Usko ja omatunto

Eri­tyi­ses­ti vai­kei­na mur­ros­ten ai­koi­na on tar­peel­lis­ta luot­taa kir­joi­tet­tuun Ju­ma­lan sa­naan: ”Sik­si me voim­me en­tis­tä lu­jem­min luot­taa pro­fee­tal­li­seen sa­naan. Ja hy­vin teet­te te­kin, jos kiin­ni­tät­te kat­seen­ne sii­hen kuin pi­me­äs­sä lois­ta­vaan lamp­puun.” (2. Piet 1:19.)

Ar­jen epäi­lyk­sis­sä ja tais­te­luis­sa saam­me luot­ta­vai­ses­ti tur­vau­tua Her­ran sa­naan: ”älä pel­kää, minä olen si­nun kans­sa­si! älä ar­ka­na pä­lyi­le ym­pä­ril­le­si – – minä olen si­nun Ju­ma­la­si. Minä vah­vis­tan si­nua, minä au­tan si­nua, minä tuen si­nua va­kaal­la, lu­jal­la kä­del­lä­ni.” (Jes. 41:9–10.)

Vah­val­la pe­rus­tuk­sel­la

Elä­määm­me ja us­kon pe­rus­tuk­sia ko­e­tel­laan kil­voi­tuk­sen mat­kal­la eri­tyi­ses­ti elä­män ko­et­te­le­muk­sis­sa. Sil­loin saam­me muis­taa Ju­ma­lan sa­nan osoit­ta­man us­kom­me pe­rus­tuk­sen: ”Pe­rus­tus on jo las­ket­tu, ja se on Jee­sus Kris­tus. Muu­ta pe­rus­tus­ta ei voi­da las­kea.” (1. Kor. 3:11.)

Ih­mis­ten oman ju­ma­lan­sa va­raan ra­ken­ne­tut ra­ken­nel­mat sor­tu­vat myr­kyis­sä. Jot­ta pe­rus­tus kes­täi­si, on enem­män kuun­nel­ta­va Ju­ma­lan sa­naa kuin omia mie­li­pi­tei­tä. ”Tu­lee näet ai­ka, jol­loin ih­mi­set ei­vät sie­dä kuul­la ter­vet­tä op­pia, vaan haa­li­vat it­sel­leen ha­lun­sa mu­kai­sia opet­ta­jia kuul­lak­seen sitä mitä kul­loin­kin mie­li te­kee. He tuk­ki­vat kor­van­sa to­tuu­del­ta ja kään­ty­vät kuun­te­le­maan ta­ru­ja.” (2. Tim. 4:3–4.)

Us­ko ei syn­ny ru­koi­le­mal­la tai lu­ke­mal­la. ”Us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana” (Room. 10:17). Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun evan­ke­liu­min kaut­ta Ju­ma­la lah­joit­taa us­kon us­ko­jan sy­dä­meen. ”Hän on mei­dät pe­las­ta­nut pi­mey­den val­las­ta ja siir­tä­nyt mei­dät rak­kaan poi­kan­sa val­ta­kun­taan, hä­nen, joka on mei­dän lu­nas­tuk­sem­me, syn­tiem­me an­teek­si­an­to” (Kol. 1:13–14).

Oma­tun­to val­voo ja va­roit­taa

Paa­va­lin mu­kaan oma­tun­to, Ju­ma­lan ää­ni ih­mi­ses­sä, on kai­kil­la ih­mi­sil­lä (Room. 2:14–16). Kris­ti­nop­pi opet­taa, kuin­ka oma­tun­to vaa­tii mei­tä te­ke­mään, min­kä tie­däm­me oi­ke­ak­si, ja kiel­tää mei­tä te­ke­mäs­tä sitä, min­kä tie­däm­me vää­räk­si.

Ju­ma­lan lap­sen oma­tun­to on si­dot­tu Ju­ma­lan sa­naan. Ju­ma­la on sa­nas­saan il­moit­ta­nut, mikä on oi­ke­aa ja mikä vää­rää. Paa­va­li to­te­aa pa­ran­nuk­sen ar­mon ko­et­tu­aan, et­tä hä­nen oma­tun­ton­sa ei ole si­dot­tu vain Ju­ma­lan sa­naan, vaan se on myös Py­hän Hen­gen va­lai­se­ma (Room. 9:1).

Nuor­ta Ti­mo­teus­ta Paa­va­li muis­tut­taa us­kon ja hy­vän oman­tun­non pi­tä­mi­ses­tä: ”Tä­män käs­kyn minä an­nan si­nun toi­mi­tet­ta­vak­se­si, poi­ka­ni Ti­mo­teus, ai­kai­sem­pien, si­nus­ta lau­sut­tu­jen en­nus­tus­ten mu­kai­ses­ti, et­tä nii­den no­jal­la tais­te­li­sit ja­lon tais­te­lun, säi­lyt­tä­en us­kon ja hy­vän oman­tun­non, jon­ka eräät ovat hyl­jän­neet ja us­kos­saan haak­si­rik­koon jou­tu­neet.” (1. Tim. 1:18–19.)

Ju­ma­lan lap­sel­la on halu val­voa ja kil­voi­tel­la niin, et­tä oma­tun­to säi­lyi­si haa­voit­ta. ”Sik­si teen kaik­ke­ni, et­tä mi­nul­la ai­na oli­si puh­das oma­tun­to Ju­ma­lan ja ih­mis­ten edes­sä” (Ap. t. 24:16). Oman­tun­non hoi­ta­mis­ta on koko us­ko­ne­lä­män hoi­to. Mat­ka­ys­tä­väl­lä on apu­na Ju­ma­lan sana, Her­ran pyhä eh­tool­li­nen, ru­kous, us­ko­vais­ten yh­teys ja rip­pi.

”As­tu­kaam­me sen täh­den roh­ke­as­ti ar­mon val­tais­tui­men eteen, jot­ta sai­sim­me ar­moa ja lau­peut­ta, löy­täi­sim­me avun sil­loin kun sitä tar­vit­sem­me” (Hepr. 4:1). Rak­kaa­at mat­ka­ys­tä­vät ja yh­teys Ju­ma­lan val­ta­kun­taan ovat mat­kan­te­ki­jäl­le kor­vaa­mat­to­mia asi­oi­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on sel­lai­nen sai­ras­huo­ne, jos­sa ka­tu­vaa ar­mah­de­taan ja an­ne­taan kaik­ki syn­nit an­teek­si.

Kari Gus­tafs­son