Jumalan aika ja ihmisern aika

Mar­ras­kuus­sa me nä­em­me kaik­ki­al­la pur­ka­mi­sen jäl­kiä. On Ju­ma­lan ai­kaa elää myös vuo­den kier­to­jen vaih­te­luis­sa.

Koko luo­ma­kun­ta on rii­su­nut veh­re­än asun­sa ja elää mo­nel­la ta­val­la kuol­lees­sa ti­las­sa odot­ta­en uut­ta ke­vät­tä ja uut­ta nou­sua. Vii­mei­set kuk­ka­si­pu­lit­kin on jo las­ket­tu maan po­veen odot­ta­maan ke­vät­tä. Mar­ras­kuun pi­mey­des­sä on pal­jon sel­lais­ta, mikä pu­hut­te­lee ih­mis­tä ja saa ajat­te­le­maan omaa osaa tä­män kai­ken kes­kel­lä. Moni odot­taa jo­ta­kin uut­ta ja pa­rem­paa.

Toi­sen Pie­ta­rin kir­jeen kol­man­nes­sa lu­vus­sa pu­hu­taan myös toi­sen­lai­ses­ta ra­ken­ta­mi­ses­ta ja pur­ka­mi­ses­ta. Elä­män ra­ken­ta­mi­ses­sa on hyvä ol­la kär­si­väl­li­nen ja luot­taa Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Kan­nat­taa val­voa us­kos­sa. Raa­ma­tun sa­nan mu­kai­ses­ti ih­mi­sen on hyvä val­voa odot­ta­en Her­ran tois­ta tu­le­mis­ta, joka tu­lee kuin va­ras yöl­lä. Sil­loin pal­jas­tuu maa ja kaik­ki se, mitä ih­mi­nen on maan pääl­lä saa­nut ai­kaan. (2. Piet. 3:10.)

Ju­ma­la ei hyl­kää

Kuk­ka­si­pu­lei­ta tai vaik­ka­pa uut­ta puu­ta is­tut­ta­es­sa oli­si mu­ka­va näh­dä heti kuk­kien kuk­ki­van tai puun ole­van suu­ri. Ker­ran eräs lap­sis­tam­me to­te­si ome­na­puu­ta is­tut­ta­es­sam­me, et­tä koh­ta he pää­se­vät ra­ken­ta­maan ma­jan tai kei­nun ome­na­puun ok­sis­toon. Jou­duin to­te­a­maan po­jal­le, et­tä tai­taa käy­dä niin, et­tä jos Ju­ma­la suo, ome­na­puun ok­sil­le ra­ken­ta­vat ma­jan­sa vas­ta las­ten­lap­sem­me. Niin, jos Ju­ma­la suo. Kaik­ki on Ju­ma­lan kä­des­sä.

Elä­män kes­kel­lä ih­mi­sen on hyvä muis­taa, mitä Ju­ma­la on lu­van­nut meil­le. Jo kas­te- ja lä­he­tys­käs­kys­sä mei­tä on ke­ho­tet­tu nou­dat­ta­maan Ju­ma­lan käs­ky­jä ja ke­ho­tuk­sia. Us­ko­vai­nen saa kan­taa sy­dä­mes­sään näi­tä uu­den lii­ton lu­pauk­sia tä­nään­kin. ”Kat­so, minä olen tei­dän kans­san­ne joka päi­vä maa­il­man lop­puun as­ti” (Matt. 28:20). Her­ra ei ole hy­län­nyt kan­saan­sa kos­kaan, vaan ih­mi­nen on voi­nut hy­lä­tä Ju­ma­lan­sa syn­nin pe­tok­sen kaut­ta.

Her­ra pi­tää lu­pauk­sen­sa

Sil­loin, kun elä­mä ei me­ne­kään sil­lä ta­val­la kuin it­se oli­si ha­lun­nut sitä ra­ken­taa, on hyvä muis­taa: ”Her­ral­le yk­si päi­vä on kuin tu­hat vuot­ta ja tu­hat vuot­ta kuin yk­si päi­vä. Ei Her­ra vit­kas­te­le täyt­tä­es­sään lu­paus­taan, vaik­ka hän joi­den­kin mie­les­tä on myö­häs­sä.” (2. Piet. 3:8–9.)

Vie­lä ker­ran on se päi­vä, jol­loin kär­si­väl­li­nen us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa pal­kin­ton­sa, voit­to­sep­pe­leen. Elä­män kes­kel­lä on tär­ke­ää us­koa oma­koh­tai­ses­ti syn­nit an­teek­si ja elää to­dek­si Ju­ma­lan ar­moa ar­jen­kin kes­kel­lä. Täl­lä­kin het­kel­lä kan­nat­taa jää­dä us­ko­maan.

Sam­po Luuk­ko­nen