ih­mi­si­neen huo­kaa tur­me­luk­sen al­la. Ju­ma­lan suun­ni­tel­maan kuu­luu, et­tä ker­ran luo­daan uu­si tai­vas ja uu­si maa, joka on va­paa tu­hon voi­mis­ta, maa­il­ma, jos­sa ei ole puu­tet­ta, saas­tei­ta, vä­ki­val­taa ei­kä ki­pua kes­ke­ne­räi­syy­des­tä. Mut­ta jo täs­sä ajas­sa, täs­sä maa­il­mas­sa, me saam­me kii­tol­li­si­na naut­tia kai­kes­ta sii­tä hy­väs­tä ja kau­niis­ta, joka mei­tä luon­nos­sa ja ih­mi­se­lä­mäs­sä ym­pä­röi.

Teks­ti: Jari Hint­sa­la