Katoamaton aarre taivaassa

Ka­to­a­vat aar­teet ovat sil­miem­me edes­sä jat­ku­vas­ti. Aja­tuk­set niis­tä täyt­tä­vät lii­an usein myös mei­dän ar­ki­het­kem­me

Elä­mä on vii­me ai­koi­na pin­nal­lis­tu­nut, ja aja­tus ian­kaik­ki­suu­des­ta jää usein taka-alal­le. Ka­to­a­vaa on kaik­ki se, mikä ei läh­de mu­kaam­me hau­taan. Usein tun­tuu, et­tä eläm­me niin kuin Tai­vaan Isä ei pi­täi­si­kään lap­sis­taan huol­ta.

Ju­ma­lan sana muis­tut­taa mei­tä elä­mäm­me pää­mää­räs­tä. Jee­sus ke­hot­ti et­si­mään en­nen kaik­kea Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja hä­nen van­hurs­kaut­taan, sil­lä sen ohel­la ih­mi­sel­le an­ne­taan kaik­ki muu­kin tar­peel­li­nen. ”Koot­kaa it­sel­len­ne aar­tei­ta tai­vaa­seen”, Jee­sus sa­noi (Matt. 6:20).

Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja sen aar­re on kaik­kein kal­lein. Us­kon kaut­ta meil­lä on aar­re tai­vaas­sa. Us­ko Ju­ma­lan Poi­kaan ja hä­nen so­vi­tus­työ­hön­sä vie mei­dät ian­kaik­ki­seen elä­mään.

Ajal­li­nen ja iä­i­nen omai­suus

Jee­sus ei lu­van­nut omil­leen help­poa ajal­lis­ta elä­mää. Oman elä­män ka­dot­ta­mi­nen ei tar­koi­ta sel­lais­ta elä­män­kiel­tei­syyt­tä, et­tei Ju­ma­lan an­ta­mis­ta lah­jois­ta sai­si naut­tia. Mei­tä ke­ho­te­taan kui­ten­kin ole­maan tyy­ty­väi­siä.

Muis­tam­me­ko joka päi­vä kiit­tää Ju­ma­laa kai­kes­ta hy­väs­tä, mitä olem­me saa­neet? Nou­see­ko usein pin­taan huo­li sii­tä, mitä ko­tiim­me vie­lä pi­täi­si hank­kia? Nämä kaik­ki ovat kui­ten­kin ajal­li­sia asi­oi­ta.

Ajal­li­nen omai­suus on maa­il­man ylei­sin epä­ju­ma­la. Ih­mi­nen, jol­la on ra­haa ja omai­suut­ta, saat­taa tun­tea ole­van­sa tur­vas­sa. Toi­saal­ta, kun ra­haa ei ole, ih­mi­nen on usein jopa epä­toi­voi­nen, ai­van kuin Ju­ma­la ei voi­si aut­taa hän­tä. Sen vuok­si Van­han tes­ta­men­tin us­ko­vai­set pyy­si­vät: ”älä an­na köy­hyyt­tä, älä rik­kaut­ta­kaan. An­na ruo­kaa sen ver­ran kuin tar­vit­sen. Jos saan ko­vin pal­jon, saa­tan kiel­tää Ju­ma­lan ja ky­syä mie­les­sä­ni: 'Mikä on Her­ra?' Jos ylen mää­rin köyh­dyn, saa­tan va­ras­taa ja van­noa vää­rin, rik­koa Ju­ma­la­ni ni­meä vas­taan.” (Sa­nanl. 30:8–9.)

Jee­sus muis­tut­ti, et­tä sie­lun au­tuus on kaik­kein tär­kein asia ih­mi­sel­le. ”Mitä se hyö­dyt­tää ih­mis­tä, vaik­ka hän voit­tai­si omak­sen­sa koko maa­il­man, mut­ta sai­si sie­lul­len­sa va­hin­gon?” (Matt. 16:26.)

Jee­sus oli ri­kas, mut­ta tuli köy­häk­si mei­dän syn­tis­ten vuok­si, jot­ta me ri­kas­tui­sim­me Jee­suk­sen köy­hyy­des­tä (2. Kor. 8:9). Paa­va­li muis­tut­ti, et­tä sen ajan min­kä hän elää ajal­li­ses­sa ruu­miis­sa, hän ha­lu­aa elää Ju­ma­lan Po­jan us­kos­sa. Muis­tam­me köy­hän La­sa­ruk­sen, jol­la oli sy­dä­men us­kon kaut­ta ta­va­ra tai­vaas­sa. Kuo­le­man jäl­keen hän pää­si tai­vaa­seen. (Luuk. 16:19–31.)

Maal­li­nen ja hen­gel­li­nen ruu­mis

Paa­va­li pu­hui luon­nol­li­ses­ta ruu­miis­ta ja hen­gel­li­ses­tä ruu­miis­ta. Sa­mal­la hän ava­si ku­van maal­li­ses­ta ja tai­vaal­li­ses­ta ruu­miis­ta. ”Ja niin kuin me nyt olem­me maal­li­sen ih­mi­sen kal­tai­sia, niin me tu­lem­me ker­ran tai­vaal­li­sen ih­mi­sen kal­tai­sik­si” (1. Kor. 15:49).

Maal­li­nen ruu­mis on kuin sie­men, joka kyl­ve­tään maa­han. Sie­me­nes­tä nou­see kui­ten­kin uu­si elä­mä, uu­si täh­kä, hen­gel­li­nen ruu­mis. Ju­ma­lan las­ten ylös­nou­se­mus­ruu­mis on kir­kas. Täl­lai­ses­sa uu­des­sa ruu­miis­sa Ju­ma­lan lap­set he­rää­vät elä­män ylös­nou­se­muk­seen. Jee­sus sa­noo: ”He ei­vät enää voi kuol­la, sil­lä he ovat en­ke­lien kal­tai­sia. He ovat Ju­ma­lan lap­sia, ylös­nou­se­muk­ses­ta osal­li­sia” (Luuk. 20:36).

Sa­vi­as­tia ku­vaa sitä elä­mää, jota eläm­me täs­sä ruu­miis­sam­me täl­lä het­kel­lä. ”Tämä aar­re on meil­lä sa­vi­as­ti­ois­sa, jot­ta näh­täi­siin tuon val­ta­van voi­man ole­van pe­räi­sin Ju­ma­las­ta ei­kä meis­tä it­ses­täm­me” (2. Kor. 4:7).

Olem­me Ju­ma­lan muo­toi­le­mia ja ar­vok­kai­ta, mut­ta olem­me myös syn­nin tur­me­le­mia ja hau­rai­ta as­ti­oi­ta. Täl­lai­ses­sa ruu­miis­sa nä­kyy sel­väs­ti Ju­ma­lan suu­ri voi­ma. Evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan val­ta­va voi­ma, joka pe­las­taa mei­dät ian­kaik­ki­seen elä­mään. Se nos­taa us­kon kat­set­tam­me ajan ra­jan tuol­le puo­lel­le, oi­ke­aan isän­maa­han. ”Kii­tos Ju­ma­lal­le, joka an­taa meil­le voi­ton mei­dän Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta!” (1. Kor. 15:57.)

Ur­po Luok­ka­la