Kyllä tämä aika pahalta tuntuu

Samat sanat. Koko ajan olen ajatellut ettei olis pitänyt mennä viime vuoden keväällä yhdelle kurssille, masennus pahentui sen myötä ja sen jälkeen entisestään. Miten olin niin idiootti ett kuvittelin ett elämä olis välillä parempaa, tuli vaan lisää takkiin, ihan kuin aiemmin ei olis jo ollut tarpeeks raskasta ja vaikeata. Mutt nyt luovutan, enää en jaksaa yrittää, en välittää vaan teen niinkuin mun olis jo viime vuonna pitänyt tehdä, piruako olin niin typerä ett luulin kelpaavani jonnekin, nyt tiedän varmasti etten kelpaa mihinkään ja jos pääsen menen sellaseen paikkaan jossa on muitakin yhtä toivottomia tapauksia kuin mä. Opin lopullisesti senkin ettei ystäviä löydy mun kaltaiselle, ei ole ennenkään ollut, joten se siitä. Eikä mun kohdalle tullut ketään, ei mun näköinen kelvannut kellekään. Mun ei olis tarvinnut syntyä, ei mulle ollut paikkaa ja tilaa tässä maailmassa.

Sä oot vielä ihan noviisi tässä elämässä, kun lopettaa kaiken toivomisen, ei tartte enää ikinä pettyä mihinkään.

Toivomuskaivo........
Hinta,
Jonka maksat siitä ettet seurannut sydäntäsi,
On katumus,
Katumus ainiaaksi,
Ettet kuunnellut sydäntäsi

Yhden neuvon sain äitimuoriltain elämä opettaa

Ei kannata luovuttaa. Elämässä pitää olla toiveita, tavoitteita ja haaveita.
Jos esim. ei saa tiettyä työtä tai koulutuspaikkaa, pitää kaikessa rauhassa miettiä muita vaihtoehtoja. Tsemppiä!

Aika surkea olo on minullakin. Kun havahtuu siihen, että ei ole kaivattu ja vaikka olisikin, niin mitään ei voi tulla koska pelkää itse liikaa kaikkea ja on liian omalaatuinen. Puhun nyt alientason omalaatuisuudesta, en siitä pitääkö paitaa housuissa vai ei. Tunnemaailma, arvot, kiinnostuksen kohteet, vireystaso. Elän omalla taajuudellani. Olen aina kuvitellut, että yksi ymmärtäisi ja tulisin toimeen hänen kanssaan, mutta en minä tule. Tämän kanssa on nyt opittava elämään. Mieheltä.

Tämä vuosi on ollut luopumista, mutta toisaalta myös uuden alun rakentamista.

Tää on ollut tavallaan uhan ja pelon vuosi. Ahdistava ja painostava kuin ukkospilvet. Oma aika jäi vähälle. Uupumusta kin. Mut pieniä valopilkkuja. Ainakin kykenin ihastumaan. Ja ei ehtinyt niin kaivata menneitä. Paljon on ollut syyllisyyttä. Häpeää. Ne on ollut este syventää suhteita. Minä vieläkin silti uskon, että tuolla on ihminen minua varten. Ja että vielä on voimavaroja tehdä ja toteuttaa. Tämä vuosi on ollut raskas mutta opettanut äärirajoista sen, että ihminen tarvitsee toista. Ja oli kevään katseet mee teissä tai oliko vaan mun päässäni mutta ihan miten vaan. Nekin autto mua jaksamaan. Kiitos.