Koettelemuksissa uskonne todetaan aidoksi

Mil­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia ja vas­toin­käy­mi­siä sinä olet elä­mäs­sä­si koh­dan­nut?

Olet­ko koh­dan­nut elä­mäs­sä­si asi­oi­ta, jot­ka ovat ko­e­tel­leet elä­mä­nus­koa, us­koa tu­le­vai­suu­teen? On­ko jo­kin ko­et­te­le­mus tun­tu­nut mu­ser­ta­van si­nut al­leen niin, et­tä koko elä­mä ja tu­le­vai­suus on näyt­tä­nyt mah­dot­to­mal­ta?

Raa­ma­tun hen­ki­löil­lä­kin ko­et­te­le­muk­sia

Koh­taam­me eri­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia ja vas­toin­käy­mi­siä. Se on ih­mi­sen osa. Nii­hin suh­tau­tu­mi­nen ja niis­tä sel­vi­ä­mi­nen on var­maan hy­vin yk­si­löl­lis­tä. Vas­toin­käy­mi­set ku­lut­ta­vat hen­ki­siä voi­ma­va­ro­ja. Ne ah­dis­ta­vat. Nii­den ylit­se saat­taa ol­la vai­kea näh­dä. Yh­teis­tä niil­le kai­kil­le on, et­tä ne tu­le­vat kuin ras­kas is­ku, joka ko­et­te­lee elä­män pe­rus­tuk­sia.

Raa­ma­tun van­hat ker­to­muk­set avaa­vat sitä, et­tä ah­dis­tuk­set ja ko­et­te­le­muk­set oli­vat jo vuo­si­tu­han­sia sit­ten osa ih­mis­ten elä­mää. Kun Daa­vid sai vies­tin poi­kan­sa Ab­sa­lo­min kuo­le­mas­ta, hä­nen ah­dis­tuk­sen­sa oli kä­sin kos­ke­tel­ta­van suu­ri. ”Ku­nin­gas jou­tui suun­nil­taan su­rus­ta. Hän nou­si it­kien port­ti­ra­ken­nuk­sen ylä­ker­taan ja huu­si men­nes­sään: 'Poi­ka­ni Ab­sa­lom, oma poi­ka­ni Ab­sa­lom! Kun­pa oli­sin saa­nut kuol­la si­nun si­jas­ta­si, Ab­sa­lom, poi­ka­ni, poi­ka­ni!'” (2. Sam. 18:33.)

Mikä on Ju­ma­lan tar­koi­tus?

Moo­ses kan­san­joh­ta­ja­na koki mo­nia koet­te­le­muk­sia ja vas­toin­käy­mi­siä, jot­ka ah­dis­ti­vat. Ru­kouk­sis­sa hän kään­tyi Ju­ma­lan puo­leen. Ju­ma­la kuu­li ah­dis­tu­neen mie­hen ru­kouk­sen. ”Mitä sinä Moo­ses huu­dat”, oli Ju­ma­lan yl­lät­tä­vä ky­sy­mys (2. Moos. 14:15). Ab­ra­ham sai Ju­ma­lal­ta teh­tä­vän oman poi­kan­sa uh­raa­mi­ses­ta. Oli­ko se in­hi­mil­li­sen elä­män mit­ta­puul­la ko­vin ti­lan­ne, mi­hin ih­mi­nen voi jou­tua?

Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­la sal­lii ih­mi­sil­le ko­et­te­le­muk­sia. Pie­ta­rin kir­jeen ope­tus on, et­tä ko­et­te­le­muk­set koi­tu­vat us­ko­ne­lä­mäl­le siu­nauk­sek­si. ”Kul­ta­kin koe­tel­laan tu­les­sa, ja on­han tei­dän us­kon­ne pal­jon ar­vok­kaam­paa kuin ka­to­a­va kul­ta. Ko­et­te­le­muk­sis­sa tei­dän us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si, ja sii­tä koi­tuu Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä ylis­tys­tä, kirk­kaut­ta ja kun­ni­aa.” (1. Piet. 1:7.)

Joi­den­kin ko­et­te­le­mus­ten tar­koi­tus on polt­taa ja ku­lut­taa meis­tä pois sel­lais­ta, joka on us­ko­ne­lä­mäl­le vie­ras­ta tai va­hin­gol­lis­ta. Olet­ko jak­sa­nut us­koa näin sil­loin, kun ko­et­te­le­muk­set ovat si­nua koh­dan­neet? Mei­dän on jos­kus ai­van mah­do­ton­ta ym­mär­tää ko­et­te­le­mus­ten si­säl­tä­vän Tai­vaan Isän hy­vän tar­koi­tuk­sen. Teem­me nii­den ah­dis­ta­ma­na mik­si-ky­sy­myk­siä, joi­hin em­me usein­kaan löy­dä vas­tauk­sia.

Her­ra, li­sää meil­le us­koa

Useim­mi­ten jou­dum­me vain luot­ta­maan ja us­ko­maan, et­tä Tai­vaan Isän tar­koi­tus on hyvä ja et­tä hän pi­tää omis­tan­sa huo­len kiu­saus­ten ja ko­et­te­le­mus­ten­kin hel­tees­sä. Jou­dum­me ope­tus­las­ten ta­voin sa­no­maan: ”Her­ra li­sää meil­le us­koa!” Sa­nan­las­kuis­sa on tämä pu­et­tu ly­hy­een ja yti­mek­kää­seen muo­toon: ”Ho­pe­al­le su­la­tin, kul­lal­le uu­ni, mut­ta sy­dä­met ko­et­te­lee Her­ra” (Sa­nanl. 17:3).

Jaa­kob ke­hot­taa jopa pi­tä­mään ko­et­te­le­muk­set ilon ai­hee­na (Jaak. 1:2). Myös Paa­va­li näki, et­tä vai­vat ja ko­et­te­le­muk­set voi­vat kir­kas­taa us­kon pää­mää­rää (Room 5:3–5).

Ko­et­te­le­muk­sia koh­da­tes­sam­me voim­me lä­hes­tyä ru­kouk­sis­sa Tai­vaan Isää. Us­ko­vai­set voi­vat pyy­tää toi­si­aan muis­ta­maan hei­tä ru­kouk­sis­sa. Us­ko­am­me ko­et­te­le­vat mo­nen­lai­set asi­at.

Ko­et­te­le­mus­ten ja kiu­saus­ten vä­syt­tä­mäl­le suu­rin­ta loh­tua tuo se tie­toi­suus, et­tä Va­pah­ta­jam­me Jee­sus Kris­tus voi kiu­sat­tu­ja aut­taa. Hä­nen pyhä evan­ke­liu­min­sa loh­dut­taa ja an­taa voi­maa. Ole hy­väs­sä tur­vas­sa! Ker­ran us­kon­kil­voi­tus päät­tyy ja edes­säm­me on ”Jee­suk­sen Kris­tuk­sen il­mes­ty­es­sä ylis­tys­tä, kirk­kaut­ta ja kun­niaa”.

Mik­ko Käl­kä­jä