Synnintunto kutsuu parannukseen

Jos ih­mi­nen sa­noo, et­tei hä­nel­lä ole syn­tiä, niin hän pet­tää it­sen­sä ei­kä to­tuus ole hä­nes­sä. Näin Ju­ma­lan sana opet­taa.

”Minä en ole teh­nyt ke­nel­le­kään ih­mi­sel­le pa­haa. Minä olen ai­na elä­nyt sii­vos­ti ja so­vus­sa kaik­kien kans­sa.” Nämä sa­nat kuu­len jos­kus ih­mi­sen suus­ta, kun alan kes­kus­tel­la hä­nen kans­saan ih­mi­sen syn­ti­syy­des­tä ja pa­ran­nuk­sen tar­peel­li­suu­des­ta.

Ka­to­a­va syn­nin­tun­to

Ju­ma­lan sa­nan ope­tus­ta ih­mi­sen syn­ti­syy­des­tä olem­me saa­neet kuul­la lap­suu­des­ta saak­ka. Sii­tä huo­li­mat­ta moni ih­mi­nen on ka­dot­ta­nut syn­nin­tun­non. Ih­mi­nen ha­lu­aa mie­luum­min us­koa ru­noi­li­jan ihan­noi­vaan lau­sah­duk­seen: ei ken­kään ih­mi­nen ole paha, toi­nen on vain hei­kom­pi tois­ta.

Mis­tä sit­ten tu­lee se kaik­ki vä­ki­val­ta, viha, ka­teus ja rii­dat, joi­ta ai­kam­me elä­mä on täyn­nä? Ker­ran eräs suur­val­lan joh­ta­ja uho­si tuo­van­sa kan­san eteen vii­mei­sen kris­ti­tyn maas­saan. Sen jäl­keen pu­het­ta syn­nis­tä ja Ju­ma­las­ta ei enää oli­si tar­vit­tu. Joh­ta­ja ja hä­nen val­ta­kun­tan­sa ro­mah­ti, mut­ta Ju­ma­lan sana py­syy maa­il­man lop­puun saak­ka.

Mi­kään kas­va­tus ja ke­hi­tys ei ole pys­ty­nyt pois­ta­maan ih­mi­sen syn­ti­syyt­tä. On­ko niin, et­tä ih­mi­sel­tä on vain ka­don­nut herk­kä it­sen­sä tun­te­mi­nen ja oi­kea it­sen­sä ko­et­te­le­mi­nen? Tämä ker­too sii­tä, et­tä kes­kuu­des­sam­me liik­kuu ”syn­ti­va­ras”. Hän va­ras­taa he­rän­neel­lä tun­nol­la ole­val­ta syn­nin­tun­non ja nu­kut­taa vää­rään rau­haan. Tä­män saa ai­kaan Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lun­vi­hol­li­nen, joka ah­ke­ras­ti kier­tää ja­lo­peu­ran ta­voin ja kiu­saa mei­tä.

Sy­dä­men luo­pu­mus

Kris­ti­nop­pim­me opet­taa: Jos ih­mi­nen an­taa ruu­miil­lis­ten hi­mo­jen hal­li­ta it­se­ään, syn­ti on ais­til­li­suut­ta. Jos hän taas ra­kas­taa maa­il­maa ja sen aar­tei­ta enem­män kuin Ju­ma­laa, hä­nen syn­tin­sä on maa­il­mal­li­suut­ta. Jos ih­mi­nen et­sii vain omaa etu­aan, hä­nen syn­tin­sä on it­sek­kyyt­tä. Jos hän ko­ros­taa it­se­ään ja ha­lu­aa tul­la toi­meen it­sen­sä va­ras­sa, syn­ti on yl­peyt­tä.

Lut­her mää­rit­te­lee syn­nin yti­mek­kääs­ti: syn­ti on sy­dä­men luo­pu­mis­ta Ju­ma­las­ta. Ai­kam­me ih­mi­nen ha­lu­aa tul­la ko­ko­naan riip­pu­mat­to­mak­si Ju­ma­las­ta ja kiel­tää hä­nel­le kuu­lu­van kun­ni­an. Syn­ti tur­me­lee sie­lua ja ruu­mis­ta, jär­ki so­kais­tuu ja ih­mi­sen tah­to suun­tau­tuu pa­haan. Tyh­jyys ja le­vot­to­muus ku­lut­ta­vat voi­mia. Syn­ti erot­taa ih­mi­siä toi­sis­taan ja tuo kär­si­mys­tä. Syn­nin jat­ku­va har­joit­ta­mi­nen te­kee syn­nin or­jak­si.

Syn­tiem­me so­vit­ta­ja

Jos tun­nus­tam­me syn­tim­me, Ju­ma­la an­taa ne an­teek­si ja puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta vää­ryy­des­tä. Hän on us­kol­li­nen ja van­hurs­kas. Meil­lä on Isän luo­na puo­lus­ta­ja, Jee­sus Kris­tus. Hän on so­vin­touh­ri mei­dän syn­tiem­me edes­tä.

Oi­kea syn­nin­tun­to joh­taa pa­ran­nuk­seen. Sik­si on tär­keä hoi­taa oman­tun­non ta­lout­ta, et­tä se an­taa kirk­kaan ja puh­taan ää­nen.

On oi­kein, et­tä me Ju­ma­lan kas­vo­jen edes­sä tun­nem­me ja tun­nus­tam­me, et­tä olem­me syn­ti­siä ih­mi­siä ja tar­vit­sem­me aut­ta­jaa. Se va­paut­taa ole­maan avoin ja re­hel­li­nen Ju­ma­lan ja ih­mis­ten edes­sä.

Pek­ka Kyl­lö­nen