Ilosanoman tuojan ihanat askeleet

Anonyymi kirjoitti:

Kat­son pie­nen lap­sen kä­ve­lyä. Pal­jaat ja­lat ot­ta­vat pie­niä as­ke­lia, ja mat­ka ete­nee, vaik­ka vauh­ti ei pää­tä hui­maa. As­kel as­ke­lel­ta hä­nen tai­ton­sa ja voi­man­sa kas­va­vat.

Erää­nä päi­vä­nä nuo ja­lat ker­to­vat ta­ri­naa. Joku eh­kä hä­pe­ää sitä, mi­ten elä­mä nä­kyy; toi­nen ym­mär­tää, et­tä jal­ko­jen pääl­lä on kan­net­tu tois­ta ja kul­jet­tu siel­lä, mis­sä po­lut ovat ol­leet vai­kei­ta. Ja­lat kai­paa­vat edel­leen kos­ke­tus­ta, läm­pöä ja rak­kaut­ta.

Van­ho­ja, sai­rai­ta jal­ko­ja kat­so­es­sa nä­kee, mi­ten niil­lä on kul­jet­tu läpi elä­män tien. Lo­pul­ta ne kyl­me­ne­vät, ja mat­ka­mies pää­see le­poon. Iha­nat ovat ol­leet ilo­sa­no­man tuo­jan as­ke­leet. As­kel as­ke­leel­ta hän on kul­ke­nut ja saa­puu vii­mein ko­tiin.

Paa­va­li ker­too roo­ma­lais­kir­jees­sä (Room. 10:11), et­tei yk­si­kään sel­lai­nen jou­du hä­pe­ään, joka us­koo Her­raan. Va­pah­ta­ja lä­het­tää vie­mään ilo­sa­no­maa, joka ei ole ih­mi­sen omas­ta voi­mas­ta. Jos­kus tuo evan­ke­liu­mi kut­suu sai­ras­vuo­teel­ta, siel­tä mis­sä omat ja­lat ei­vät enää kan­na, mut­ta Her­ra kan­taa.

Kun Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tu­lee lä­hel­le, Kris­tus it­se kut­suu kuu­le­maan. Sil­loin apua huu­ta­va saa vas­tauk­sen. Hän saa kuul­la, mi­ten Ju­ma­lan Poi­ka suos­tui an­ta­maan it­sen­sä kär­si­mi­seen ja kuo­le­maan. Vi­at­to­mat ja­lat kul­ki­vat elä­män vai­val­lois­ta pol­kua ja ava­si­vat ylös­nou­se­mi­ses­sa tien tai­vaa­seen.

Maa­il­man kes­kel­lä kul­kee tie. Us­ko­es­saan syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen so­vin­to­työs­sä ih­mi­nen saa liit­tyä jouk­koon, jon­ka as­ke­leet ovat iha­nat. ”As­kel as­ke­leel­ta hei­dän voi­man­sa kas­vaa, ja he saa­pu­vat Sii­o­niin Ju­ma­lan eteen” (Ps. 84:8).

Sa­ka­ri Typ­pö

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä