Luja luottamus lupaukseen

Tun­net­ko sinä oman su­ku­si? Tie­dät­kö, kei­tä oli­vat iso­van­hem­pa­si tai muut esi­van­hem­pa­si?

Ikäi­sil­lä­ni ih­mi­sil­lä on ta­pa­na ky­syä ta­va­tes­saan jon­kun nuo­ren ih­mi­sen, ke­nen tyt­tö tai poi­ka sinä olet. Tun­nem­me eh­kä hei­dän van­hem­pan­sa tai iso­van­hem­pan­sa.

It­sel­lä­ni on jo las­ten­lap­sia. Kun yh­del­tä heis­tä ky­syt­tiin, mikä si­nun äi­ti­si nimi on, vas­taus tuli kuu­si­vuo­ti­aan po­jan pon­te­val­la it­se­var­muu­del­la: ”äi­ti on Eva pis­te Pauk­ke­ri”. Tai­si men­nä äi­din nimi ja säh­kö­pos­ti­o­soi­te se­kai­sin.

Lu­kies­sa­ni van­haa su­ku­tut­ki­mus­ta huo­ma­sin, kuin­ka sen te­ki­jä kir­joit­ti kau­niis­ti kau­kai­ses­ta su­ku­lai­ses­taan.

”Kaik­kein lä­hei­sem­mäk­si ih­mi­sek­si mi­nul­le tuli hä­nen elä­män­sä vii­me viik­koi­na Mart­ta-täti Ame­ri­kas­ta. Kos­kaan em­me ta­van­neet hä­nen kans­saan, mut­ta us­kon ja toi­von, et­tä ta­paam­me toi­sem­me ker­ran kirk­kau­den maas­sa. Löy­si­hän täti vii­mei­si­nä elin­viik­koi­naan tai­vaan val­ta­kun­nan ja nuk­kui pois täs­tä ajas­ta iloi­ten löy­tä­jän iloa.”

Su­ku­tut­ki­jat voi­vat var­sin vai­vat­to­mas­ti ede­tä su­kun­sa juu­ria myö­ten sa­to­ja vuo­sia taak­se­päin. Roo­ma­lais­kir­jeen mu­kaan tääl­lä maa­il­mas­sa on jäl­ji­tet­tä­vis­sä vie­lä­kin van­hem­pi suku, Ab­ra­ha­min suku. Ne, joil­la on Ab­ra­ha­min us­ko, ovat hä­nen su­ku­aan. Hän on mei­dän kaik­kien isä!

Us­kom­me esi-isä

Ab­ra­ha­mia on sa­not­tu us­kom­me esi-isäk­si. Hän us­koi Ju­ma­laan, joka te­kee kuol­leet elä­vik­si ja kut­suu ole­mat­to­mat ole­maan. Hän us­koi sil­loin­kin, kun us­ko oli in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len tur­haa. Ju­ma­la siu­na­si hä­nen elä­mään­sä: hän sai pe­ril­li­sen, jota oli Ju­ma­lan lu­pauk­seen luot­ta­en odot­ta­nut. Ju­ma­lan lu­paus täyt­tyi. Us­ko ei ol­lut tur­haa, ei­kä Ju­ma­la pet­tä­nyt luot­ta­mus­ta.

Ab­ra­ha­min elä­mään si­säl­tyi myös pal­jon ko­et­te­le­muk­sia. Nii­den kes­kel­lä hä­nel­le kir­kas­tui Ju­ma­lan suu­ri rak­kaus ih­mis­tä koh­taan. Eri­tyi­ses­ti Ii­sa­kin uh­raa­mis­ker­to­mus Raa­ma­tus­sa ker­too täs­tä.

Ab­ra­ham näki us­kon kaut­ta sen, mitä lu­pauk­sen evan­ke­liu­mi tu­le­vas­ta maa­il­man Va­pah­ta­jas­ta ju­lis­ti. It­se Jee­sus to­dis­taa, et­tä Ab­ra­ham iloit­si sii­tä, et­tä sai­si näh­dä hä­nen päi­vän­sä. Hän näki sen ja rie­muit­si. Ab­ra­ham tun­si ole­van­sa muu­ka­lai­nen maa­il­mas­sa. Hän odot­ti ja ikä­vöi uut­ta isän­maa­ta.

Ab­ra­ha­min us­ko oli lap­sel­lis­ta us­koa ja luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan ja hä­nen lu­pauk­siin­sa, sil­loin­kin, kun kaik­ki näyt­ti ole­van mah­do­ton­ta. Ab­ra­ha­min jäl­ke­läi­set maa­il­mas­sa, he, joil­la on sama us­ko, ko­ke­vat edel­leen­kin ole­van­sa muu­ka­lai­sia vie­raal­la maal­la. He te­ke­vät us­kos­sa mat­kaa ta­voit­tee­naan uu­si isän­maa tai­vaas­sa. Ju­ma­la on sen omil­len­sa lu­van­nut, ei­kä hän petä lu­pauk­si­aan.

Uu­si isän­maa tai­vaas­sa

Kaut­ta ai­ko­jen us­ko­vai­set ovat tun­te­neet kil­voi­tuk­sen mat­kal­la vä­sy­mys­tä, hel­let­tä, tais­te­lui­ta ja epäi­lyk­siä. Ne kaik­ki oli­vat tut­tu­ja us­kon esi­ku­val­le Ab­ra­ha­mil­le­kin. Sik­si Ju­ma­la vah­vis­ti lu­pauk­si­aan, et­tä hä­nen lap­sen­sa jak­sai­si­vat kil­voi­tel­la us­kos­sa pe­ril­le saak­ka.

Pro­fee­tan kaut­ta Ju­ma­la va­kuut­taa: ”Vaik­ka vuo­ret järk­kyi­si­vät ja kuk­ku­lat hor­jui­si­vat, mi­nun rak­kau­te­ni si­nuun ei jär­ky ei­kä mi­nun rau­han­liit­to­ni hor­ju, sa­noo Her­ra, si­nun ar­mah­ta­ja­si” (Jes. 54:10).

Me­kin saam­me lap­sen ta­voin us­koa, et­tä Ju­ma­la pi­tää huo­len omis­taan. Hän vie läpi kiu­saus­ten ja ko­et­te­le­mus­ten uu­teen isän­maa­han tai­vaa­seen. Siel­lä ta­paam­me ker­ran kaik­ki us­kos­sa nuk­ku­neet.

Jos­kus tai­vaan ko­din suur­ta juh­laa on­kin sa­not­tu suu­rek­si su­ku­ko­kouk­sek­si. Siel­lä koko Ab­ra­ha­min suku ko­koon­tuu juh­laan, jos­sa kii­te­tään Ju­ma­lan Ka­rit­saa, joka ot­ti pois maa­il­man syn­nit. Ju­ma­la an­toi Kris­tuk­sen kuol­la mei­dän rik­ko­mus­tem­me täh­den ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta mei­dän van­hurs­kaut­ta­mi­sem­me täh­den.

Mik­ko Käl­kä­jä