Sydämen usko tuo pelastuksen

Raa­mat­tu pu­huu sy­dä­men us­kos­ta. On­ko syk­ki­vä sy­dä­mem­me myös us­kon tyys­si­ja?

Jos­sain sy­dä­men seu­dul­la tun­nem­me ai­na­kin oman­tun­non ään­tä ja rak­kau­den tun­net­ta. Us­ko ei kui­ten­kaan ole tun­net­ta, jo­ten sitä ei voi sa­mal­la ta­val­la pai­kal­lis­taa.

Vä­lil­lä saa­tam­me epäil­lä, on­ko meil­lä us­koa ol­len­kaan, kun em­me tun­ne sitä. Sen si­jaan voim­me tun­tea ar­mon ja si­säi­sen rau­han. Eh­kä us­ko on luon­te­vin­ta si­joit­taa sy­dä­men lä­hel­le. Paa­va­li sa­noo­kin, et­tä ”sy­dä­men us­ko tuo van­hurs­kau­den” (Room. 10:10).

Us­ko ja jär­ki eril­lään

Raa­ma­tus­sa an­ne­taan sy­dä­mel­le ar­vo­kas ase­ma. Ju­ma­lan lap­sen sy­dä­mel­lä asuu Pyhä Hen­ki ja Jee­sus Kris­tus. Sy­dä­meen lah­joi­te­taan myös rak­kaus, joka liit­tää Ju­ma­lan lap­set toi­siin­sa. Li­säk­si sy­dän käy ru­kouk­ses­sa vuo­ro­pu­he­lua Ju­ma­lan kans­sa.

Mei­dän teh­tä­väk­sem­me jää pi­tää py­hän asuin­si­ja siis­tis­sä kun­nos­sa ja pi­tää sin­ne an­ne­tuis­ta lah­jois­ta hy­vää huol­ta. Jee­sus viih­tyy sy­dä­mel­läm­me kun ha­lu­am­me us­koa, tais­tel­la pa­huut­ta vas­taan ja pi­tää jär­jen loi­tol­la us­ko­na­si­ois­ta.

Ju­ma­la loi ra­jat­to­man maa­il­man ja an­toi meil­le ra­jal­li­sen ym­mär­ryk­sen. Kir­joit­ta­es­saan efe­so­lais­kir­jet­tä Paa­va­lil­la oli mie­les­sään ne, joi­den mie­les­tä kaik­kein tär­kein­tä ih­mi­sen elä­mäs­sä on tie­to. Paa­va­li pu­huu eri­lai­ses­ta tie­dos­ta. Se ei ole ta­val­lis­ta jär­ki­pe­räis­tä vii­saut­ta, vaan ym­mär­rys­tä pe­las­tuk­ses­ta, jon­ka Ju­ma­la on val­mis­ta­nut Po­jas­saan Jee­suk­ses­sa Kris­tuk­ses­sa. Tut­ki­mal­la ja jär­kei­le­mäl­lä pää­see sy­väl­le, pit­käl­le ja kor­ke­al­le, mut­ta ei kos­kaan täy­del­li­seen tie­toon, jon­ka vain Ju­ma­la voi ih­mi­sel­le an­taa.

Rak­kaus hei­jas­tuu ulos­päin

Saa­vut­taak­seen Ju­ma­lan täy­tey­den tar­vi­taan jo­tain suu­rem­paa ja ja­lom­paa kuin tie­toa. On kes­ki­tyt­tä­vä Kris­tuk­sen ris­tiin ja ol­ta­va kuu­li­ai­nen hä­nen sa­naan­sa koh­taan. Paa­va­li kir­joit­taa: ”Kris­tus asuu tei­dän sy­dä­mis­sän­ne, kun te us­kot­te, ja rak­kaus on elä­män­ne pe­rus­tus ja kas­vu­poh­ja. Sil­loin te ky­ke­net­te yh­des­sä kaik­kien py­hien kans­sa kä­sit­tä­mään kai­ken le­vey­den, pi­tuu­den, kor­keu­den ja sy­vyy­den, ja voit­te ta­ju­ta Kris­tuk­sen rak­kau­den, joka ylit­tää kai­ken tie­don. Niin Ju­ma­lan koko täy­teys val­taa tei­dät.” (Ef. 3:17-19)

Tär­kein ja suu­rin on Ju­ma­lan rak­kaus. Sen Paa­va­li ker­too mo­nin sa­noin rak­kau­den ylis­tys­lau­lus­sa (1. Kor. 13). Sy­dä­men us­ko pe­rus­tuu Ju­ma­lan rak­kau­teen mei­tä koh­taan.

Ju­ma­lan rak­kaus ei jää vain si­säl­lem­me, vaan se hei­jas­tuu ulos­päin ja muo­dos­taa si­teen Ju­ma­lan las­ten vä­lil­le. Tun­ties­sam­me tätä rak­kaut­ta to­te­am­me sa­mal­la us­kon ole­mas­sa­o­lon. Voim­me jät­tää elä­mäm­me Ju­ma­lan huo­len­pi­toon.

Ju­ma­la ky­ke­nee te­ke­mään meis­sä vai­kut­ta­val­la voi­mal­laan mo­nin ver­roin enem­män kuin osaam­me pyy­tää tai edes aja­tel­la. Ru­kouk­sek­si riit­tää usein: Ab­ba, ra­kas Isä. Tun­nus­tam­me sy­dä­men us­koa ja luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan.

Pet­ri Sa­to­maa