Jumalan rakkaus on suurin kaikista

Mitä on rak­kaus? Mi­ten sinä mää­rit­te­li­sit sen? Usein rak­kaut­ta se­li­te­tään äi­din ja lap­sen vä­li­sel­lä kiin­ty­myk­sel­lä ja huo­len­pi­dol­la. Täl­lai­nen kuva löy­tyy myös Raa­ma­tus­ta, kun pro­feet­ta pu­huu Ju­ma­lan rak­kau­des­ta: ”Unoh­taa­ko äi­ti rin­ta­lap­sen­sa, unoh­tai­si­ko hoi­va­ta koh­tun­sa he­del­mää? Vaik­ka hän unoh­tai­si­kin, minä en si­nua unoh­da.” (Jes. 49:15.)

Myös avi­o­puo­li­soi­den vä­lis­tä rak­kaut­ta pi­de­tään yh­te­nä voi­mak­kaim­mis­ta tun­ne­ti­lois­ta. Sat­tu­vas­ti tätä ku­va­si eräs koil­lis­maa­lai­nen mies, jon­ka vai­mo oli kuol­lut. Ta­ka­na oli yli kuu­den­kym­me­nen vuo­den mit­tai­nen yh­tei­nen tai­val. Van­han mie­hen rak­kau­den­tun­nus­tus ja suu­ri ikä­vä oli pal­jon pu­hu­va: ”Olen jak­sa­nut huo­nos­ti. Kyl­ki on vie­lä­kin ve­res­li­hal­la.”

Moni äi­ti ja isä on ko­ke­nut oman lap­sen me­net­tä­mi­sen raas­ta­van tus­kan. Sen tus­kan ja ki­vun suu­ruut­ta on vai­kea ku­vail­la.

Mo­nil­la meil­lä on lä­hei­siä ys­tä­viä, joi­den kans­sa on eri­tyi­sen tär­keä suh­de. Yk­si kau­neim­pia Raa­ma­tun esi­merk­ke­jä on Jo­na­ta­nin ja Daa­vi­din ys­tä­vyys. ”Jo­na­tan sol­mi Daa­vi­din kans­sa ys­tä­vyys­lii­ton, sil­lä hän ra­kas­ti tätä kuin omaa hen­ke­ään” (1. Sam. 18:3).

On­ko Ju­ma­la hy­län­nyt?

Kaik­kia edel­lä ku­vat­tu­ja pal­jon suu­rem­paa on Ju­ma­lan rak­kaus. Ju­ma­lan rak­kaus kut­suu, var­je­lee ja vie ker­ran tai­vaa­seen. Jee­sus it­se avaa tuon rak­kau­den suu­rim­man sa­lai­suu­den: ”Niin on Ju­ma­la maa­il­maa ra­kas­ta­nut, et­tä hän an­toi ai­no­an Poi­kan­sa” (Joh. 3:16). Ei ole suu­rem­paa rak­kau­den osoi­tus­ta kuin an­taa hen­ken­sä ys­tä­vien­sä puo­les­ta.

Paa­va­li va­kuut­taa Roo­man kris­ti­tyil­le, et­tä Ju­ma­la on omien­sa puo­lel­la myös suur­ten vas­toin­käy­mis­ten het­kel­lä. Nois­sa ti­lan­teis­sa me­kin saa­tam­me ky­sel­lä, on­ko Ju­ma­la unoh­ta­nut mi­nut. On­ko hän hy­län­nyt mi­nut? Tie­tää­kö Ju­ma­la mi­nun kär­si­myk­se­ni? Paa­va­li va­kuut­taa kir­jeen vas­taa­not­ta­jil­le, et­tä Ju­ma­la ra­kas­ta­es­saan ih­mis­tä ei sääs­tä­nyt edes omaa Poi­kaan­sa, vaan an­toi hä­net kuo­le­maan mei­dän puo­les­tam­me. Kuin­ka hän voi­si mei­dät unoh­taa? Roo­man us­ko­vai­set sai­vat ko­kea elä­mäs­sään vai­vaa us­kon täh­den. Mo­net heis­tä kär­si­vät mart­tyy­ri­kuo­le­man. Hei­tä koh­del­tiin kuin teu­raak­si vie­tä­viä lam­pai­ta.

Kai­ken ylit­se yl­tää kui­ten­kin Ju­ma­lan rak­kaus ja huo­len­pi­to. Mi­kään maal­li­nen voi­ma ei voi voit­taa Ju­ma­lan rak­kau­den voi­maa. Paa­va­lin ope­tuk­sen mu­kaan vain syn­ti voi vie­dä ih­mi­sen eroon Ju­ma­las­ta. Sil­loin­kin Ju­ma­lan kut­su­va rak­kaus et­sii ka­don­nut­ta.

Ju­ma­lan rak­kaut­ta ja huo­len­pi­toa ko­e­taan jo tääl­lä elä­mäs­sä, mut­ta ker­ran se val­ke­nee täy­del­li­se­nä kirk­kau­den maas­sa. äs­ken pää­si­äi­se­nä lau­loim­me: ”Rak­kau­den, ar­mon läh­de Jee­sus om­pi poh­ja­ton! Ken ois kuol­lut syn­nin täh­den, niin kuin Jee­sus kuol­lut on? Ken ois ees­tä pilk­kaa­jain­sa, vai­noo­jain­sa, mur­haa­jain­sa käy­nyt ko­vaan kuo­lo­hon?” (Vk. 80:1.)

Kut­su­va rak­kaus

Ju­ma­lan rak­kaut­ta on se, et­tä vie­lä on et­si­kon ai­ka. Ju­ma­la kut­suu ek­sy­nei­tä val­ta­kun­taan­sa. Ju­ma­lan evan­ke­liu­min ilo­sa­no­ma va­paut­taa ih­mi­sen syn­nin or­juu­des­ta ja siir­tää hä­net Ju­ma­lan val­ta­kun­taan, joka on ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta.

Ar­mah­de­tun syn­ti­sen sy­dä­mes­sä syt­tyy Py­hän Hen­gen vai­ku­tuk­ses­ta rak­kaus ar­mah­ta­jaa koh­taan. Joka on pal­jon saa­nut an­teek­si, hän pal­jon ra­kas­taa. Apos­to­li Paa­va­li neu­voo us­ko­vai­sia: ”Rak­kaus oh­jat­koon elä­mään­ne, on­han Kris­tus­kin ra­kas­ta­nut mei­tä ja an­ta­nut mei­dän täh­tem­me it­sen­sä lah­jak­si” (Ef. 5:2).

On lah­ja, et­tä saa us­koa ja sy­dä­men täyt­tää elä­vä tai­vas­toi­vo. Kaik­ki on kui­ten­kin läh­tö­koh­dal­taan sitä, et­tä Ju­ma­la ra­kas­ti en­sin mei­tä. ”Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus.” (1. Kor. 13:13.) Ju­ma­la rak­kau­des­saan var­je­lee ja vie mei­dät ker­ran pe­ril­le Isän ko­tiin.

Mik­ko Käl­kä­jä