Aihe

Mistä miehet iloitsee

Anonyymi

Ei aina tarvitse olla kaikkea suurta tai ihmeellistä. Mistä pienistä asioista nautit ja saa sinut hyvälle mielelle?

77

251

    Vastaukset

    • No jaa. Tietenkin hyvästä eineksestä ja seksistä tietty. Mutta jos pitää keksismällä keksia, niin ehkä dartsista ja varsinkin 501:stä.

      >Simiti<

    • No mä tulin tänään heti aamusta hyvälle mielelle kun kaveri soitti. Kertoi rakastuneensa johonkin naiseen niin, että ei ikinä 46 vuotisessa historiassaan ole kokenut. Sanoi olevansa omana itsenään ihan täydellinen naiselle. Se ois jo ollut riittävä tälle päivää.

      Mutta aamukahvi, luminen takapihanäkymä ikkunasta ja illalla toisen ystävän kanssa saunominen kruunaa kyllä tämän päivän onnellisuuden puolesta tappiin. 😃

      • Eikö haittaa että saunassa näette toistenne pippelit?


      • Ei ollenkaan huono, siis mikäli puolisot ovat vielä hengissä. Katjahan ripoteltiin reilu 3 vuotta sitten Heimarrinnelle.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Eikö haittaa että saunassa näette toistenne pippelit?

        Se oli puutappisilmä eli taapeli ja puulesta. Tappeluhan siitä tuli kikujusta.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Eikö haittaa että saunassa näette toistenne pippelit?

        Ei haittaa. Mulle saunominen vaikka naisenkin kanssa on seksuaalivapaata touhua... ei tartte kaksikerroin kulkea. 🤣


      • Toi on kyllä kiva uutinen kuulla. 😊👍


      • J-76 kirjoitti:

        Toi on kyllä kiva uutinen kuulla. 😊👍

        No oli. Se mun kaveri hajotti polvensa ja ne leikkeli sitä monesti, sit hölmöili humalassa autolla ja loppui työt, ero ja koko maailma vähän romahti.

        Pidettiin satunnaisesti yhteyttä ja mä niin toivoin, että saisi asiansa kuntoon. Olin jo hetken varma, että viina vie ukon hautaan, mutta sieltä se äijä perhana vaan nousi jaloilleen. Vielä varmaan on matkaa ja pieni hirvitys on, että kunhan ei keikkuis liian pilvilinnoissa, kun sieltä osaa tulla ryminällä taas alaskin, mutta kyllä mä luotan että ukko on sen ikäinen jo, että ei se ihan hölömö ole. 😁


      • Disse kirjoitti:

        No oli. Se mun kaveri hajotti polvensa ja ne leikkeli sitä monesti, sit hölmöili humalassa autolla ja loppui työt, ero ja koko maailma vähän romahti.

        Pidettiin satunnaisesti yhteyttä ja mä niin toivoin, että saisi asiansa kuntoon. Olin jo hetken varma, että viina vie ukon hautaan, mutta sieltä se äijä perhana vaan nousi jaloilleen. Vielä varmaan on matkaa ja pieni hirvitys on, että kunhan ei keikkuis liian pilvilinnoissa, kun sieltä osaa tulla ryminällä taas alaskin, mutta kyllä mä luotan että ukko on sen ikäinen jo, että ei se ihan hölömö ole. 😁

        No jos se kestäisi, toivotaan parasta. Onhan siinä aina riskinsä mennä tuolleen rakastumaan iha uivelona. 😜


      • J-76 kirjoitti:

        No jos se kestäisi, toivotaan parasta. Onhan siinä aina riskinsä mennä tuolleen rakastumaan iha uivelona. 😜

        No toivotaan. 😊

        Mutta pääasia, että kamu voi nyt hyvin. 😀👌


      • Disse kirjoitti:

        No oli. Se mun kaveri hajotti polvensa ja ne leikkeli sitä monesti, sit hölmöili humalassa autolla ja loppui työt, ero ja koko maailma vähän romahti.

        Pidettiin satunnaisesti yhteyttä ja mä niin toivoin, että saisi asiansa kuntoon. Olin jo hetken varma, että viina vie ukon hautaan, mutta sieltä se äijä perhana vaan nousi jaloilleen. Vielä varmaan on matkaa ja pieni hirvitys on, että kunhan ei keikkuis liian pilvilinnoissa, kun sieltä osaa tulla ryminällä taas alaskin, mutta kyllä mä luotan että ukko on sen ikäinen jo, että ei se ihan hölömö ole. 😁

        Uteliaana kysyn että miten ja mikä hänen polvestaan hajosi? Mä onnistuin kahdesti liukastumaan ja kolauttamaan polven jäähän vuoden välein -98 ja-99. Kahdesti tähystettiin yksityisellä neljän kuukauden välein, diagnoosien vaihdellessa yhdestä toiseen, vaikka varsinaista syytä rasituksesta tulleille kivuille, ja portaissa pettämisen tunteelle ei edes kaksista mri-kuvista löytynyt.

        Vasta kun pääsin Oravan pakeille saatiin selville mistä oli kyse, koska hän oli nähnyt vastaavaa aiemmin ja osasi epäillä jo valmiiksi oikeaa syypäätä. Eli mun eturistiside oli melkein poikki, mutta se oli pinnalta sileä ja kiiltävä, joten tähystyksistä huolimatta sitä ei osattu ajatella, sillä se eturistiside oli sisältä vain parilla säikeellä kiinni, josta rasituskivut ja pettämisen tunteet johtui. Polvi leikattiin kolmannen kerran tammikuussa 2003, jolloin side uusittiin, eikä se oireillut tai vaivannut ennen kuin vasta viime vuonna, jolloin siihen oli tullut jo nivelrikon oireita.


      • J-76 kirjoitti:

        No jos se kestäisi, toivotaan parasta. Onhan siinä aina riskinsä mennä tuolleen rakastumaan iha uivelona. 😜

        No ei varmaan kestä, tuo dissen kaveri kuulostaa ihan joltain samanlaiselta sekoilijalta kuin disse itse oli palstalle tultuaan, oikopäätä rakastui kaikkiin naisiin ja hehkutti niiden ihanuutta, kun arki tuli vastaan tuli sitten myös eroja. Sääliksi käy naista joka on tuo rattiskaverin nyt ottanut vaivoikseen ja uskoo sen erosykkyrämykkyröissä luomiin unelmiin jotka ei ikinä toteudu.

        -harmiseikirj-


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Uteliaana kysyn että miten ja mikä hänen polvestaan hajosi? Mä onnistuin kahdesti liukastumaan ja kolauttamaan polven jäähän vuoden välein -98 ja-99. Kahdesti tähystettiin yksityisellä neljän kuukauden välein, diagnoosien vaihdellessa yhdestä toiseen, vaikka varsinaista syytä rasituksesta tulleille kivuille, ja portaissa pettämisen tunteelle ei edes kaksista mri-kuvista löytynyt.

        Vasta kun pääsin Oravan pakeille saatiin selville mistä oli kyse, koska hän oli nähnyt vastaavaa aiemmin ja osasi epäillä jo valmiiksi oikeaa syypäätä. Eli mun eturistiside oli melkein poikki, mutta se oli pinnalta sileä ja kiiltävä, joten tähystyksistä huolimatta sitä ei osattu ajatella, sillä se eturistiside oli sisältä vain parilla säikeellä kiinni, josta rasituskivut ja pettämisen tunteet johtui. Polvi leikattiin kolmannen kerran tammikuussa 2003, jolloin side uusittiin, eikä se oireillut tai vaivannut ennen kuin vasta viime vuonna, jolloin siihen oli tullut jo nivelrikon oireita.

        Hällä meni myös eturistiside ja kierukka lisäksi.

        Siihen aikaan ne otti pohkeesta jännettä siihen ja se ei kuulemma ole hyvä ratkaisu, sitten ne yritti pitkään säilyttää sen kierukan, mutta se poksahteli p.skaks usein.

        Se kun tykkää myös pelihommista, niin se oli sille niin kova paikka, kun ei voinut pelailla... on se nyt taas käynyt pelaamassakin, mutta se voi taas posahtaa minä hetkenä hyväänsä. 🙄 Mutta kyllähän se taitaa itsekin sen tietää. 😊


      • Anonyymi kirjoitti:

        No ei varmaan kestä, tuo dissen kaveri kuulostaa ihan joltain samanlaiselta sekoilijalta kuin disse itse oli palstalle tultuaan, oikopäätä rakastui kaikkiin naisiin ja hehkutti niiden ihanuutta, kun arki tuli vastaan tuli sitten myös eroja. Sääliksi käy naista joka on tuo rattiskaverin nyt ottanut vaivoikseen ja uskoo sen erosykkyrämykkyröissä luomiin unelmiin jotka ei ikinä toteudu.

        -harmiseikirj-

        No sen verta mä äijästä tykkään, että hirvittää itsekin, että tippuu tuolta pilvilinnasta ja sit muuten koskee.
        Mutta toisaalta se on nyt menoa ja sillä siisti. 😀

        Annoin sellaisen neuvon, että kun tulee kriisejä, anna itselles aikaa ja elä reagoi heti. Niin mä neuvoisin itse itseänikin tuossa tilanteessa. 😊

        Noissa syvissä rakkaus-jutuissa tulee aina vastaan syvimmät mörötkin itsestä. Ja jos ne osaa kohdata niin, ettei satuta sitä toista, on siinä mahkut vaikka mihin. 🤔


      • Disse kirjoitti:

        Hällä meni myös eturistiside ja kierukka lisäksi.

        Siihen aikaan ne otti pohkeesta jännettä siihen ja se ei kuulemma ole hyvä ratkaisu, sitten ne yritti pitkään säilyttää sen kierukan, mutta se poksahteli p.skaks usein.

        Se kun tykkää myös pelihommista, niin se oli sille niin kova paikka, kun ei voinut pelailla... on se nyt taas käynyt pelaamassakin, mutta se voi taas posahtaa minä hetkenä hyväänsä. 🙄 Mutta kyllähän se taitaa itsekin sen tietää. 😊

        Toivotaan että hän pääsis pelaamaan vähän pitempään tällä kertaa ennen seuraavaa hajoamista. Tiedän todellakin mitä on, kun ei pääse tekemään sitä mistä pitää eniten, kun jouduin polven takia ensin vähentämään laskettelukertoja, kun edes polvituen kanssa ei oikein kestänyt. Hypyn jälkeen jouduin kokonaan lopettamaan.
        Tai kun joutuu jatkuvasti jotain korjaamaan, eikä mene kauaa kuin sama on uudestaan eessä. Yks leikkaushaava oli vuosia vuoroin kiinni ja vuoroin auki. Lyhin millään kiinni alle 10 päivää, ja pisimmillään puoli vuotta. Sekä jatkuva tulehdusriski päällä. Siitä haavasta lähtikin sitten myöhemmin verenmyrkytys liikkeelle.

        Mulla ei ollu onneks kierukkaongelmaa samassa, mutta kyllä se siitä huolimatta turhautti, kun jatkuvasti uusia diagnooseja, mm sanottiin että polvilumpio on sisäpuolelta säröillä enkä saa kaatua. Reidestä ottivat jänteen ja ruuveilla tai nauloilla kiinni.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Toivotaan että hän pääsis pelaamaan vähän pitempään tällä kertaa ennen seuraavaa hajoamista. Tiedän todellakin mitä on, kun ei pääse tekemään sitä mistä pitää eniten, kun jouduin polven takia ensin vähentämään laskettelukertoja, kun edes polvituen kanssa ei oikein kestänyt. Hypyn jälkeen jouduin kokonaan lopettamaan.
        Tai kun joutuu jatkuvasti jotain korjaamaan, eikä mene kauaa kuin sama on uudestaan eessä. Yks leikkaushaava oli vuosia vuoroin kiinni ja vuoroin auki. Lyhin millään kiinni alle 10 päivää, ja pisimmillään puoli vuotta. Sekä jatkuva tulehdusriski päällä. Siitä haavasta lähtikin sitten myöhemmin verenmyrkytys liikkeelle.

        Mulla ei ollu onneks kierukkaongelmaa samassa, mutta kyllä se siitä huolimatta turhautti, kun jatkuvasti uusia diagnooseja, mm sanottiin että polvilumpio on sisäpuolelta säröillä enkä saa kaatua. Reidestä ottivat jänteen ja ruuveilla tai nauloilla kiinni.

        Perhana... eka vastaus hävis ykskaks bittiavaruuteen. 🤨

        Joo, kyllä mullakin on tiedossa mikä rumba leikkauksesta tulee, vaikka kaikki meneekin hyvin. Mulla leikattiin eturistisiteet 18.12.2018 ja jos kesällä -19 olin heinäkuussa katusäbäturnauksessa hakemassa hopeapyttyä. 😁

        Mutta vieläkin on vasurissa huonommat lihakset, että ei siitä ihan samaa tule mitä oli... 😕

        Mutta nyt menee jo toinen kausi vitosdivariporukassa säbää. 😀 Ens kautta en enää pelaa niin tavoitteellisesti, mutta teki hyvää näyttää itselle, että ei äijää ole nujerrettu prkle! 💪😬


      • Disse kirjoitti:

        Perhana... eka vastaus hävis ykskaks bittiavaruuteen. 🤨

        Joo, kyllä mullakin on tiedossa mikä rumba leikkauksesta tulee, vaikka kaikki meneekin hyvin. Mulla leikattiin eturistisiteet 18.12.2018 ja jos kesällä -19 olin heinäkuussa katusäbäturnauksessa hakemassa hopeapyttyä. 😁

        Mutta vieläkin on vasurissa huonommat lihakset, että ei siitä ihan samaa tule mitä oli... 😕

        Mutta nyt menee jo toinen kausi vitosdivariporukassa säbää. 😀 Ens kautta en enää pelaa niin tavoitteellisesti, mutta teki hyvää näyttää itselle, että ei äijää ole nujerrettu prkle! 💪😬

        Toi sun asentees on just hyvä sen suhteen, et jos jotain oikeasti haluaa, ei pidä ensimmäisen vastoinkäymisten tultua pidä luovuttaa, vaan olla sitkee ja yrittää ennen luovuttamista. Jatka samaan malliin.👍

        Tottakai pitää omaa kroppaa kuunnella ja antaa sille tarvittaessa lepoa, sekä olla välillä mieli maassa.

        Ei se tieto ettei enää pysty yhtään lasketteleen ollut mikään helppo sisäistää, kun olin lajia harrastanut kuitenkin kahdeksan vanhasta lähtien useamman kerran kaudessa. Mutta kun ei ollu vaihtoehtoja kun enää ei ollut pelkästään polvesta kyse, vaan kun oli vyötäröstä varpaisiin asti hajalla.

        Tossa on tosiaan parinkymmenen vuoden aikana oppinut sisäistään sen, että jos haluaa jotain, täytyy myös kestää sen seuraukset.

        Jos haluan ja päätän lähteä jonnekin tai tehdä jotain mistä tiedän tulevani myöhemmin kipeäksi, ei se tieto estä lähtemästä, ja nauttia siitä aktiviteetista tai paikasta minne menen. Seuraava päivä saattaa olla sitten yhtä tuskaa, mutta se on sen ajan murhe.

        Vain jos tiedän aiemmasta kokemuksesta etten jotain voi tehdä koska en nauti siitä sitä tehdessä, sitten jätän sen sillä kertaa tekemättä. Tällöin pitää kuitenkin tuntea oma kroppa sekä tietää mitä se kestää ja mitä ei.


      • Anonyymi kirjoitti:

        No ei varmaan kestä, tuo dissen kaveri kuulostaa ihan joltain samanlaiselta sekoilijalta kuin disse itse oli palstalle tultuaan, oikopäätä rakastui kaikkiin naisiin ja hehkutti niiden ihanuutta, kun arki tuli vastaan tuli sitten myös eroja. Sääliksi käy naista joka on tuo rattiskaverin nyt ottanut vaivoikseen ja uskoo sen erosykkyrämykkyröissä luomiin unelmiin jotka ei ikinä toteudu.

        -harmiseikirj-

        No jää nähtäväksi. Eihän sitä yrittämättä tiedä, vaikka oliskin justiinsa jetsulleen tyttö mistä vaimon tekee.

        Eiköhän tuo ukko ole pohjamutiin jo tutustunut, että jos sinne uudestaan tippuu, niin osaa ehkä kömpiä poiskin taas. Tai sitten ei opettelun paikka, vastoinkäymisiä tulee ja menee, itte voi vähän valita mihin ryhtyy.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Toi sun asentees on just hyvä sen suhteen, et jos jotain oikeasti haluaa, ei pidä ensimmäisen vastoinkäymisten tultua pidä luovuttaa, vaan olla sitkee ja yrittää ennen luovuttamista. Jatka samaan malliin.👍

        Tottakai pitää omaa kroppaa kuunnella ja antaa sille tarvittaessa lepoa, sekä olla välillä mieli maassa.

        Ei se tieto ettei enää pysty yhtään lasketteleen ollut mikään helppo sisäistää, kun olin lajia harrastanut kuitenkin kahdeksan vanhasta lähtien useamman kerran kaudessa. Mutta kun ei ollu vaihtoehtoja kun enää ei ollut pelkästään polvesta kyse, vaan kun oli vyötäröstä varpaisiin asti hajalla.

        Tossa on tosiaan parinkymmenen vuoden aikana oppinut sisäistään sen, että jos haluaa jotain, täytyy myös kestää sen seuraukset.

        Jos haluan ja päätän lähteä jonnekin tai tehdä jotain mistä tiedän tulevani myöhemmin kipeäksi, ei se tieto estä lähtemästä, ja nauttia siitä aktiviteetista tai paikasta minne menen. Seuraava päivä saattaa olla sitten yhtä tuskaa, mutta se on sen ajan murhe.

        Vain jos tiedän aiemmasta kokemuksesta etten jotain voi tehdä koska en nauti siitä sitä tehdessä, sitten jätän sen sillä kertaa tekemättä. Tällöin pitää kuitenkin tuntea oma kroppa sekä tietää mitä se kestää ja mitä ei.

        No sen kun tajuaa, ettei ole kuolematon ja särkymätön, antaa tilaa arvostaakin sitä mitä vielä on, niin ja vaalia sitä, muttei orjallisesti. 😊

        Mä muistan kun klenkkasin pokkana magneettikuviin, mutta siellä odottaessa iski likipitäin paniikki. En halua olla rikki. 🙄
        Konkreettisesti tuli esiin se tunne ja joku huusi, että mene pois täältä, pakene. 😬

        Leikkaus meni sit ihan ok, mutta se 2 viikkoa siitä oli kamalaa, kun piti olla muitten varassa. Silloin oli tiukkaa. Koitin keksiä vaikka mitä konsteja, ettei tarviis ketään auttamaan. Jotenkin huvittavinta oli se, että keksin, ettei kytkinpolkinen painamiseen tarvita sitä 15 kg painos, minkä sille jalalle sai antaa varausta. Mähän hurautin kauppaan ja klenkkasin ostokset reppuun... pikkukäynti vei liki tunnin, mutta ai että olin iloinen, kun ihan itse pystyin siihen.
        🤘😆🤟

        Mäkin joskus kävin aktiivisesti rinteessä. Laskin jopa vähän kilpaa pujottelua ja suurpuikkaa. Eli keppejä tuli lyötyä ja korva maassa kantattua. 🙃
        Nyt ehkä kerta pari vuoteen. Parina vuonna käynyt Himoksella, tänäkin talvena oli tarkoitus, mutta ehkä jää välistä... 🤔


      • Disse kirjoitti:

        No sen kun tajuaa, ettei ole kuolematon ja särkymätön, antaa tilaa arvostaakin sitä mitä vielä on, niin ja vaalia sitä, muttei orjallisesti. 😊

        Mä muistan kun klenkkasin pokkana magneettikuviin, mutta siellä odottaessa iski likipitäin paniikki. En halua olla rikki. 🙄
        Konkreettisesti tuli esiin se tunne ja joku huusi, että mene pois täältä, pakene. 😬

        Leikkaus meni sit ihan ok, mutta se 2 viikkoa siitä oli kamalaa, kun piti olla muitten varassa. Silloin oli tiukkaa. Koitin keksiä vaikka mitä konsteja, ettei tarviis ketään auttamaan. Jotenkin huvittavinta oli se, että keksin, ettei kytkinpolkinen painamiseen tarvita sitä 15 kg painos, minkä sille jalalle sai antaa varausta. Mähän hurautin kauppaan ja klenkkasin ostokset reppuun... pikkukäynti vei liki tunnin, mutta ai että olin iloinen, kun ihan itse pystyin siihen.
        🤘😆🤟

        Mäkin joskus kävin aktiivisesti rinteessä. Laskin jopa vähän kilpaa pujottelua ja suurpuikkaa. Eli keppejä tuli lyötyä ja korva maassa kantattua. 🙃
        Nyt ehkä kerta pari vuoteen. Parina vuonna käynyt Himoksella, tänäkin talvena oli tarkoitus, mutta ehkä jää välistä... 🤔

        Yks mikä on ehdottomasti tärkeintä sairastamisesta, on musta huumori. Tätini kanssa, joka on reumaatikko, sitä aika paljon viljellään. Siitäkin löytyy monta tarinaa, mutta kovin moni ei puolirampana ole klenkannu Lintsin mäkeä ylös mennessä helkutin kipeenä, ja parin tunnin laitteissa pyörimisen jälkeen ollu kuin ei ois kivuista tietookaan. Ja meitä klenkkaajia oli tosiaan kaks, ja tätini kanssa olimme toinen toisemme kainalossa tukemassa toisiamme pääsemään ylöspäin. Mahto olla näky. 😂

        Mä olin siinä mielessä hyvässä asemassa kun ne polvivammat tuli, sillä olin niihin aikoihin parikymppinen, ja olin seurannut vierestä koko ikäni äitini sairastamista -sairastu mua oottaessaan nivelreumaan, ja sitä että hän sitkeästi yritti elää edes suht koht normaalia elämää sairaudesta ja kivuista ensin rikkinäisten nivelien ja myöhemmin isojen keinonivelleikkauksien suhteen.

        Moni on sanonut samaa siitä, kuinka tavallisesta ruokakaupassa käynti piristää, kun sinne ylipäätään tauon jälkeen pääsee, ja tuntee että selviää itse siitä. Mä olin hypyn jälkeen 4,5 kuukautta yhtämittaisesti sairaalassa, ja ensimmäisen puoltoista kuukautta 24/7 sängyssä. Sit kun pääsee ensimmäisiä kertoja pyörätuoliin ja sairaalan kanttiiniin, niin se tunti minkä sain ptuolissa kanttiinissa käyden, oli päivän piristys ja kohokohta.

        Mulla on parin viikon päästä kaupungissa lääkäri, ja vaikka pääsisin mennen tullen vanhempieni kyydissä sairaalalle, kun äidilläni on samassa paikassa sattumalta vielä samaan aikaan oma lääkäri, jään oman lääkärikäyntini jälkeen kaupungille pyörimään porukoiden lähtiessä kotiinsa, ja tuulettamaan päätäni. Täältä missä asun on joku 40 kilsaa matkaa kaupunkiin, vaikka kuulumme kuntaliitoksen myötä samaan kaupunkiin, joten takaisin tulen julkisilla.

        Toi on sillä mulle tärkeetä, että pääsen lähtemään kotoa ja kotimaisemista ekaa kertaa yli kuukauteen, kun vielä viime talvena kävin kerran viikossa tai useammin. Nyt en pysty ton selän takia, ja tiedän sen seuraavan päivän olevan yhtä tuskaa, mutta jään siitä huolimatta. Mieli kiittää kun pääsee hetkeksi kotiympyröistä pois.

        Vaikka polven puolesta pystyisin vielä laskettelemaan, niin kroppa on jäänyt sen verran jäykäksi pahojen murtumien takia, saati sitten että olisin työkykyinen. Siihen ajatukseen tottuminen on taas oma tarinansa.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Yks mikä on ehdottomasti tärkeintä sairastamisesta, on musta huumori. Tätini kanssa, joka on reumaatikko, sitä aika paljon viljellään. Siitäkin löytyy monta tarinaa, mutta kovin moni ei puolirampana ole klenkannu Lintsin mäkeä ylös mennessä helkutin kipeenä, ja parin tunnin laitteissa pyörimisen jälkeen ollu kuin ei ois kivuista tietookaan. Ja meitä klenkkaajia oli tosiaan kaks, ja tätini kanssa olimme toinen toisemme kainalossa tukemassa toisiamme pääsemään ylöspäin. Mahto olla näky. 😂

        Mä olin siinä mielessä hyvässä asemassa kun ne polvivammat tuli, sillä olin niihin aikoihin parikymppinen, ja olin seurannut vierestä koko ikäni äitini sairastamista -sairastu mua oottaessaan nivelreumaan, ja sitä että hän sitkeästi yritti elää edes suht koht normaalia elämää sairaudesta ja kivuista ensin rikkinäisten nivelien ja myöhemmin isojen keinonivelleikkauksien suhteen.

        Moni on sanonut samaa siitä, kuinka tavallisesta ruokakaupassa käynti piristää, kun sinne ylipäätään tauon jälkeen pääsee, ja tuntee että selviää itse siitä. Mä olin hypyn jälkeen 4,5 kuukautta yhtämittaisesti sairaalassa, ja ensimmäisen puoltoista kuukautta 24/7 sängyssä. Sit kun pääsee ensimmäisiä kertoja pyörätuoliin ja sairaalan kanttiiniin, niin se tunti minkä sain ptuolissa kanttiinissa käyden, oli päivän piristys ja kohokohta.

        Mulla on parin viikon päästä kaupungissa lääkäri, ja vaikka pääsisin mennen tullen vanhempieni kyydissä sairaalalle, kun äidilläni on samassa paikassa sattumalta vielä samaan aikaan oma lääkäri, jään oman lääkärikäyntini jälkeen kaupungille pyörimään porukoiden lähtiessä kotiinsa, ja tuulettamaan päätäni. Täältä missä asun on joku 40 kilsaa matkaa kaupunkiin, vaikka kuulumme kuntaliitoksen myötä samaan kaupunkiin, joten takaisin tulen julkisilla.

        Toi on sillä mulle tärkeetä, että pääsen lähtemään kotoa ja kotimaisemista ekaa kertaa yli kuukauteen, kun vielä viime talvena kävin kerran viikossa tai useammin. Nyt en pysty ton selän takia, ja tiedän sen seuraavan päivän olevan yhtä tuskaa, mutta jään siitä huolimatta. Mieli kiittää kun pääsee hetkeksi kotiympyröistä pois.

        Vaikka polven puolesta pystyisin vielä laskettelemaan, niin kroppa on jäänyt sen verran jäykäksi pahojen murtumien takia, saati sitten että olisin työkykyinen. Siihen ajatukseen tottuminen on taas oma tarinansa.

        No mä joskus luin Mark Mansonin kirjan, kuinka olla piittaamatta p.skaakaan. Siinä selitettiin niin, että elämässä tulee aina keltainen koulubussillinen pellejä ja ajaa yli. Ja kun sen hyväksyy, niin aina paremmin selviytyy siitä.

        Kaikesta mitä itselleen sattuu, pitäisi vaan osata ottaa itse vastuu. Sitä voi olla siihen itse syyllinen tai joku muu, mutta itse sen joutuu jokatapauksessa kokemaan ja käymään läpi. Eikä se helppoa ole, mutta toisilla on siihen kyky vaikka juurikin mustan huumorin kautta. 😃👌

        Vaikutat aika sissiltä. 😀 Tuo työkykyisyys on varmaan ollut kova rasti ja teetättää taatusti paljon duunia pääkopassa yhä. Itselläkin on toi oma ego ollut joskus rakentunut juuri suorittamisen päälle, olin joku, kun tein jotain...

        Vaikka koetan jättää sen nykyidenriteetistäni pois, on se nakuttanut mun päässä reilut 35 vuotta, niin vaikea sitä on katkaista tuosta vaan. Tykkään nykyäänkin touhuamisesta, mutta jos en touhua mitään, pitää kokoajan muistutella vähän itselleen, että se on ok. 😃


      • Disse kirjoitti:

        No mä joskus luin Mark Mansonin kirjan, kuinka olla piittaamatta p.skaakaan. Siinä selitettiin niin, että elämässä tulee aina keltainen koulubussillinen pellejä ja ajaa yli. Ja kun sen hyväksyy, niin aina paremmin selviytyy siitä.

        Kaikesta mitä itselleen sattuu, pitäisi vaan osata ottaa itse vastuu. Sitä voi olla siihen itse syyllinen tai joku muu, mutta itse sen joutuu jokatapauksessa kokemaan ja käymään läpi. Eikä se helppoa ole, mutta toisilla on siihen kyky vaikka juurikin mustan huumorin kautta. 😃👌

        Vaikutat aika sissiltä. 😀 Tuo työkykyisyys on varmaan ollut kova rasti ja teetättää taatusti paljon duunia pääkopassa yhä. Itselläkin on toi oma ego ollut joskus rakentunut juuri suorittamisen päälle, olin joku, kun tein jotain...

        Vaikka koetan jättää sen nykyidenriteetistäni pois, on se nakuttanut mun päässä reilut 35 vuotta, niin vaikea sitä on katkaista tuosta vaan. Tykkään nykyäänkin touhuamisesta, mutta jos en touhua mitään, pitää kokoajan muistutella vähän itselleen, että se on ok. 😃

        Kiitti. Sissi, joka on monesti hakannu päätään seinään viime aikoina. 😉😂

        Ei vaan, kaikkee on elämän aikana sattunut, osa vahingossa osa tahallaan, mutta siitä huolimatta on kestettävä tekojensa seuraukset, oli kyse sitten mistä tahansa.

        Oon aina tykänny tehä käsillä, sillähän kokin hommat oli lapsuuden haaveen perusteella selkeä tie valita. Lukioon menin pelkän musikaalin takia, jota lähilukiossa on tehty yli 30 vuotta tokaluokkalaisten toimesta. Ja juuri musikaali liittyykin siihen miksi ton polveni hajosin.

        Oltiin joulukuussa -98 Tukholmassa teatteri reissulla musikaaliporukan kanssa, ja koska kaikki oli täysi-ikäisiä ja perjantaina lähdettiin reissuun, tuli porukan biletettyä aamuun asti laivalla. Eipä sitä krapulaiselle teinille ruoka hirveesti maistunu päivällä kun päästiin kaupungilla pyörimään. Illalla iski teatterin jälkeen hirveä nälkä, ja lähettiin pienemmällä välillä talsimaan Tukholman ulkopuolella olevasta hotellista lähimpään mäkkäriin. Koska reitistä ei ollut mitään hajua että miten sinne pääsee, ja kyltti nähtiin moottoritien toiselta puolelta, päätettiin oikaista ja luisteltiin penkkoja pitkin ensin alas, ja ruuat saatua kiivettiin niitä taas ylös. 😆 Onneksi kello oli jo puolen yön tietämillä, ellei jopa myöhemmin, niin ei ollut hirveästi liikennettä.

        Yhessä ylämäessä sitten liukastuin, ja kolautin polvilumpion jäähän. Kylmällä ja särkylääkkeillä, sekä kotiin päästyä muutaman päivän kepeillä liikkumisen jälkeen olin kunnossa. Tai niin ainakin luulin.

        Kun alotin seuraavana syksynä kokkikoulun opinnot, ei mennyt kovin kauaa ennen kuin polvi alkoi jatkuvasta seisomisesta rasittua. Kun elokuussa alkoi koulu, leikattiin polvi ensimmäistä kertaa syyskuun lopulla. Joulukuussa liukastuin uudelleen, ja tammikuussa leikattiin toisen kerran. Siinä vaiheessa kun valmistuin, oli polvi vieläkin hajalla, ja tiesin etten niitä töitä pysty rikkinäisen polven takia tekemään. Halusin kuitenkin valmistua edes johonkin ammattiin, ja viimeisen vuoden ryhmänohjaaja sanoikin minulle hieman ennen valmistumista, että jos olisin lintsannut kaikki poissaoloni, joita tuli säännöllisesti kolmen vuoden aikana muutama päivä kerrallaan polven takia, ei hän tekisi eteeni niin paljon ylimääräistä työtä mitä hän lopulta teki, pystyessäni kirjallisilla töillä korvaamaan poissaolotunnit.

        Aloin syksyllä 2002 opiskelemaan merkonomiksi, ja pari vuotinen koulutus venyi 11:sta vuodeksi niin erikoistumisen aspasta taloushallintoon vaihtamisen, kuin toiseen kaupunkiin muuttamisen ja oppilaitoksen vaihdon, kuin lopulta hypyn ja myöhemmin sen jälkiseurauksina alkaneiden hermosärkyjen takia, kunnes vihdoin ja viimein valmistuin Kiipulasta 2013. Tosin silloinkin jo kolme kuukautta saikulla oltua, tietäen etten hermokipujen takia pystyisi niitäkään hommia tekemään
        Selkä ei kestä edes kuuden tunnin koneella istumista.

        Jälkimmäinen työkyvyttömyys ei ollut enää niin iso sanotaanko tragedia, koska olin tottunut hajalla olevan kroppaan vajaan 9 vuoden aikana, ja koska lääkitykset ei lievitä kipuja yhtään, on jaksaminen kovilla. Siinä mielessä työkyvyttömyystieto oli pikemminkin helpotus, vaikkei Kela sitä vieläkään usko.

        Kokiksi valmistumisen jälkeen hinku oli vielä töihin jossakin toisessa ammatissa, missä pystyisin yhdistämään sen homman uuteen alaan. Tavallaan luopuminen työelämään pääsystä alkoi hermokipujen alkaessa.

        Yritin keksiä erilaisia aivoja ja niiden käyttämistä aktivoivia tekemistä, sillä olen jo vuosia sanonut, että pää haluaisi töihin, mutta kroppa ei kestä, mikä on totta.

        Tässä muutaman vuoden kävin säännöllisesti viikoittain päivätoiminnassa, jolloin tapasin toisia ihmisiä ja mikä tärkeintä, tuli lähdettyä kotoa. Kipujen palatessa entistä voimakkaampina ja jokapäiväisiä, en kyennyt enää sinne lähtemään, ja vaikka olisin sinnitellen lähtenytkin, ei siinä olisi ollut mitään järkeä, koska en olisi nauttinut siellä olosta kuten twin aiemmin. Kuukausi sitten jouduin tekemään sen päätöksen mitä en olisi halunnut tehdä, eli lopettamaan toistaiseksi ptoiminnassa käymisen kokonaan.

        Tämän tukilangan katkettua nyt on entistä tärkeämpää että pystyn hoitamaan omat kaupassa käynnit, ja tuulettamaan päätä mahdollisuuksien mukaan. Sitä en tiedä kauanko tällä kertaa huono kausi yhtäjaksoisesti kipujen kanssa kestää. Edellinen kausi kesti 8 vuotta. Nyt ne on ollu huhtikuun alusta lähtien yhtäjaksoisesti päällä.

        Ostin itselleni pleikkarin kuukausi sitten juurikin pitkää sisällä oloa varten, ja olen huomannut että huononakin päivänä saan pelatessa ajatukset aivan muualle kivun tunteen unohtuessa.

        Palstoille eksyin alkusyksystä, ja palstailu on ollut hyvää ajankulua ja sitä sosiaalista puolta mitä muuten ei juuri ole tällä hetkellä. Sitä paitsi olen aina tykännyt mieluummin kirjoittaa kuin puhua, vaikkei sitä olisi uskonut, mutta reputin kirjoitukset ainoana aineena, ja jota ei voinut edes kompensoida muiden aineiden tuloksilla. 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Kiitti. Sissi, joka on monesti hakannu päätään seinään viime aikoina. 😉😂

        Ei vaan, kaikkee on elämän aikana sattunut, osa vahingossa osa tahallaan, mutta siitä huolimatta on kestettävä tekojensa seuraukset, oli kyse sitten mistä tahansa.

        Oon aina tykänny tehä käsillä, sillähän kokin hommat oli lapsuuden haaveen perusteella selkeä tie valita. Lukioon menin pelkän musikaalin takia, jota lähilukiossa on tehty yli 30 vuotta tokaluokkalaisten toimesta. Ja juuri musikaali liittyykin siihen miksi ton polveni hajosin.

        Oltiin joulukuussa -98 Tukholmassa teatteri reissulla musikaaliporukan kanssa, ja koska kaikki oli täysi-ikäisiä ja perjantaina lähdettiin reissuun, tuli porukan biletettyä aamuun asti laivalla. Eipä sitä krapulaiselle teinille ruoka hirveesti maistunu päivällä kun päästiin kaupungilla pyörimään. Illalla iski teatterin jälkeen hirveä nälkä, ja lähettiin pienemmällä välillä talsimaan Tukholman ulkopuolella olevasta hotellista lähimpään mäkkäriin. Koska reitistä ei ollut mitään hajua että miten sinne pääsee, ja kyltti nähtiin moottoritien toiselta puolelta, päätettiin oikaista ja luisteltiin penkkoja pitkin ensin alas, ja ruuat saatua kiivettiin niitä taas ylös. 😆 Onneksi kello oli jo puolen yön tietämillä, ellei jopa myöhemmin, niin ei ollut hirveästi liikennettä.

        Yhessä ylämäessä sitten liukastuin, ja kolautin polvilumpion jäähän. Kylmällä ja särkylääkkeillä, sekä kotiin päästyä muutaman päivän kepeillä liikkumisen jälkeen olin kunnossa. Tai niin ainakin luulin.

        Kun alotin seuraavana syksynä kokkikoulun opinnot, ei mennyt kovin kauaa ennen kuin polvi alkoi jatkuvasta seisomisesta rasittua. Kun elokuussa alkoi koulu, leikattiin polvi ensimmäistä kertaa syyskuun lopulla. Joulukuussa liukastuin uudelleen, ja tammikuussa leikattiin toisen kerran. Siinä vaiheessa kun valmistuin, oli polvi vieläkin hajalla, ja tiesin etten niitä töitä pysty rikkinäisen polven takia tekemään. Halusin kuitenkin valmistua edes johonkin ammattiin, ja viimeisen vuoden ryhmänohjaaja sanoikin minulle hieman ennen valmistumista, että jos olisin lintsannut kaikki poissaoloni, joita tuli säännöllisesti kolmen vuoden aikana muutama päivä kerrallaan polven takia, ei hän tekisi eteeni niin paljon ylimääräistä työtä mitä hän lopulta teki, pystyessäni kirjallisilla töillä korvaamaan poissaolotunnit.

        Aloin syksyllä 2002 opiskelemaan merkonomiksi, ja pari vuotinen koulutus venyi 11:sta vuodeksi niin erikoistumisen aspasta taloushallintoon vaihtamisen, kuin toiseen kaupunkiin muuttamisen ja oppilaitoksen vaihdon, kuin lopulta hypyn ja myöhemmin sen jälkiseurauksina alkaneiden hermosärkyjen takia, kunnes vihdoin ja viimein valmistuin Kiipulasta 2013. Tosin silloinkin jo kolme kuukautta saikulla oltua, tietäen etten hermokipujen takia pystyisi niitäkään hommia tekemään
        Selkä ei kestä edes kuuden tunnin koneella istumista.

        Jälkimmäinen työkyvyttömyys ei ollut enää niin iso sanotaanko tragedia, koska olin tottunut hajalla olevan kroppaan vajaan 9 vuoden aikana, ja koska lääkitykset ei lievitä kipuja yhtään, on jaksaminen kovilla. Siinä mielessä työkyvyttömyystieto oli pikemminkin helpotus, vaikkei Kela sitä vieläkään usko.

        Kokiksi valmistumisen jälkeen hinku oli vielä töihin jossakin toisessa ammatissa, missä pystyisin yhdistämään sen homman uuteen alaan. Tavallaan luopuminen työelämään pääsystä alkoi hermokipujen alkaessa.

        Yritin keksiä erilaisia aivoja ja niiden käyttämistä aktivoivia tekemistä, sillä olen jo vuosia sanonut, että pää haluaisi töihin, mutta kroppa ei kestä, mikä on totta.

        Tässä muutaman vuoden kävin säännöllisesti viikoittain päivätoiminnassa, jolloin tapasin toisia ihmisiä ja mikä tärkeintä, tuli lähdettyä kotoa. Kipujen palatessa entistä voimakkaampina ja jokapäiväisiä, en kyennyt enää sinne lähtemään, ja vaikka olisin sinnitellen lähtenytkin, ei siinä olisi ollut mitään järkeä, koska en olisi nauttinut siellä olosta kuten twin aiemmin. Kuukausi sitten jouduin tekemään sen päätöksen mitä en olisi halunnut tehdä, eli lopettamaan toistaiseksi ptoiminnassa käymisen kokonaan.

        Tämän tukilangan katkettua nyt on entistä tärkeämpää että pystyn hoitamaan omat kaupassa käynnit, ja tuulettamaan päätä mahdollisuuksien mukaan. Sitä en tiedä kauanko tällä kertaa huono kausi yhtäjaksoisesti kipujen kanssa kestää. Edellinen kausi kesti 8 vuotta. Nyt ne on ollu huhtikuun alusta lähtien yhtäjaksoisesti päällä.

        Ostin itselleni pleikkarin kuukausi sitten juurikin pitkää sisällä oloa varten, ja olen huomannut että huononakin päivänä saan pelatessa ajatukset aivan muualle kivun tunteen unohtuessa.

        Palstoille eksyin alkusyksystä, ja palstailu on ollut hyvää ajankulua ja sitä sosiaalista puolta mitä muuten ei juuri ole tällä hetkellä. Sitä paitsi olen aina tykännyt mieluummin kirjoittaa kuin puhua, vaikkei sitä olisi uskonut, mutta reputin kirjoitukset ainoana aineena, ja jota ei voinut edes kompensoida muiden aineiden tuloksilla. 😂

        Niin, se elämä osaa muuttua niin helkutin pienestä. Ja sitten loppuelämä voi ollakin ihan toisenlainen.

        Täällä joskus kirjoitti joku, joka ilmeisesti oli saanut jonkun neurologisen harmin itselleen ja taistelee sen kanssa, hällä ei ollut tuota taisteluasennetta, mitä sinulla on. Vaan hän suuttui minulle kun sanoin siitä...

        Seurustelin kerran erään naisen kanssa, jolla oli epilepsia ja lisäksi mielenterveysongelmia. Yritin olla tsemppimielellä mukana vierellä, mutta niin syvällä oli se, että hän ei hyväksynyt sairauksiaan, että koki minun tsemppaamiset lähinnä vaatimuksiksi. 🤔

        Ei toinen ihminen voi sille mitään, jos ei itse kanna vastuuta ja hyväksy sairauksiaan. Siihen vaan kyynistyy ja vaikea ollakaan vierellä tukemassa. 😕

        Surullista sellainen...

        Mutta siksi mä tykkään sun asennoitumisesta, että sä voit vielä nauttia elämisestä ja on mahkut vaikka mihin. 😊👌


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Uteliaana kysyn että miten ja mikä hänen polvestaan hajosi? Mä onnistuin kahdesti liukastumaan ja kolauttamaan polven jäähän vuoden välein -98 ja-99. Kahdesti tähystettiin yksityisellä neljän kuukauden välein, diagnoosien vaihdellessa yhdestä toiseen, vaikka varsinaista syytä rasituksesta tulleille kivuille, ja portaissa pettämisen tunteelle ei edes kaksista mri-kuvista löytynyt.

        Vasta kun pääsin Oravan pakeille saatiin selville mistä oli kyse, koska hän oli nähnyt vastaavaa aiemmin ja osasi epäillä jo valmiiksi oikeaa syypäätä. Eli mun eturistiside oli melkein poikki, mutta se oli pinnalta sileä ja kiiltävä, joten tähystyksistä huolimatta sitä ei osattu ajatella, sillä se eturistiside oli sisältä vain parilla säikeellä kiinni, josta rasituskivut ja pettämisen tunteet johtui. Polvi leikattiin kolmannen kerran tammikuussa 2003, jolloin side uusittiin, eikä se oireillut tai vaivannut ennen kuin vasta viime vuonna, jolloin siihen oli tullut jo nivelrikon oireita.

        Noh joo, muistathan 2011? Tulin kaupasta ja tietenkin liukastuin. Ensimmäisenä piti tietenkin katsoa, ettei kukaan nähnyt.

        Tietenkin joku oli tupakoimassa, virnuili minulle jä kysyi, että kävikö mitään. Ottihan se aivan hemmetin kipiää, mutta tuumasin vain, ettei käynyt mitään.


      • Anonyymi kirjoitti:

        No ei varmaan kestä, tuo dissen kaveri kuulostaa ihan joltain samanlaiselta sekoilijalta kuin disse itse oli palstalle tultuaan, oikopäätä rakastui kaikkiin naisiin ja hehkutti niiden ihanuutta, kun arki tuli vastaan tuli sitten myös eroja. Sääliksi käy naista joka on tuo rattiskaverin nyt ottanut vaivoikseen ja uskoo sen erosykkyrämykkyröissä luomiin unelmiin jotka ei ikinä toteudu.

        -harmiseikirj-

        Nyt Harmis kirjoittaa asiaa. Aikoinaan kun olin naimisissa, niin ei se maistraatin aamen mitään muuttanut.

        >Simiti<


      • Disse kirjoitti:

        Perhana... eka vastaus hävis ykskaks bittiavaruuteen. 🤨

        Joo, kyllä mullakin on tiedossa mikä rumba leikkauksesta tulee, vaikka kaikki meneekin hyvin. Mulla leikattiin eturistisiteet 18.12.2018 ja jos kesällä -19 olin heinäkuussa katusäbäturnauksessa hakemassa hopeapyttyä. 😁

        Mutta vieläkin on vasurissa huonommat lihakset, että ei siitä ihan samaa tule mitä oli... 😕

        Mutta nyt menee jo toinen kausi vitosdivariporukassa säbää. 😀 Ens kautta en enää pelaa niin tavoitteellisesti, mutta teki hyvää näyttää itselle, että ei äijää ole nujerrettu prkle! 💪😬

        Mikä siinä on, että kuolema ja halvaantuminenkin on aina vasemmalla puolella? Tämä ihmettelyn aihe ei sitten todellakaan ole poliittista, vaikka peppulit niin haluavat ajatella.


      • Disse kirjoitti:

        Niin, se elämä osaa muuttua niin helkutin pienestä. Ja sitten loppuelämä voi ollakin ihan toisenlainen.

        Täällä joskus kirjoitti joku, joka ilmeisesti oli saanut jonkun neurologisen harmin itselleen ja taistelee sen kanssa, hällä ei ollut tuota taisteluasennetta, mitä sinulla on. Vaan hän suuttui minulle kun sanoin siitä...

        Seurustelin kerran erään naisen kanssa, jolla oli epilepsia ja lisäksi mielenterveysongelmia. Yritin olla tsemppimielellä mukana vierellä, mutta niin syvällä oli se, että hän ei hyväksynyt sairauksiaan, että koki minun tsemppaamiset lähinnä vaatimuksiksi. 🤔

        Ei toinen ihminen voi sille mitään, jos ei itse kanna vastuuta ja hyväksy sairauksiaan. Siihen vaan kyynistyy ja vaikea ollakaan vierellä tukemassa. 😕

        Surullista sellainen...

        Mutta siksi mä tykkään sun asennoitumisesta, että sä voit vielä nauttia elämisestä ja on mahkut vaikka mihin. 😊👌

        Se on totta, että sairasti tai ei, kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, eikä sitä kaikki edes tajua, vaikka kuinka paljon olisi ikää.

        Mulla on ollut hyvät esimerkit sairastamisen suhteen äidissäni, että äitini siskossa, että sairauden kanssa pystyy elämään suht koht hyvää elämää, kunhan hyväksyy sen ettei enää kaikkeen samaan kykene mitä ennen sairastumista.

        Myös äidinäiti oli hyvä esimerkki siitä, kuinka mikään ei ole hyvin kun on sairastunut, ja kaikesta pitää valittaa hyväksymättä omaa tilaansa. Mummi oli voivottelija, jota valitettavasti kaikkien piti Paavo ja sääliä kuin surkea tilanne hänellä on.

        Osittain olin voivotteluun ja sääli pisteiden keräämiseen taipuvainen vielä polvivaivojen aikaan, mutta hypyn jälkeen olen oppinut vihaamaan sääliä, enkä sitä myöskään kenellekään jaa, kuten sen huomaa kärkkäissä kommenteissani tälläkin palstalla.

        Kuitenkin itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen, lähti liikkeelle siitä että pystyin antamaan itselleni anteeksi, ja hyväksymään että hyppyni johtui siitä että olin mieleltäni sairas kyseisellä hetkellä. Tosin on yksi asia mitä en tiedä siitä kyseisestä aamuyöstä, tai pikemminkin muista, eikä mieleni tule aitä koskaan muistamaan.

        Muistan sen että kiipesin asuntoni parvekkeen kaiteelle istumaan jalat kaiteen ulkopuolella roikkuen ja kiinni pitäen. Seuraava muistikuva on tunne siitä kun putosin. Eli en tiedä irrotinko itse otteeni, horjahdinko vai loppuiko voimat käsistä pitää kiinni. Enkä tule lopullista totuutta tietämään. Mut vahva veikkaukseni on, että nukahdin, ja ote joko irtosi tai horjahdin. Niin tai näin, elämä muuttui 24-vuotiaana lopullisesti sitä silloin tietämättä.

        Yksi tärkeimmistä syistä itseni hyväksymisessä on vanhempieni sekä läheisteni -ainoanan lapsena lasken vanhempieni sisarukset perheineen heihin- että ystävieni sekä lapsuudesta asti tuntemieni perhe ystävien muuttumattomat mielipiteet minusta ja sitä myöten kohtelun. Kukaan ei kertaakaan syyttänyt minua siitä mitä tein, vaan tapahtuneen jälkeen auttoivat tarvittaessa antamalla tukensa joko kuunnellen vanhempiani, jotta he pystyivät purkamaan omia tuntojaan alku aikana, jännittäessään minulle tehtävien isojen ja vaikeiden leikkausten tuloksia ja vointiani.

        Koska asuin silloin Oulussa, 550 kilsan päässä lapsuuteni maisemia missä nykyäänkin asun, ja missä vanhempani ja suurin osa läheisistä asuu. Äitini oli lähes koko ajan Oulussa, käyden kotona hoitamassa omia asioitaan, saatuaan vuokseni pitkän sairasloman työstään. Isäni taas oli pääosin omassa kodissaan hoitaen puulämmitteistä taloa, sillä olihan silloin sydäntalvi. Hän kävi säännöllisesti Oulussa minua, ja niinä aikoina läheiset vuoron perään hoiti lämmityksen, jotta isä pääsi luoksemme.

        Pitkän leikkauksen jälkeisenä päivänä olin niin voimaton, että juuri ja juuri jaksoin pitää sen aikaista kännykkää, ja ainoastaan toivoin että isä tulisi luokseni. Juuri tällaisilla hetkillä läheisistä oli suurin apu. Äiti välitti isälle toiveeni, ja isäni soitti ehkä 15 minuuttia myöhemmin tulevansa seuraavalla junalla. Eno perheineen oli heti sanonut, kun isäni heille soitti avunpyynnöstä, että mene, he hoitavat lämmityksen.

        Jos läheiseni ja ystäväni olisi tuominnut minut ja tekoni, tuskin olisin sinut asian ja itseni kanssa. Mun ei oo koskaan tarvinu hävetä tekoani, eikä kukaan heistä ole hävennyt minua. Se on ollut ratkaisevassa roolissa asian hyväksymisen kanssa, kuten se etten ole asiaa salaillut ensimmäisen vuoden jälkeen, kun olin tapahtumat ja niihin liittyneet syyt käynyt mielessäni läpi.

        Sanoin kaikille, läheisille kuin ammattilaisille, että jos en itse ala puhumaan hypystä, älkää kysykö. Jos itse aloitan siitä puhumaan, silloin saa kysyä. Tälle on syy, ja näin toimien sain tarvitseman ajan ja tilan asian käsittelyyn ilman että joutuisin olemaan koko ajan varuillaan sen kanssa, koska asia otetaan taas esille.

        Syy tuohon päätökseen on seuraava: viikkoa tapahtuman jälkeen päivää tai paria teholta tavalliselle osastolle siirtymisen jälkeen psyk. sh tuli tilaamaan raivo isänä että miksi tein sen. Tivasi tivaamistaan, ja itse huusin kurkku suorana että mä haluan pois täältä, koska tunsin tilanteen niin ahdistavana.

        Mieleni suojeli minua vielä tuossa vaiheessa, ja luulin pudonneeni vahingossa, muistamatta mitään muuta kuin putoamisen tunteen. Sitä edeltävät tapahtumat ja edellisen päivän muistin vasta vajaan vuoden kuluttua. Hyppy tapahtui lauantaiaamuna puoli viiden aikoihin marraskuun lopulla. Ja oli todella lähellä, etten olisi selvinnyt. Kirurgit kertoivat että kerrosta korkeammalta tai pää edellä, niin en olisi täällä. Asuin kilsan päässä Oysista, joten pääsin myös nopeasti hoitoon, enkä näin ollen halvaantunut.

        Toisaalta, ilman polvea, hyppyä ja siitä aiheutuneita koettamuksia, en olisi se kuka nyt olen. Ja antoihan muuttunut tilanne paljon hyvääkin elämääni. 😀


      • Anonyymi kirjoitti:

        Noh joo, muistathan 2011? Tulin kaupasta ja tietenkin liukastuin. Ensimmäisenä piti tietenkin katsoa, ettei kukaan nähnyt.

        Tietenkin joku oli tupakoimassa, virnuili minulle jä kysyi, että kävikö mitään. Ottihan se aivan hemmetin kipiää, mutta tuumasin vain, ettei käynyt mitään.

        Valitan mutta en muista.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Valitan mutta en muista.

        Btw, Disse valehtelee ja hän on se palsta tohtori joka sanoi, että voin mukata uskomalla aivoni terveiksi ja hänen tietonsa tulee tuosta yhdestä naisesta - jokka ei ole edes samoja sairauksia, häiriöitä, muutoksia tai elämää kuin minulla. Ei kuunnellut yhtään kun kerroin, erilaisista sairauksista (yms.) ja miten hän näille esimerkeille voi mennä sanomaan, että voi uskomalla itseensä. Ei edes lukenut, sanoi vain, että en usko itseeni ja siksi en parane.

        Kumma, ettei sinulle ehdottanut aivojen muokkaamista itse uskon voimalla niin ei ole hermokipuja enää - kun hermosto on kumminkin osa aivoja ja sen toimintaa.

        Kaikki lähti siitä kun sanoin, että yhteiskunnalle en ole koskaan sopiva kun en ole yhteiskunnan määräämillä tasoilla ja siitä usein rangaistaan. Eli en saa apuja, mutta en pysty olemaan normaali terveen vaatimuksien tasolla.

        Hän sitten aloitti alentavaan sävyyn, lukematta tai kuuntelematta minua ollenkaan ennen sitä tai sen jälkeen: "Tiesitkö, että aivot ovat juurikin ihmisen ehkä muokkautuvin elin?"

        Kannattaa siis varoa mitä Disse selittää, koska hän vaikuttaa hurmaavalta, mutta sitten kun pitäisi oikeasti miettiä muiden elämää ja jokin asia ei mene lääketieteessä tai muussa hänen totuuksien mukaan niin ei sitten kuuntele enää.

        Itseni olen hyväksynyt ja oppinut omat rajani/kykyni kauan aikaa sitten, vaikka muut kuinka haluavat ollakin siitä erimieltä ja yrittää päättää puolestani.
        Disse ei vaan voi hyväksyä, että ihmisiä, elämäntarinoita ja erilaisuuksia on niin paljon enemmän kuin mitä hän on omassa mielessään päättänyt olevan.

        Siksi toivonkin, että sinusta tulisi nuorille kokemusneuvoja, koska siitä huolimatta, että sinulla on omanlaiset lähtökohdat kivuille ja sairauksille - ymmärrät, että on muitakin ihmisiä ja olet tavannut sekä kokenut asiooita heidän kanssaan. Ja tiedät systeemin mitä odottaa. Olisi mukava jos sinä opastaisit nuoria niin niistä ei kasvaisi toivottavasti seuraavia Dissejä, jotka vain päättää miten muut ihmiset toimii.

        Edelleen haluan nähdä kun Disse selittää autistiselle jolla on kohtaus päällä, että kuinka tämä voi uskomalla itseensä muokata aivonsa normaalille tasolle. Tai alzheimer henkilölle, tai MS-sairastavalle, etc. Lista on aikalailla loputon ja kaikki erityyppisiä löytyy. Ei me voida kuolla aivokasvaimiinkaan (joita on myös useita) kun meidän pitäisi pystyä uskomaan ne pois - koska aivot on niin muokattavissa eikä siellä voi olla virheellisiä soluja kasvamassa.

        Muuten.. Hän ei suostunut ottamaan haastetta vastaan, että oikeasti viettäisi aikaa erilaisten ihmisten kanssa ja tarjoaisi tätä itse uskomista ratkaisuksi siihen, että olet osana yhteiskuntaa ja saat kaiken läpi mitä tarvitset.

        Veikkaatko, jaksaisikohan hän täyttää yhtäkään tukihakemusta muuta kuin laittamalla ehkä oman nimensä ja sitten on jo liian vaikeeta? Varsinkin, kun usein ei riitä yksi paperi vaan voi joutua täyttämään useamman nipun.

        Hauskin osuus on, että päänsärky kuuluu kanssa usein neurologisiin häiriöihin, mutta jos sen voi itseensä uskomalla muokata niin helposti pois... Miksi käyttää särkylääkkeitä sitä varten? Nauran jos hän tosissaan väittää, ettei ole ottanut koskaan päänsärkyyn lääkettä ja onnistunut itseensä uskomalla saamaan sen ikuisesti pois. :'D


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Valitan mutta en muista.

        Ai niin.. Jos haluat tietää minun diagnoosit niin kysy Disseltä kun hän selkeästi vain päätti kaikki minun diagnoosit yms. ja määräsi siihen "lääkkeen".

        Tästä toisaalta syntyi paljon hauskaa kavereiden kesken kun alettiin miettimään, että mistä minulle löytyisi tätä taikamaista itse uskoa lisää.. Viimesin ehdotus oli, että pitää syödä kristallimetsässä turkoosi sieniä, että pystyn tappamaan yksisarvisen ja leikkaan siltä sarven irti. Kirurgisesti tämä sarvin sitten laitetaan minun otsaan kiinni ja pystyn sitten uskomaan aivoni "normaaleiksi".

        Kiitos Disselle siitä, että antoi meille tällaisen ihmisversion näistä typeristä lomakkeista ja muusta byrokratiasta. Edes vähän vaihtelua mille älyttömyydelle pääsee nauramaan, vaikka aika samanlaista tavaraa ovatkin. :D


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Se on totta, että sairasti tai ei, kaikki lähtee itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, eikä sitä kaikki edes tajua, vaikka kuinka paljon olisi ikää.

        Mulla on ollut hyvät esimerkit sairastamisen suhteen äidissäni, että äitini siskossa, että sairauden kanssa pystyy elämään suht koht hyvää elämää, kunhan hyväksyy sen ettei enää kaikkeen samaan kykene mitä ennen sairastumista.

        Myös äidinäiti oli hyvä esimerkki siitä, kuinka mikään ei ole hyvin kun on sairastunut, ja kaikesta pitää valittaa hyväksymättä omaa tilaansa. Mummi oli voivottelija, jota valitettavasti kaikkien piti Paavo ja sääliä kuin surkea tilanne hänellä on.

        Osittain olin voivotteluun ja sääli pisteiden keräämiseen taipuvainen vielä polvivaivojen aikaan, mutta hypyn jälkeen olen oppinut vihaamaan sääliä, enkä sitä myöskään kenellekään jaa, kuten sen huomaa kärkkäissä kommenteissani tälläkin palstalla.

        Kuitenkin itseni hyväksymiseen sellaisena kuin olen, lähti liikkeelle siitä että pystyin antamaan itselleni anteeksi, ja hyväksymään että hyppyni johtui siitä että olin mieleltäni sairas kyseisellä hetkellä. Tosin on yksi asia mitä en tiedä siitä kyseisestä aamuyöstä, tai pikemminkin muista, eikä mieleni tule aitä koskaan muistamaan.

        Muistan sen että kiipesin asuntoni parvekkeen kaiteelle istumaan jalat kaiteen ulkopuolella roikkuen ja kiinni pitäen. Seuraava muistikuva on tunne siitä kun putosin. Eli en tiedä irrotinko itse otteeni, horjahdinko vai loppuiko voimat käsistä pitää kiinni. Enkä tule lopullista totuutta tietämään. Mut vahva veikkaukseni on, että nukahdin, ja ote joko irtosi tai horjahdin. Niin tai näin, elämä muuttui 24-vuotiaana lopullisesti sitä silloin tietämättä.

        Yksi tärkeimmistä syistä itseni hyväksymisessä on vanhempieni sekä läheisteni -ainoanan lapsena lasken vanhempieni sisarukset perheineen heihin- että ystävieni sekä lapsuudesta asti tuntemieni perhe ystävien muuttumattomat mielipiteet minusta ja sitä myöten kohtelun. Kukaan ei kertaakaan syyttänyt minua siitä mitä tein, vaan tapahtuneen jälkeen auttoivat tarvittaessa antamalla tukensa joko kuunnellen vanhempiani, jotta he pystyivät purkamaan omia tuntojaan alku aikana, jännittäessään minulle tehtävien isojen ja vaikeiden leikkausten tuloksia ja vointiani.

        Koska asuin silloin Oulussa, 550 kilsan päässä lapsuuteni maisemia missä nykyäänkin asun, ja missä vanhempani ja suurin osa läheisistä asuu. Äitini oli lähes koko ajan Oulussa, käyden kotona hoitamassa omia asioitaan, saatuaan vuokseni pitkän sairasloman työstään. Isäni taas oli pääosin omassa kodissaan hoitaen puulämmitteistä taloa, sillä olihan silloin sydäntalvi. Hän kävi säännöllisesti Oulussa minua, ja niinä aikoina läheiset vuoron perään hoiti lämmityksen, jotta isä pääsi luoksemme.

        Pitkän leikkauksen jälkeisenä päivänä olin niin voimaton, että juuri ja juuri jaksoin pitää sen aikaista kännykkää, ja ainoastaan toivoin että isä tulisi luokseni. Juuri tällaisilla hetkillä läheisistä oli suurin apu. Äiti välitti isälle toiveeni, ja isäni soitti ehkä 15 minuuttia myöhemmin tulevansa seuraavalla junalla. Eno perheineen oli heti sanonut, kun isäni heille soitti avunpyynnöstä, että mene, he hoitavat lämmityksen.

        Jos läheiseni ja ystäväni olisi tuominnut minut ja tekoni, tuskin olisin sinut asian ja itseni kanssa. Mun ei oo koskaan tarvinu hävetä tekoani, eikä kukaan heistä ole hävennyt minua. Se on ollut ratkaisevassa roolissa asian hyväksymisen kanssa, kuten se etten ole asiaa salaillut ensimmäisen vuoden jälkeen, kun olin tapahtumat ja niihin liittyneet syyt käynyt mielessäni läpi.

        Sanoin kaikille, läheisille kuin ammattilaisille, että jos en itse ala puhumaan hypystä, älkää kysykö. Jos itse aloitan siitä puhumaan, silloin saa kysyä. Tälle on syy, ja näin toimien sain tarvitseman ajan ja tilan asian käsittelyyn ilman että joutuisin olemaan koko ajan varuillaan sen kanssa, koska asia otetaan taas esille.

        Syy tuohon päätökseen on seuraava: viikkoa tapahtuman jälkeen päivää tai paria teholta tavalliselle osastolle siirtymisen jälkeen psyk. sh tuli tilaamaan raivo isänä että miksi tein sen. Tivasi tivaamistaan, ja itse huusin kurkku suorana että mä haluan pois täältä, koska tunsin tilanteen niin ahdistavana.

        Mieleni suojeli minua vielä tuossa vaiheessa, ja luulin pudonneeni vahingossa, muistamatta mitään muuta kuin putoamisen tunteen. Sitä edeltävät tapahtumat ja edellisen päivän muistin vasta vajaan vuoden kuluttua. Hyppy tapahtui lauantaiaamuna puoli viiden aikoihin marraskuun lopulla. Ja oli todella lähellä, etten olisi selvinnyt. Kirurgit kertoivat että kerrosta korkeammalta tai pää edellä, niin en olisi täällä. Asuin kilsan päässä Oysista, joten pääsin myös nopeasti hoitoon, enkä näin ollen halvaantunut.

        Toisaalta, ilman polvea, hyppyä ja siitä aiheutuneita koettamuksia, en olisi se kuka nyt olen. Ja antoihan muuttunut tilanne paljon hyvääkin elämääni. 😀

        Kuten jo aikaisemmin totesin, aika sissi oot.

        Ja tulihan tuohon nyt kertomaan tarinaansa se kaveri, joka ei ole niin ilahtunut minun kirjoituksista. 🙄

        Tässä mietin mitkä mahtaa olla olotila. 🤔 Kaveri tuli saunomaan eilen ja tissuteltiin ihan topakasti. Hällä on kotona aika työmaa. Down-poika. Uskomaton jamppa, mutta työllistää pirusti. Eilen tuumittiin sitä ja myös sitä, että on hällä upea nainenkin vierellä. 😊 Yhdessä he kyllä siirtävät vaikka vuoria. Jos yksi Down-lapsi syntyy aina sillointällöin maailmaan, on tuo lapsi syntynyt juuri oikeaan paikkaan. Hän saa rakkautta juuri niin paljon, kun lapsi voi saada. 😃👌

        Muistan kun poika syntyi, tämä isä oli niin rikki. Itki ja oli hukassa. Pettymys ja kaikki paha olo tuntui pahalta tietenkin, kun tiesi pojan olevan rakas, mutta vsmmainen. Voin vaan kuvitella ristiriitaiset tunteet... tosin sanoin, että anna tulla, en välitä mitä tulee, koska rakastan ja oon tässä sanoitpa mitä vaan. Ja kyllä se sitten päästi kaikki pihalle...

        Eilen myös tuli kaikenlaista... ei kaikki ole pelkkää kaunista ja purppurahöttöä. Joskus pitää osata sanoa pois se paha olokin. Vaikka sit oluttölkkiin. 😬

        Btw. Eilen keksittiin kesken saunan, että oluet on vähissä. Eikun penskojen jopot alle ja kauppaan räntäsateessa. 🤣 Kaupan tiskillä litimärkänä nauroin kassatätille, että me todellakin halutaan nää oluet. 😆


      • Disse kirjoitti:

        Kuten jo aikaisemmin totesin, aika sissi oot.

        Ja tulihan tuohon nyt kertomaan tarinaansa se kaveri, joka ei ole niin ilahtunut minun kirjoituksista. 🙄

        Tässä mietin mitkä mahtaa olla olotila. 🤔 Kaveri tuli saunomaan eilen ja tissuteltiin ihan topakasti. Hällä on kotona aika työmaa. Down-poika. Uskomaton jamppa, mutta työllistää pirusti. Eilen tuumittiin sitä ja myös sitä, että on hällä upea nainenkin vierellä. 😊 Yhdessä he kyllä siirtävät vaikka vuoria. Jos yksi Down-lapsi syntyy aina sillointällöin maailmaan, on tuo lapsi syntynyt juuri oikeaan paikkaan. Hän saa rakkautta juuri niin paljon, kun lapsi voi saada. 😃👌

        Muistan kun poika syntyi, tämä isä oli niin rikki. Itki ja oli hukassa. Pettymys ja kaikki paha olo tuntui pahalta tietenkin, kun tiesi pojan olevan rakas, mutta vsmmainen. Voin vaan kuvitella ristiriitaiset tunteet... tosin sanoin, että anna tulla, en välitä mitä tulee, koska rakastan ja oon tässä sanoitpa mitä vaan. Ja kyllä se sitten päästi kaikki pihalle...

        Eilen myös tuli kaikenlaista... ei kaikki ole pelkkää kaunista ja purppurahöttöä. Joskus pitää osata sanoa pois se paha olokin. Vaikka sit oluttölkkiin. 😬

        Btw. Eilen keksittiin kesken saunan, että oluet on vähissä. Eikun penskojen jopot alle ja kauppaan räntäsateessa. 🤣 Kaupan tiskillä litimärkänä nauroin kassatätille, että me todellakin halutaan nää oluet. 😆

        Täytyy sanoa että repesin tuolle kaljajopolle. Kaihan vaatteet laitoitte ennen lähtöä päälle, vai saiko myyjä vielä lisää ilon aihetta. 😅😂🤣😂

        Jokaisella on erilainen näkökanta omaan sairauteensa ja siihen miten sitä käsittelee.

        Haluan sanoa teille molemmille seuraavaa, niin sinulle kuin hänellä joka kirjoitti aamulla minulle ylempänä:

        En väheksy teitä kumpaakaan enkä laita mihinkään paremmuusjärjestykseen. Kummankin kertomuksista olen löytänyt paljon yhtäläisyyksiä oman elämäni ja sen tapahtumien sekä seurauksien kanssa. Ja seison yhä aiemmin kirjoittamieni sanojen takana. Enkä puutu teiden väleihin, vaan vastaan ja haluan vastata sekä kertoa itsestäni kummallekin.

        Tämä selvityksenä välissä.

        Olin työtoiminnassa sellaisessa paikassa missä oli samoissa tiloissa myöa eri asteisten vammaisten päivätoimintaa, ja pääsin myös erilaisten ihmisten pariin, eikä se ollut mulle ongelma. Olihan lapsuuden ystäväni -jonka olen tuntenut koko elämäni- isoveli vaikeasti cp-vammainen, ja tarvitsi jokaisessa elämän osa-alueen asiassa apua. Joten totuin jo pienestä pitäen erilaisiin ihmisiin.

        Myös Down-aikuisia oli työtoiminnan tiloissa, ja ystävystyin heidän kanssaan. He olivat kilttejä, ja nauttivat päästessään tekemään oman osuutensa heille annetuista töistä. Heillä myös oli omat oikkunsa, kuten meillä kaikilla ihmisillä on, ja sen huomasi kun tällainen hetki tuli.

        Minulla on heitä kaikkia, myös muitakin erityisihmisiä sekä toisia kuntsalaisia ikävä, koska en ole suurimpaa osaa heistä maaliskuun jälkeen nähnyt. Tiedän heidän kuitenkin muistavan minut, sillä minut otettiin ajan kanssa yhdeksi heistä. Toisilla kesti kauemmin, toisilla vähemmän.

        Huolimatta siitä mikä sairaus tai vamma kullakin oli, kaikki olimme yhdenvertaisia, ja paikassa olikin helppo olla kun sai olla oma itsensä tarvimatta peitellä mitään, tai esittämättä parempaa kuin oli. Täytyy mennä jossain vaiheessa siellä taas käymään jos pystyn.

        Hypystä lähtien olen kaikille painottanut yhtä asiaa. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa purkaen ahdistavat asiat mielestä. Itse en osannut saati pystynyt sitä tekemään aikanaan, ja siksi päädyin siihen tekoon.

        Ei sillä ole merkitystä onko kuuntelija ammattilainen, ystävä, perheenjäsen, lemmikki, pehmolelu tai huoneen seinä, ja mikäli ei pysty puhumaan, kirjoittaminen. Pääasia on se, että ei päästä itseä ahdistavia ja stressaavia asioita mieleen kertymään, vaan purkaa ne.

        Joten vaikka itseä ei kiinnostaisi mitä toinen puhuu, tai ei omien murheiden ohella jaksaisi kuunnella toista, kannattaa se silti tehdä omia ajatuksia näyttämättä, sillä se hetki saattaa olla sen toisen ihmisen elämässä se ratkaiseva hetki elämän ja kuoleman välillä.

        Vaikka itsellä olisi erilainen elämänkatsomus jostakin asiasta, tällaisessa tilanteessa sitä ei kannata tuoda haastavasta esiin, vaan pitää mölyt mahassa, ja antaa toisen purkaa mieltään (ei ole mitään kohdennettua, vaan omia pohdintojiani mitä elämässä olen sivusta huomannut).

        Näilläkin palstoilla on nähty kuinka provoavasti saatan elämästäni ja sen ongelmista laukoa toista vastaan. En tee sitä siksi, etteikö mulla olisi myötätuntoja tätä ihmistä kohtaan, vaan yritän saada sääli pisteitä kerääviä ymmärtämään, että on ihmisiä joilla on vaikeaa, mutta eivät siitä huolimatta surkuttele omaa tilaansa, tai yritä saada toisilta säälivastauksia. Teen tuon, koska vihaan sääliä, enkä sitä kenellekään anna joka itsesäälissä rypee ilman, että yrittäisi itse tehdä jotain saadakseen tilanteensa paranemaan. Enkä myös kenenkään neuvoja väheksy.

        Kaikki elämästäni ja sairauksistani en kerro provovalla tyylillä, mutta sen kyllä erottaa milloin provotarina on kyseessä. Mitään elämästäni ja sen tapahtumista en liioittele, tai valehtele.

        Valitettavasti oon ihminen joka sanoo asiansa raa'an rehellisesti usein sanomaansa suodattamatta, etenkin huonoina päivinäni, joten koittakaa kestää. Pohjimmiltaan en ketään halua loukata, vaikka niin saatanan tahattomasti tehdä. Se on yksi huonoista hermokivun kestämisen puolista. Enkä ole mikään hymiö-ihminen, joita harvemmin viesteistäni löytyy.

        Aurinko alkaa paistaa, ja taidan alkaa syömään.
        Pieni pilke silmäkulmassa on paikallaan piristämään päivää.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Täytyy sanoa että repesin tuolle kaljajopolle. Kaihan vaatteet laitoitte ennen lähtöä päälle, vai saiko myyjä vielä lisää ilon aihetta. 😅😂🤣😂

        Jokaisella on erilainen näkökanta omaan sairauteensa ja siihen miten sitä käsittelee.

        Haluan sanoa teille molemmille seuraavaa, niin sinulle kuin hänellä joka kirjoitti aamulla minulle ylempänä:

        En väheksy teitä kumpaakaan enkä laita mihinkään paremmuusjärjestykseen. Kummankin kertomuksista olen löytänyt paljon yhtäläisyyksiä oman elämäni ja sen tapahtumien sekä seurauksien kanssa. Ja seison yhä aiemmin kirjoittamieni sanojen takana. Enkä puutu teiden väleihin, vaan vastaan ja haluan vastata sekä kertoa itsestäni kummallekin.

        Tämä selvityksenä välissä.

        Olin työtoiminnassa sellaisessa paikassa missä oli samoissa tiloissa myöa eri asteisten vammaisten päivätoimintaa, ja pääsin myös erilaisten ihmisten pariin, eikä se ollut mulle ongelma. Olihan lapsuuden ystäväni -jonka olen tuntenut koko elämäni- isoveli vaikeasti cp-vammainen, ja tarvitsi jokaisessa elämän osa-alueen asiassa apua. Joten totuin jo pienestä pitäen erilaisiin ihmisiin.

        Myös Down-aikuisia oli työtoiminnan tiloissa, ja ystävystyin heidän kanssaan. He olivat kilttejä, ja nauttivat päästessään tekemään oman osuutensa heille annetuista töistä. Heillä myös oli omat oikkunsa, kuten meillä kaikilla ihmisillä on, ja sen huomasi kun tällainen hetki tuli.

        Minulla on heitä kaikkia, myös muitakin erityisihmisiä sekä toisia kuntsalaisia ikävä, koska en ole suurimpaa osaa heistä maaliskuun jälkeen nähnyt. Tiedän heidän kuitenkin muistavan minut, sillä minut otettiin ajan kanssa yhdeksi heistä. Toisilla kesti kauemmin, toisilla vähemmän.

        Huolimatta siitä mikä sairaus tai vamma kullakin oli, kaikki olimme yhdenvertaisia, ja paikassa olikin helppo olla kun sai olla oma itsensä tarvimatta peitellä mitään, tai esittämättä parempaa kuin oli. Täytyy mennä jossain vaiheessa siellä taas käymään jos pystyn.

        Hypystä lähtien olen kaikille painottanut yhtä asiaa. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa purkaen ahdistavat asiat mielestä. Itse en osannut saati pystynyt sitä tekemään aikanaan, ja siksi päädyin siihen tekoon.

        Ei sillä ole merkitystä onko kuuntelija ammattilainen, ystävä, perheenjäsen, lemmikki, pehmolelu tai huoneen seinä, ja mikäli ei pysty puhumaan, kirjoittaminen. Pääasia on se, että ei päästä itseä ahdistavia ja stressaavia asioita mieleen kertymään, vaan purkaa ne.

        Joten vaikka itseä ei kiinnostaisi mitä toinen puhuu, tai ei omien murheiden ohella jaksaisi kuunnella toista, kannattaa se silti tehdä omia ajatuksia näyttämättä, sillä se hetki saattaa olla sen toisen ihmisen elämässä se ratkaiseva hetki elämän ja kuoleman välillä.

        Vaikka itsellä olisi erilainen elämänkatsomus jostakin asiasta, tällaisessa tilanteessa sitä ei kannata tuoda haastavasta esiin, vaan pitää mölyt mahassa, ja antaa toisen purkaa mieltään (ei ole mitään kohdennettua, vaan omia pohdintojiani mitä elämässä olen sivusta huomannut).

        Näilläkin palstoilla on nähty kuinka provoavasti saatan elämästäni ja sen ongelmista laukoa toista vastaan. En tee sitä siksi, etteikö mulla olisi myötätuntoja tätä ihmistä kohtaan, vaan yritän saada sääli pisteitä kerääviä ymmärtämään, että on ihmisiä joilla on vaikeaa, mutta eivät siitä huolimatta surkuttele omaa tilaansa, tai yritä saada toisilta säälivastauksia. Teen tuon, koska vihaan sääliä, enkä sitä kenellekään anna joka itsesäälissä rypee ilman, että yrittäisi itse tehdä jotain saadakseen tilanteensa paranemaan. Enkä myös kenenkään neuvoja väheksy.

        Kaikki elämästäni ja sairauksistani en kerro provovalla tyylillä, mutta sen kyllä erottaa milloin provotarina on kyseessä. Mitään elämästäni ja sen tapahtumista en liioittele, tai valehtele.

        Valitettavasti oon ihminen joka sanoo asiansa raa'an rehellisesti usein sanomaansa suodattamatta, etenkin huonoina päivinäni, joten koittakaa kestää. Pohjimmiltaan en ketään halua loukata, vaikka niin saatanan tahattomasti tehdä. Se on yksi huonoista hermokivun kestämisen puolista. Enkä ole mikään hymiö-ihminen, joita harvemmin viesteistäni löytyy.

        Aurinko alkaa paistaa, ja taidan alkaa syömään.
        Pieni pilke silmäkulmassa on paikallaan piristämään päivää.

        No kyllä oli vaatteet päällä, ei sentään kilometriä räntäsateessa nakunakaan voinut paahtaa. 😀

        No minusta toi joku ihminen saa kiukuta ja syyttää mua ihan rauhassa, jos siitä hälle parempi mieli tulee? 🙄 En epäile yhtään, etteikö olisi vaikeaa, kyllä sen kirjoituksistakin huomaa. Mutta en silti vaihda mielipidettäni.

        Oon itse kiitollinen, että olen näinkin terve. Mutta jos sairastun pahasti, haluisin voida ottaa senkin noin hyvin kun sä, enkä katkeroitua ja vihata koko universumia kuten toi eräs ihminen.

        Sä vihaat sääliä, niin mä vihaan marttyyriasennetta. Ja se on osa minua. Se hiipii kuvaan kun vähiten odottaa ja se täytyy tunnistaa itsessä. Eikä sitä saa nyppästyä kuin tikkua sormesta irti minusta. Se on kuin piileskelevä bakteeri veressä, aktivoituu ja näyttää aina erilaiset oireet.

        Jos sairastuisin pahasti tai tulisi joku onnettomuus, tuo piirre minussa ottaisi äkkiä vallan. Menisi taatusti oma aikansa, että kuulisin itseäni sen takaa. Että sikäli ymmärrän tuota toista kirjoittajaa. Mutta uskon, että olen jo oppinut elämään tämän ”bakteerin” kanssa.


      • Disse kirjoitti:

        No kyllä oli vaatteet päällä, ei sentään kilometriä räntäsateessa nakunakaan voinut paahtaa. 😀

        No minusta toi joku ihminen saa kiukuta ja syyttää mua ihan rauhassa, jos siitä hälle parempi mieli tulee? 🙄 En epäile yhtään, etteikö olisi vaikeaa, kyllä sen kirjoituksistakin huomaa. Mutta en silti vaihda mielipidettäni.

        Oon itse kiitollinen, että olen näinkin terve. Mutta jos sairastun pahasti, haluisin voida ottaa senkin noin hyvin kun sä, enkä katkeroitua ja vihata koko universumia kuten toi eräs ihminen.

        Sä vihaat sääliä, niin mä vihaan marttyyriasennetta. Ja se on osa minua. Se hiipii kuvaan kun vähiten odottaa ja se täytyy tunnistaa itsessä. Eikä sitä saa nyppästyä kuin tikkua sormesta irti minusta. Se on kuin piileskelevä bakteeri veressä, aktivoituu ja näyttää aina erilaiset oireet.

        Jos sairastuisin pahasti tai tulisi joku onnettomuus, tuo piirre minussa ottaisi äkkiä vallan. Menisi taatusti oma aikansa, että kuulisin itseäni sen takaa. Että sikäli ymmärrän tuota toista kirjoittajaa. Mutta uskon, että olen jo oppinut elämään tämän ”bakteerin” kanssa.

        Eipä se mullakaan aina helppoa ole. Joka kerta kun tulee se huonoin päivä, vajoon hetkeksi tai siksi päiväksi isesääliin, mutta en jää siihen roikkumaan.

        Kaikki oikeestaan tapahtu yhteen menoon. Ensin polvi, sitten kun sen oli vihdoin saanut kuntoon, meni reilu vuosi, kun tuli hyppy. Pitkä aika sairaalassa, ja erittäin paljon vapaa-aikaa miettiä mitä on tapahtunut, sen jälkeen kun oli jatkuvasti vieraillut leikkurissa.

        Taisin kertoa jossain välissä kuinka heikko olin pitkän 11 tuntia kestäneen leikkauksen jälkeisenä päivä, etten oikein jaksanut pitää kännykkää kädessä, kun se painoi niin paljon. Edeltävä leikkaus oli kielekeleikkaus, missä siirrettiin pehmytkudosta sekä ihoa kantapään ympärille, kun omat oli menny kuolioon. Kesken leikkauksen tuli veritulppa siihen siirrettävään jalan sääreen, ja toinen valtimoista meni kokonaan tukkoon ja lopetti toimintansa, vaikka sitä yritettiin estää.

        Paria päivää myöhemmin lämmöt alkoi laskea siitä kielekkeestä, ja mut kärrättiin vielä samana päivänä leikkuriin pelastusleikkaukseen, ja ennen leikkaukseen menoa sanottiin että koska olen syönyt, voidaan joutua aloittamaan operaatio ilman nukutusta. Sitä ei onneksi tarvinu tehdä, mutta viiden tunnin pelastusyrityksestä huolimatta kielekettä ei onnistuttu pelastamaan.

        Siitä ongelmat vasta alkoivat, kun alettiin miettiä mitä kannattaa yrittää ja mitä ei. Plastiikkakirurgit totesivat että toista kielekettä ei kannata siirtää, koska sekään ei tulisi onnistumaan. Alettiin puhua jo amputaatiosta, mutta sitä ennen päätettiin kokeilla alipainehoitoa.

        Tässä vaiheessa kantaluu metallilevyineen oli näkyvissä, eikä siihen kantapään kiertävään aukkoon voinut tehdä ihonsiirtoa, kun ei ollut mitään mihin sen kiinnittää. Mutta vac-vac-hoidosta oli apua, pystyttiin tekemään ihonsiirtoa, eikä amputaatiota tarvittu. Silloin selvitin mielessäni sen mahdollisen amputoinnin, ja jos niin tulee tulevaisuudessa käymään, olen sinut asian kanssa jo valmiiksi.

        Alle kaks kuukautta hermokipujen alkamisesta iski se verenmyrkytys, ja alkoi parin kuukauden vahvojen antibioottien iv-tiputus, joten tavallaan koko ajan tapahtui jotain.

        Oli pakko sisäistää jotain asioita kiireellä ilman, että niiden merkitystä ehdin kokonaan käsitellä. Mut pikku hiljaa vähä kerrallaan, enkä periksi ole jollekin asialle antanut, ennen kuin on käynyt ilmi itse kokemalla etten johonkin asiaan enää kykene. Vuosi vuodelta on uusien asioiden sisäistäminen ja niiden hyväksyntä helpompaa, kun on käytännössä nähnyt miten edellisille toiveille ja haaveille on käynyt.

        Mut se taas ei oo estänyt haaveilemasta uusista asioista. 😎

        Mitä enemmän on aikaa menneistä tapahtumista, sitä helpompaa niistä on kliinisesti puhua vailla suuria tunteiden muutoksiamuutoksia ja ahdistusta.

        Menneisyyttä ei voi muuttaa, vaan ne on pakko hyväksyä sellaisinaan. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa.

        Menneisyydessäni on asioita, joita kadun ja joita toivoisin voivani muuttaa, mutta hyppy ja siitä seuranneet tapahtumat ja vammat eivät ole sellainen jota haluaisin muuttaa.

        Moni saattaa ihmetellä sitä, mutta vastaus on yksinkertaisesti se, että ilman sitä ja sen seurauksia en olisi se kuka olen nyt. Sen lisäksi siitä seurasi paljon iloa aiheuttavia ja positiivisia asioita, mitkä eivät olisi samassa määrin elämässäni mukana mitä tällä hetkellä. Käsityöt ja sen monet muodot on yksi näistä asioista.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Eipä se mullakaan aina helppoa ole. Joka kerta kun tulee se huonoin päivä, vajoon hetkeksi tai siksi päiväksi isesääliin, mutta en jää siihen roikkumaan.

        Kaikki oikeestaan tapahtu yhteen menoon. Ensin polvi, sitten kun sen oli vihdoin saanut kuntoon, meni reilu vuosi, kun tuli hyppy. Pitkä aika sairaalassa, ja erittäin paljon vapaa-aikaa miettiä mitä on tapahtunut, sen jälkeen kun oli jatkuvasti vieraillut leikkurissa.

        Taisin kertoa jossain välissä kuinka heikko olin pitkän 11 tuntia kestäneen leikkauksen jälkeisenä päivä, etten oikein jaksanut pitää kännykkää kädessä, kun se painoi niin paljon. Edeltävä leikkaus oli kielekeleikkaus, missä siirrettiin pehmytkudosta sekä ihoa kantapään ympärille, kun omat oli menny kuolioon. Kesken leikkauksen tuli veritulppa siihen siirrettävään jalan sääreen, ja toinen valtimoista meni kokonaan tukkoon ja lopetti toimintansa, vaikka sitä yritettiin estää.

        Paria päivää myöhemmin lämmöt alkoi laskea siitä kielekkeestä, ja mut kärrättiin vielä samana päivänä leikkuriin pelastusleikkaukseen, ja ennen leikkaukseen menoa sanottiin että koska olen syönyt, voidaan joutua aloittamaan operaatio ilman nukutusta. Sitä ei onneksi tarvinu tehdä, mutta viiden tunnin pelastusyrityksestä huolimatta kielekettä ei onnistuttu pelastamaan.

        Siitä ongelmat vasta alkoivat, kun alettiin miettiä mitä kannattaa yrittää ja mitä ei. Plastiikkakirurgit totesivat että toista kielekettä ei kannata siirtää, koska sekään ei tulisi onnistumaan. Alettiin puhua jo amputaatiosta, mutta sitä ennen päätettiin kokeilla alipainehoitoa.

        Tässä vaiheessa kantaluu metallilevyineen oli näkyvissä, eikä siihen kantapään kiertävään aukkoon voinut tehdä ihonsiirtoa, kun ei ollut mitään mihin sen kiinnittää. Mutta vac-vac-hoidosta oli apua, pystyttiin tekemään ihonsiirtoa, eikä amputaatiota tarvittu. Silloin selvitin mielessäni sen mahdollisen amputoinnin, ja jos niin tulee tulevaisuudessa käymään, olen sinut asian kanssa jo valmiiksi.

        Alle kaks kuukautta hermokipujen alkamisesta iski se verenmyrkytys, ja alkoi parin kuukauden vahvojen antibioottien iv-tiputus, joten tavallaan koko ajan tapahtui jotain.

        Oli pakko sisäistää jotain asioita kiireellä ilman, että niiden merkitystä ehdin kokonaan käsitellä. Mut pikku hiljaa vähä kerrallaan, enkä periksi ole jollekin asialle antanut, ennen kuin on käynyt ilmi itse kokemalla etten johonkin asiaan enää kykene. Vuosi vuodelta on uusien asioiden sisäistäminen ja niiden hyväksyntä helpompaa, kun on käytännössä nähnyt miten edellisille toiveille ja haaveille on käynyt.

        Mut se taas ei oo estänyt haaveilemasta uusista asioista. 😎

        Mitä enemmän on aikaa menneistä tapahtumista, sitä helpompaa niistä on kliinisesti puhua vailla suuria tunteiden muutoksiamuutoksia ja ahdistusta.

        Menneisyyttä ei voi muuttaa, vaan ne on pakko hyväksyä sellaisinaan. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa.

        Menneisyydessäni on asioita, joita kadun ja joita toivoisin voivani muuttaa, mutta hyppy ja siitä seuranneet tapahtumat ja vammat eivät ole sellainen jota haluaisin muuttaa.

        Moni saattaa ihmetellä sitä, mutta vastaus on yksinkertaisesti se, että ilman sitä ja sen seurauksia en olisi se kuka olen nyt. Sen lisäksi siitä seurasi paljon iloa aiheuttavia ja positiivisia asioita, mitkä eivät olisi samassa määrin elämässäni mukana mitä tällä hetkellä. Käsityöt ja sen monet muodot on yksi näistä asioista.

        Ai joo, ja mä edelleen muistan kuin eilisen päivän, mitä tapahtui silloin 2004, jopa sen mitä mulla oli silloin päällä. Sekä sairaala-ajat, joissa myös oli positiivisia tapahtumia ja jopa huumoria mukana.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Ai joo, ja mä edelleen muistan kuin eilisen päivän, mitä tapahtui silloin 2004, jopa sen mitä mulla oli silloin päällä. Sekä sairaala-ajat, joissa myös oli positiivisia tapahtumia ja jopa huumoria mukana.

        On mukava lukea sun tarinaa, vaikka siihen kuuluu paljon karmeaa tapahtumaa, mutta se tulee vaan jotenkin niin luontevasti. 😊

        Ja kun sanoit, ettet halua tuosta muuttaa mitään, että voit olla juuri se ihminen nyt mitä olet kaiken tämän jälkeen onkin kuin kirsikka tämän leivoksen päällä. 😊

        Oletkin selkeästi huikea ihminen. 😊


      • Disse kirjoitti:

        On mukava lukea sun tarinaa, vaikka siihen kuuluu paljon karmeaa tapahtumaa, mutta se tulee vaan jotenkin niin luontevasti. 😊

        Ja kun sanoit, ettet halua tuosta muuttaa mitään, että voit olla juuri se ihminen nyt mitä olet kaiken tämän jälkeen onkin kuin kirsikka tämän leivoksen päällä. 😊

        Oletkin selkeästi huikea ihminen. 😊

        Kiitos. Tarinoita on paljon, osa niistä ikävänpuoleisia, mutta osa myös hauskoja, ja koska mulla on ehkä normaalia parempi pitkäkestoinen muisti -porukat ainakin sanoo että mun kanssa on turha alkaa kinaamaan jostain menneisyydessä tapahtuneesta asiasta, sillä kuulemma minä muistan kaikista parhaiten, jää myös paljon mieleen.

        Suvussani on kummallakin puolella ollut niin sanottuja sanaseppoja, joten kirjoittaminen siinä mielessä on ollut helpohkoa, jos on ollut aihe mistä on ollut helppo kirjoittaa.

        Ehkä sekin vaikuttaa osalta että kirjoittaminen on ollut helpompaa kuin puhuminen, kun on ollut kyse omista tunteista, ajatuksista, ja ylipäätään mielessä pyörivistä pohdinnoista. Hypyn jälkeen opettelin puhumaan, ja sillä siitä puhumisesta aina vaahtoan, koska tiedän omasta kokemuksesta miten käy jos ei pysty purkamaan niitä syvimpiä tuntojaan.

        Puhumisen lisäksi kyky kuunnella toista on tärkeä piirre. Ja vaikka paljon menneisyydestäni puhunkin niin täällä kuin irl, en puhu niistä siksi että velloisin menneisyydessä, vaan kuten tämä yllä kirjoittanut henkilö sanoi toisaalla, yksi suurimmista syistä ettei ole tehnyt itselleen mitää, on minun tarinani. Ja juuri siitä syystä kerron tarinaani uudelleen ja uudelleen.

        Jotta voisin auttaa jota kuta toista omien ajatustensa ja ongelmiensa kanssa painijaa osoittamalla että pahastakin tilanteesta voi selvitä kun ei luovuta, ja jos pystyn tarinallani vaikuttamaan siihen että ihminen osaa hakea ja saa apua, mitä itse en saanut tarpeeksi ajoissa, on se suurin kiitos ja palkka. Ei julkisuus tai raha, vaan auttaminen.

        En muista oonko tätä kertonu täällä monessakin ketjussa, mutta mulla kävi sellainen tilanne, että olisi vaadittu kolme käyntiä lääkärillä ennen kuin olisin saanut lähetteen mt-puolelle. Yhdellä vastaanotolla kävin, ja kun seuraava aika seuraavalla viikolla, olin jo maannut useamman päivän teholla. Hain apua, jota en kuitenkaan saanut tarpeeksi ajoissa.

        En heitä syytä siitä, mutta toivon että Oulun kaupunki otti tapauksestani opikseen, ja muutti käytäntöjään.

        Niistä hauskoista tarinoista puhuttaessa. Kuvittele mieleesi ylipitkä ja ylileveä yhdistelmäkuljetus matkalla sairaalan käytävillä.

        Eli mulla kun oli molemmat jalat murtuneen, en tietenkään saanut kävellä moneen kuukauteen, joten istuin pääosin pyörätuolissa. Ei siinä mitään erikoista, sillä onhan se sairaalan käytävillä hyvinkin yleistä. Mutta ei tämä näky.

        Molemmat jalat oli vaakasuorassa, viltin ollessa, ja toisessa sääressä iso metallihäkkyrä. Pyörätuolin selkänojalla roikkui vanhan pöytäkoneen keskusyksikön kokoinen käynnissä oleva elektroninen laite, josta lähti paksu letku kohden jalkaterääni, lisätään vielä virtsakatetripussukka letkuinen, ja pari iv-letkua kaulalta tippatelineeseen, joka kulki perässäni.

        Aikamoinen näky. Ei siinä mitään, mutta kuljetus vei paljon tilaa, ja oli hitaampaakin hitaampi, koska en suostunut muuhun kuin että itse kelaan tuolia. Äitini sai kuljettaa vain ja ainoastaan tippatelinettä.

        Extrahitaaksi matkan teki vielä kolmas seikka. Vac-laite oli silloisen uuden auton hintainen, ja niitä ei ollut käytössä yliopistollisessa sairaalassa kuin kaksi vain kolme, ja olin yhden niistä käyttäjä.

        Nimittäin aina parin metrin välein matkalla osastolta kanttiiniin ja takaisin piti pysähtyä, koska äitini pelkäsi melkein paniikissa että se laite tippuu siitä pyörätuolin selkänojalta, ja piti pysähtyä aina tarkistamaan että se on kunnolla paikallaan. Kyseinen laite pelasti jalkateräni amputoinnilta.

        Ei siinä mitään jos näin olisi ollut kerran tai pari. Mutta kun se tapahtui kuukauden jokaisen päivänä, ja aina samalla showlla. 😂

        Tämä päivittäin tunnin kestänyt kanttiinssa käynti oli ainoa aika päivästä, jolloin pääsin pyörätuoliin, sillä muun ajan makasin sängyssä yhden hengen huoneessa telkkari tai muu tekeminen seuraan.

        Niin ja sainhan mä koko yliopistollisen sairaalan keskuskeittiöltä kakun viipaleen, millä he muistivat syntymäpäivääni. Sillä varmasti olin talon yksi pitempiaikaisista potilaista 4,5 kuukauden kestoisella visiitilläni, saati sitten kahden eri kirurgian osaston.

        Itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, loppiainen, nimpparit, synttärit, ystävänpäivä, aprillipäivä ja pääsiäinen. Vapuksi pääsin jo kotiin. Ja kun aprillipäivänä kerrottiin kotiutuspäivä, en sen hetkeäkään uskonut olevan pilaa, niin kuin se ei ollut.


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Kiitos. Tarinoita on paljon, osa niistä ikävänpuoleisia, mutta osa myös hauskoja, ja koska mulla on ehkä normaalia parempi pitkäkestoinen muisti -porukat ainakin sanoo että mun kanssa on turha alkaa kinaamaan jostain menneisyydessä tapahtuneesta asiasta, sillä kuulemma minä muistan kaikista parhaiten, jää myös paljon mieleen.

        Suvussani on kummallakin puolella ollut niin sanottuja sanaseppoja, joten kirjoittaminen siinä mielessä on ollut helpohkoa, jos on ollut aihe mistä on ollut helppo kirjoittaa.

        Ehkä sekin vaikuttaa osalta että kirjoittaminen on ollut helpompaa kuin puhuminen, kun on ollut kyse omista tunteista, ajatuksista, ja ylipäätään mielessä pyörivistä pohdinnoista. Hypyn jälkeen opettelin puhumaan, ja sillä siitä puhumisesta aina vaahtoan, koska tiedän omasta kokemuksesta miten käy jos ei pysty purkamaan niitä syvimpiä tuntojaan.

        Puhumisen lisäksi kyky kuunnella toista on tärkeä piirre. Ja vaikka paljon menneisyydestäni puhunkin niin täällä kuin irl, en puhu niistä siksi että velloisin menneisyydessä, vaan kuten tämä yllä kirjoittanut henkilö sanoi toisaalla, yksi suurimmista syistä ettei ole tehnyt itselleen mitää, on minun tarinani. Ja juuri siitä syystä kerron tarinaani uudelleen ja uudelleen.

        Jotta voisin auttaa jota kuta toista omien ajatustensa ja ongelmiensa kanssa painijaa osoittamalla että pahastakin tilanteesta voi selvitä kun ei luovuta, ja jos pystyn tarinallani vaikuttamaan siihen että ihminen osaa hakea ja saa apua, mitä itse en saanut tarpeeksi ajoissa, on se suurin kiitos ja palkka. Ei julkisuus tai raha, vaan auttaminen.

        En muista oonko tätä kertonu täällä monessakin ketjussa, mutta mulla kävi sellainen tilanne, että olisi vaadittu kolme käyntiä lääkärillä ennen kuin olisin saanut lähetteen mt-puolelle. Yhdellä vastaanotolla kävin, ja kun seuraava aika seuraavalla viikolla, olin jo maannut useamman päivän teholla. Hain apua, jota en kuitenkaan saanut tarpeeksi ajoissa.

        En heitä syytä siitä, mutta toivon että Oulun kaupunki otti tapauksestani opikseen, ja muutti käytäntöjään.

        Niistä hauskoista tarinoista puhuttaessa. Kuvittele mieleesi ylipitkä ja ylileveä yhdistelmäkuljetus matkalla sairaalan käytävillä.

        Eli mulla kun oli molemmat jalat murtuneen, en tietenkään saanut kävellä moneen kuukauteen, joten istuin pääosin pyörätuolissa. Ei siinä mitään erikoista, sillä onhan se sairaalan käytävillä hyvinkin yleistä. Mutta ei tämä näky.

        Molemmat jalat oli vaakasuorassa, viltin ollessa, ja toisessa sääressä iso metallihäkkyrä. Pyörätuolin selkänojalla roikkui vanhan pöytäkoneen keskusyksikön kokoinen käynnissä oleva elektroninen laite, josta lähti paksu letku kohden jalkaterääni, lisätään vielä virtsakatetripussukka letkuinen, ja pari iv-letkua kaulalta tippatelineeseen, joka kulki perässäni.

        Aikamoinen näky. Ei siinä mitään, mutta kuljetus vei paljon tilaa, ja oli hitaampaakin hitaampi, koska en suostunut muuhun kuin että itse kelaan tuolia. Äitini sai kuljettaa vain ja ainoastaan tippatelinettä.

        Extrahitaaksi matkan teki vielä kolmas seikka. Vac-laite oli silloisen uuden auton hintainen, ja niitä ei ollut käytössä yliopistollisessa sairaalassa kuin kaksi vain kolme, ja olin yhden niistä käyttäjä.

        Nimittäin aina parin metrin välein matkalla osastolta kanttiiniin ja takaisin piti pysähtyä, koska äitini pelkäsi melkein paniikissa että se laite tippuu siitä pyörätuolin selkänojalta, ja piti pysähtyä aina tarkistamaan että se on kunnolla paikallaan. Kyseinen laite pelasti jalkateräni amputoinnilta.

        Ei siinä mitään jos näin olisi ollut kerran tai pari. Mutta kun se tapahtui kuukauden jokaisen päivänä, ja aina samalla showlla. 😂

        Tämä päivittäin tunnin kestänyt kanttiinssa käynti oli ainoa aika päivästä, jolloin pääsin pyörätuoliin, sillä muun ajan makasin sängyssä yhden hengen huoneessa telkkari tai muu tekeminen seuraan.

        Niin ja sainhan mä koko yliopistollisen sairaalan keskuskeittiöltä kakun viipaleen, millä he muistivat syntymäpäivääni. Sillä varmasti olin talon yksi pitempiaikaisista potilaista 4,5 kuukauden kestoisella visiitilläni, saati sitten kahden eri kirurgian osaston.

        Itsenäisyyspäivä, joulu, uusivuosi, loppiainen, nimpparit, synttärit, ystävänpäivä, aprillipäivä ja pääsiäinen. Vapuksi pääsin jo kotiin. Ja kun aprillipäivänä kerrottiin kotiutuspäivä, en sen hetkeäkään uskonut olevan pilaa, niin kuin se ei ollut.

        Heh... sulle ois pitänyt hommata sellainen keltain vilkku päähän ja lisäksi joku ois voinut rullata edessä pyörätuolilla, missä ois ollut varoitukset erikoiskuljetuksesta. Niin ja tietty peruutussummeri kanssa! ☝️😃

        Mä naureskelin ja vetelin vitsejä leikkauksessa. Kun laittoivat selkäydinpuudutuspiikkiä, puristin hoitajamiestä p.rseestä. Kun piikki oli otettu pois ja pääsin makuulle, tuumasin hoitsulle, että tirakka tarakka sulla. 😂 Koko henkilökunta repes... mahtoi vieresessä huonessa porukka miettiä, että onpa hauska leikkaus käynnissä.

        Pyynnöistä huolimatta eivät laittaneet rasvanippaa polveen. 🤨🤔😂😂


      • Disse kirjoitti:

        Heh... sulle ois pitänyt hommata sellainen keltain vilkku päähän ja lisäksi joku ois voinut rullata edessä pyörätuolilla, missä ois ollut varoitukset erikoiskuljetuksesta. Niin ja tietty peruutussummeri kanssa! ☝️😃

        Mä naureskelin ja vetelin vitsejä leikkauksessa. Kun laittoivat selkäydinpuudutuspiikkiä, puristin hoitajamiestä p.rseestä. Kun piikki oli otettu pois ja pääsin makuulle, tuumasin hoitsulle, että tirakka tarakka sulla. 😂 Koko henkilökunta repes... mahtoi vieresessä huonessa porukka miettiä, että onpa hauska leikkaus käynnissä.

        Pyynnöistä huolimatta eivät laittaneet rasvanippaa polveen. 🤨🤔😂😂

        😂😂😂

        Naapurit ihmettelee et mitä taas räkätän. 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        😂😂😂

        Naapurit ihmettelee et mitä taas räkätän. 😂

        Itse kirurgi oli vähän jäykkä tyyppi aluks, mutta kyllä sekin sitten lähti vitseihin mukaan... sermin takaa kuului, että hyvä polvi sulle saadaan tähän oikeaan jalkaan.... sitten kuului vitsivitsi, vasenhan se olikin... 🤣
        Lisäsin, että laittakaa samalla siihen oikeaankin uudet eturistisiteet, niin ei ohjaus puolla. 😃


      • Disse kirjoitti:

        Itse kirurgi oli vähän jäykkä tyyppi aluks, mutta kyllä sekin sitten lähti vitseihin mukaan... sermin takaa kuului, että hyvä polvi sulle saadaan tähän oikeaan jalkaan.... sitten kuului vitsivitsi, vasenhan se olikin... 🤣
        Lisäsin, että laittakaa samalla siihen oikeaankin uudet eturistisiteet, niin ei ohjaus puolla. 😃

        😂😂😂

        Mullahan toi toinen jalka oli sellasessa nostokurjen näkösessä häkkyrässä sen kielekeleikkauksen jälkeen, kun jalka ei saanut olla yhtään vaakasuoraan tai alaspäin.

        Joten sääressä oli luussa kiinni kaksi koukkua, ihan perus kattokoukku tai vastaava, josta nostokurjen narut tai semipaksut köydet, about pyykkinarun paksuiset, oli kiinni.

        No eihän jalkaa tarvinut pitää ylöspäin enää epäonnistuneen pelastuksen jälkeen, mutta koukut jäi jalkaan kiinni eikä niitä oltu poistettu.

        Kun tuli seuraava kierto, kysyin kirurgilta että voiko noi koukut ottaa pois vai vieläkö niitä tarvii. Eihän niitä enää kuulemma tarvinu, et kyl ne voidaan ottaa pois, tuli vastaus.

        Aattelin sitten siinä mielessäni että jaahas, taas tulee uusi piipahdus leikkuriin. 🤔

        Just olin ton ajatuksen saanu loppuun, niin kirurgi totes otetaan sitten saman tien pois, ja tuli sängyn viereen ja alko väänetään ensimmäistä koukkua irti.

        Mulla oli sellanen wtf ilme, kun oltiin kuitenkin ihan potilashuoneessa, ja koukun irrotus alkoi ilman mitään puudutusta, tai muutakaan kipua lievittävää.😂
        Ei se kyllä onneks sattunut yhtään, mutta erikoinen kokemus se kyllä oli, kun minä olin silloin joku alta 60 kilonen, ja kirurgi leveä harteinen isokokoinen mies. Mutta älyttömän mukava ja pätevä.

        Itse asiassa mulla hänestä toinenkin hauska muisto, jo on edelliseltä päivältä ennen sitä kielekettä. Kyseessä oli sama jalka mikä leikattiin, kuin mistä polvi aiemmin ollut hajalla.

        Aamupäivällä kirurgi -eri- tuli piirtelemään kudoksen ja ihonotto kohtaa tussilla seuraavaa päivää varten. Leveä pitkä nivusesta polveen asti vedetyn viivan kohdalle tulisi leikkaushaava josta otetaan reidestä kudosta, verisuonia ja mitä siihen elävään kielekkeeseen tarvittiin. Yritin sanoa että eturistisidettä varten on samasta kohdasta otettu jännettä, mutta puhe meni kuitenkin kuin kuuroille korville, eikä sanomisillani ollut mitään vaikutusta.

        Pari tuntia myöhemmin tuli aivan eri plastikkakirurgi huoneeseen tekemään omia merkkauksia, ja vaikka sanoin jonkun jo käyneen. Kävi kuitenkin ilmi, että vasta tullut olisi leikkaava kirurgi seuraavana päivänä.

        Noh, sanoin saman tälle kirurgille, minkä olin aiemmallekin kertonut. Tällä kertaa paremmin onnistuen.

        Tääpä tuumasi että siinä tapauksessa ei samasta jalasta oteta, ja veti ison ruksin aiemmin piirretyn viivan päälle, ja kirjoitti viereen isoilla Tikku kirjaimilla: EI TÄSTÄ!

        Sitten veti toisen jalan nivustaipeesta viivan polveen asti, ja kirjoitti viereen: VAAN TÄSTÄ!

        Huvittavinta oli, että teksti pysyi pitempään jalassa näkyvillä kuin siitä otettu kieleke. 😂

        Äidin kanssa naurettiin monituiset kerrat, ja nyt harmittaa ettei niistä jaloista tullut otetuksi kuvia.

        Tosin oon viime aikoina miettinyt, että tatuoisin samat viivat ja tekstit muistona jalkoihin, koska ne edelleen huvittavat ja runsaasti. 😅

        Tämä täytyy vielä kertoa. Kovinkaan moni potilas ei ole saanut valtaa päättää omasta kotiutuksestaan ja siitä koska lähtee kotiin. Tarkempi kuvaus lienee paikallaan.

        Eli selkänojalta luudutettiin vajaata vuotta hypyn jälkeen eräänä maanantaina, koska se ei ollut pitkästä ajasta huolimatta luutunut.

        Torstaina olin ensimmäistä kertaa pyörätuolissa sitten leikkauksen, enkä kerrallaan pystynyt istumaan siinä puolta tuntia pitempään.

        Perjantaiaamuna kierrolla ortopedi alkoi ehdotella kotiin lähtöä, vaikka mulla oli tunne etten siellä selviä. Ensiksi siksi, että asuin hissittömän kerrostalon kolmannessa eli ylimmän kerroksessa, ja tunsin etten pystyisi portaita vielä kiipeemään. Toiseksi kivut olivat vielä sen verran kovat, etten yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotiin.

        Onneksi isäni oli käymässä minua katsomassa, ja alkoi puhua kotiutusta vastaan, koska hän näki ettei kotona olemisesta tullut mitään, olihan hän muutaman kuukauden seurannut vierestä oloani ja liikkumista.

        Sain jäädä viikonlopuksi osastolle, ja viikonloppuna päivystänyt kirurgi -hän oli aloittanut uransa sairaala-apulaisena ja oli edennyt pykälä kerrallaan lopulta kirurgiksi asti sekä oli älyttömän mukava- tuli käymään luonani ja sanoi että eivät he mua pois pakota jos on tunne siitä etten pärjää kotona. Samalla hän sanoi että voisin itse päättää kotiutuspäivän koska lähden kotiin.

        Kyllä ne jo rupes seuraavana keskiviikkona kyseleen et koska meinaan lähteä kotiin, ja olinkin päättänyt lähteä perjantaina. Näin sain ylimääräisen viikon levätä ja toipua osastolla, eikä sitten kotona enää ollutkaan mitään ongelmia.

        Siitä asti oon kuunnellu kroppaani, ja jäänyt tai lähtenyt sairaalaan jos on tullut tunne etten kotona pärjää. Hyvin todennäköisesti olen kahdesti pelastanut henkeni kuuntelemalla ja tuntemalla omat kotona selviytymisrajani.

        Jos olisin ollut kotona kun sepsis iski, tuskin olisin osannut hakeutua päivystykseen tarpeeksi ajoissa, ja kun sen olisin tehnyt olisin taistellut hengestäni teholla, enkä tiedä olisinko selviytynyt elossa. Tuskin. Koska selkäkivut olivat niin kovat etten selviytynyt enää kotona, olin päässyt


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        😂😂😂

        Mullahan toi toinen jalka oli sellasessa nostokurjen näkösessä häkkyrässä sen kielekeleikkauksen jälkeen, kun jalka ei saanut olla yhtään vaakasuoraan tai alaspäin.

        Joten sääressä oli luussa kiinni kaksi koukkua, ihan perus kattokoukku tai vastaava, josta nostokurjen narut tai semipaksut köydet, about pyykkinarun paksuiset, oli kiinni.

        No eihän jalkaa tarvinut pitää ylöspäin enää epäonnistuneen pelastuksen jälkeen, mutta koukut jäi jalkaan kiinni eikä niitä oltu poistettu.

        Kun tuli seuraava kierto, kysyin kirurgilta että voiko noi koukut ottaa pois vai vieläkö niitä tarvii. Eihän niitä enää kuulemma tarvinu, et kyl ne voidaan ottaa pois, tuli vastaus.

        Aattelin sitten siinä mielessäni että jaahas, taas tulee uusi piipahdus leikkuriin. 🤔

        Just olin ton ajatuksen saanu loppuun, niin kirurgi totes otetaan sitten saman tien pois, ja tuli sängyn viereen ja alko väänetään ensimmäistä koukkua irti.

        Mulla oli sellanen wtf ilme, kun oltiin kuitenkin ihan potilashuoneessa, ja koukun irrotus alkoi ilman mitään puudutusta, tai muutakaan kipua lievittävää.😂
        Ei se kyllä onneks sattunut yhtään, mutta erikoinen kokemus se kyllä oli, kun minä olin silloin joku alta 60 kilonen, ja kirurgi leveä harteinen isokokoinen mies. Mutta älyttömän mukava ja pätevä.

        Itse asiassa mulla hänestä toinenkin hauska muisto, jo on edelliseltä päivältä ennen sitä kielekettä. Kyseessä oli sama jalka mikä leikattiin, kuin mistä polvi aiemmin ollut hajalla.

        Aamupäivällä kirurgi -eri- tuli piirtelemään kudoksen ja ihonotto kohtaa tussilla seuraavaa päivää varten. Leveä pitkä nivusesta polveen asti vedetyn viivan kohdalle tulisi leikkaushaava josta otetaan reidestä kudosta, verisuonia ja mitä siihen elävään kielekkeeseen tarvittiin. Yritin sanoa että eturistisidettä varten on samasta kohdasta otettu jännettä, mutta puhe meni kuitenkin kuin kuuroille korville, eikä sanomisillani ollut mitään vaikutusta.

        Pari tuntia myöhemmin tuli aivan eri plastikkakirurgi huoneeseen tekemään omia merkkauksia, ja vaikka sanoin jonkun jo käyneen. Kävi kuitenkin ilmi, että vasta tullut olisi leikkaava kirurgi seuraavana päivänä.

        Noh, sanoin saman tälle kirurgille, minkä olin aiemmallekin kertonut. Tällä kertaa paremmin onnistuen.

        Tääpä tuumasi että siinä tapauksessa ei samasta jalasta oteta, ja veti ison ruksin aiemmin piirretyn viivan päälle, ja kirjoitti viereen isoilla Tikku kirjaimilla: EI TÄSTÄ!

        Sitten veti toisen jalan nivustaipeesta viivan polveen asti, ja kirjoitti viereen: VAAN TÄSTÄ!

        Huvittavinta oli, että teksti pysyi pitempään jalassa näkyvillä kuin siitä otettu kieleke. 😂

        Äidin kanssa naurettiin monituiset kerrat, ja nyt harmittaa ettei niistä jaloista tullut otetuksi kuvia.

        Tosin oon viime aikoina miettinyt, että tatuoisin samat viivat ja tekstit muistona jalkoihin, koska ne edelleen huvittavat ja runsaasti. 😅

        Tämä täytyy vielä kertoa. Kovinkaan moni potilas ei ole saanut valtaa päättää omasta kotiutuksestaan ja siitä koska lähtee kotiin. Tarkempi kuvaus lienee paikallaan.

        Eli selkänojalta luudutettiin vajaata vuotta hypyn jälkeen eräänä maanantaina, koska se ei ollut pitkästä ajasta huolimatta luutunut.

        Torstaina olin ensimmäistä kertaa pyörätuolissa sitten leikkauksen, enkä kerrallaan pystynyt istumaan siinä puolta tuntia pitempään.

        Perjantaiaamuna kierrolla ortopedi alkoi ehdotella kotiin lähtöä, vaikka mulla oli tunne etten siellä selviä. Ensiksi siksi, että asuin hissittömän kerrostalon kolmannessa eli ylimmän kerroksessa, ja tunsin etten pystyisi portaita vielä kiipeemään. Toiseksi kivut olivat vielä sen verran kovat, etten yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotiin.

        Onneksi isäni oli käymässä minua katsomassa, ja alkoi puhua kotiutusta vastaan, koska hän näki ettei kotona olemisesta tullut mitään, olihan hän muutaman kuukauden seurannut vierestä oloani ja liikkumista.

        Sain jäädä viikonlopuksi osastolle, ja viikonloppuna päivystänyt kirurgi -hän oli aloittanut uransa sairaala-apulaisena ja oli edennyt pykälä kerrallaan lopulta kirurgiksi asti sekä oli älyttömän mukava- tuli käymään luonani ja sanoi että eivät he mua pois pakota jos on tunne siitä etten pärjää kotona. Samalla hän sanoi että voisin itse päättää kotiutuspäivän koska lähden kotiin.

        Kyllä ne jo rupes seuraavana keskiviikkona kyseleen et koska meinaan lähteä kotiin, ja olinkin päättänyt lähteä perjantaina. Näin sain ylimääräisen viikon levätä ja toipua osastolla, eikä sitten kotona enää ollutkaan mitään ongelmia.

        Siitä asti oon kuunnellu kroppaani, ja jäänyt tai lähtenyt sairaalaan jos on tullut tunne etten kotona pärjää. Hyvin todennäköisesti olen kahdesti pelastanut henkeni kuuntelemalla ja tuntemalla omat kotona selviytymisrajani.

        Jos olisin ollut kotona kun sepsis iski, tuskin olisin osannut hakeutua päivystykseen tarpeeksi ajoissa, ja kun sen olisin tehnyt olisin taistellut hengestäni teholla, enkä tiedä olisinko selviytynyt elossa. Tuskin. Koska selkäkivut olivat niin kovat etten selviytynyt enää kotona, olin päässyt

        edellisenä iltana osastolle kivunhoitoon, kun horkkamainen kuume alkoi jyllätä.

        Toinen kerta on kahden vuoden takaa. Olin ollut kolmannessa rasvansiirrossa päikissä, ja jäänyt sinne yöksi koska asuin yksin. Aamulla odotin kotiutuspapereita ja kyytiä kotiin, kunnes yhtäkkiä kaikki voimat hävisivät, ja tuntui että taju lähtee samalla kuin tuli tuskan hiki.

        Hoitajat soitettiin paikalle, ja pääsin siirtymään takaisin sänkyyn, jossa ensin alkoi sänky aaltoilemaan, kuin olisi mennyt kolmannen promillen kännissä nukkumaan ja sulkenut silmät. Tämän jälkeen aloin näkemään kaiken kahtena.

        Olisin saanut lähteä kotiin jos olisin tuntenut että selviän kotona, ja niin olisin varmaankin tehnyt jos kyseessä olisi ollut elämäni ensimmäinen leikkaus. Tunsin kuitenkin etten selviä yksin kotona, ja sain siirron kirran osastolle tarkkailuun.

        Syytä voimien katoamiselle ja olon äkkinäiselle huonontumiselle ei saatu silloin selville.

        Vuosi sitten todettiin että luultavasti sain kyseisellä hetkellä vuotta myöhemmin löydetyn aivoinfarktin, jonka syytä ei myöskään saatu laajoista kokeista huolimatta selville.

        Niin, ja oonhan mä istunu alasti suihkupaareilla kylppärissä odottamassa apua pukeutumiseen, kun yhtäkkiä paikalle on pöllähtänyt toistakymmentä plastikkakirurgia ja opiskelijaa katsomaan kantapäätäni. Niin, ja olin silloin todellakin sen 24-v, ja opiskelijat oli suurinpiirtein omaa ikäluokkaa..joten..... 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        😂😂😂

        Mullahan toi toinen jalka oli sellasessa nostokurjen näkösessä häkkyrässä sen kielekeleikkauksen jälkeen, kun jalka ei saanut olla yhtään vaakasuoraan tai alaspäin.

        Joten sääressä oli luussa kiinni kaksi koukkua, ihan perus kattokoukku tai vastaava, josta nostokurjen narut tai semipaksut köydet, about pyykkinarun paksuiset, oli kiinni.

        No eihän jalkaa tarvinut pitää ylöspäin enää epäonnistuneen pelastuksen jälkeen, mutta koukut jäi jalkaan kiinni eikä niitä oltu poistettu.

        Kun tuli seuraava kierto, kysyin kirurgilta että voiko noi koukut ottaa pois vai vieläkö niitä tarvii. Eihän niitä enää kuulemma tarvinu, et kyl ne voidaan ottaa pois, tuli vastaus.

        Aattelin sitten siinä mielessäni että jaahas, taas tulee uusi piipahdus leikkuriin. 🤔

        Just olin ton ajatuksen saanu loppuun, niin kirurgi totes otetaan sitten saman tien pois, ja tuli sängyn viereen ja alko väänetään ensimmäistä koukkua irti.

        Mulla oli sellanen wtf ilme, kun oltiin kuitenkin ihan potilashuoneessa, ja koukun irrotus alkoi ilman mitään puudutusta, tai muutakaan kipua lievittävää.😂
        Ei se kyllä onneks sattunut yhtään, mutta erikoinen kokemus se kyllä oli, kun minä olin silloin joku alta 60 kilonen, ja kirurgi leveä harteinen isokokoinen mies. Mutta älyttömän mukava ja pätevä.

        Itse asiassa mulla hänestä toinenkin hauska muisto, jo on edelliseltä päivältä ennen sitä kielekettä. Kyseessä oli sama jalka mikä leikattiin, kuin mistä polvi aiemmin ollut hajalla.

        Aamupäivällä kirurgi -eri- tuli piirtelemään kudoksen ja ihonotto kohtaa tussilla seuraavaa päivää varten. Leveä pitkä nivusesta polveen asti vedetyn viivan kohdalle tulisi leikkaushaava josta otetaan reidestä kudosta, verisuonia ja mitä siihen elävään kielekkeeseen tarvittiin. Yritin sanoa että eturistisidettä varten on samasta kohdasta otettu jännettä, mutta puhe meni kuitenkin kuin kuuroille korville, eikä sanomisillani ollut mitään vaikutusta.

        Pari tuntia myöhemmin tuli aivan eri plastikkakirurgi huoneeseen tekemään omia merkkauksia, ja vaikka sanoin jonkun jo käyneen. Kävi kuitenkin ilmi, että vasta tullut olisi leikkaava kirurgi seuraavana päivänä.

        Noh, sanoin saman tälle kirurgille, minkä olin aiemmallekin kertonut. Tällä kertaa paremmin onnistuen.

        Tääpä tuumasi että siinä tapauksessa ei samasta jalasta oteta, ja veti ison ruksin aiemmin piirretyn viivan päälle, ja kirjoitti viereen isoilla Tikku kirjaimilla: EI TÄSTÄ!

        Sitten veti toisen jalan nivustaipeesta viivan polveen asti, ja kirjoitti viereen: VAAN TÄSTÄ!

        Huvittavinta oli, että teksti pysyi pitempään jalassa näkyvillä kuin siitä otettu kieleke. 😂

        Äidin kanssa naurettiin monituiset kerrat, ja nyt harmittaa ettei niistä jaloista tullut otetuksi kuvia.

        Tosin oon viime aikoina miettinyt, että tatuoisin samat viivat ja tekstit muistona jalkoihin, koska ne edelleen huvittavat ja runsaasti. 😅

        Tämä täytyy vielä kertoa. Kovinkaan moni potilas ei ole saanut valtaa päättää omasta kotiutuksestaan ja siitä koska lähtee kotiin. Tarkempi kuvaus lienee paikallaan.

        Eli selkänojalta luudutettiin vajaata vuotta hypyn jälkeen eräänä maanantaina, koska se ei ollut pitkästä ajasta huolimatta luutunut.

        Torstaina olin ensimmäistä kertaa pyörätuolissa sitten leikkauksen, enkä kerrallaan pystynyt istumaan siinä puolta tuntia pitempään.

        Perjantaiaamuna kierrolla ortopedi alkoi ehdotella kotiin lähtöä, vaikka mulla oli tunne etten siellä selviä. Ensiksi siksi, että asuin hissittömän kerrostalon kolmannessa eli ylimmän kerroksessa, ja tunsin etten pystyisi portaita vielä kiipeemään. Toiseksi kivut olivat vielä sen verran kovat, etten yksinkertaisesti uskaltanut lähteä kotiin.

        Onneksi isäni oli käymässä minua katsomassa, ja alkoi puhua kotiutusta vastaan, koska hän näki ettei kotona olemisesta tullut mitään, olihan hän muutaman kuukauden seurannut vierestä oloani ja liikkumista.

        Sain jäädä viikonlopuksi osastolle, ja viikonloppuna päivystänyt kirurgi -hän oli aloittanut uransa sairaala-apulaisena ja oli edennyt pykälä kerrallaan lopulta kirurgiksi asti sekä oli älyttömän mukava- tuli käymään luonani ja sanoi että eivät he mua pois pakota jos on tunne siitä etten pärjää kotona. Samalla hän sanoi että voisin itse päättää kotiutuspäivän koska lähden kotiin.

        Kyllä ne jo rupes seuraavana keskiviikkona kyseleen et koska meinaan lähteä kotiin, ja olinkin päättänyt lähteä perjantaina. Näin sain ylimääräisen viikon levätä ja toipua osastolla, eikä sitten kotona enää ollutkaan mitään ongelmia.

        Siitä asti oon kuunnellu kroppaani, ja jäänyt tai lähtenyt sairaalaan jos on tullut tunne etten kotona pärjää. Hyvin todennäköisesti olen kahdesti pelastanut henkeni kuuntelemalla ja tuntemalla omat kotona selviytymisrajani.

        Jos olisin ollut kotona kun sepsis iski, tuskin olisin osannut hakeutua päivystykseen tarpeeksi ajoissa, ja kun sen olisin tehnyt olisin taistellut hengestäni teholla, enkä tiedä olisinko selviytynyt elossa. Tuskin. Koska selkäkivut olivat niin kovat etten selviytynyt enää kotona, olin päässyt

        No tuolla sairaalassakin on vaikka minkälaista vipeltäjää.

        Mulle tuli joskus joku bakteeri/virus mahaan ja se teki jänniä oireita. Ylämahaan/rintaan koski, sekä syke putosi noin 30 kertaan minuutissa. Maksa-arvotkin nousi ja olin sydänseurannassa muutaman päivän.

        Täällä yöhoitajalta meni hermot, kun se seurantalaite vähän väliä piippas ja se piti kuitata, kun alarajaa ei voinut säätää alle 30;een. Se tuikkas jonkun piikin ja leposyke nousi 40;een. Vieläkin pyöritteli päätään ja marssi mutisten pois. 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        edellisenä iltana osastolle kivunhoitoon, kun horkkamainen kuume alkoi jyllätä.

        Toinen kerta on kahden vuoden takaa. Olin ollut kolmannessa rasvansiirrossa päikissä, ja jäänyt sinne yöksi koska asuin yksin. Aamulla odotin kotiutuspapereita ja kyytiä kotiin, kunnes yhtäkkiä kaikki voimat hävisivät, ja tuntui että taju lähtee samalla kuin tuli tuskan hiki.

        Hoitajat soitettiin paikalle, ja pääsin siirtymään takaisin sänkyyn, jossa ensin alkoi sänky aaltoilemaan, kuin olisi mennyt kolmannen promillen kännissä nukkumaan ja sulkenut silmät. Tämän jälkeen aloin näkemään kaiken kahtena.

        Olisin saanut lähteä kotiin jos olisin tuntenut että selviän kotona, ja niin olisin varmaankin tehnyt jos kyseessä olisi ollut elämäni ensimmäinen leikkaus. Tunsin kuitenkin etten selviä yksin kotona, ja sain siirron kirran osastolle tarkkailuun.

        Syytä voimien katoamiselle ja olon äkkinäiselle huonontumiselle ei saatu silloin selville.

        Vuosi sitten todettiin että luultavasti sain kyseisellä hetkellä vuotta myöhemmin löydetyn aivoinfarktin, jonka syytä ei myöskään saatu laajoista kokeista huolimatta selville.

        Niin, ja oonhan mä istunu alasti suihkupaareilla kylppärissä odottamassa apua pukeutumiseen, kun yhtäkkiä paikalle on pöllähtänyt toistakymmentä plastikkakirurgia ja opiskelijaa katsomaan kantapäätäni. Niin, ja olin silloin todellakin sen 24-v, ja opiskelijat oli suurinpiirtein omaa ikäluokkaa..joten..... 😂

        🤣🤣🤣

        Kerkesitkö edes keimailemaan vähän? 😃


      • Disse kirjoitti:

        🤣🤣🤣

        Kerkesitkö edes keimailemaan vähän? 😃

        Jätin keimailun väliin, kun ne tuli yllätten ilman etukäteistietoa, vaikka minä se olin enemmän nolompi kuin kierrolla olleet. 😂

        Joka toinen päivä pääsin suihkuun kun vacin kalvot ja pehmusteet vaihdettiin noilla välillä, ja samalla lekurit tarkkaili pehmytkudoksen kasvua.

        Tosta sun seurantalaitteesta tuli mieleeni, ja muuten uskon sen olleen ärsyttävää sen jatkuvan piippailun takia, vähän samanlainen tapaus.

        Tällä kertaa tosin oli kyseessä sängyn ilmapatja. Koska makasin sen 24/7 ja 23/7 sängyssä, ei tavallinen patja riittänyt, vaan piti olla ilmapatja josta sängyn jalkopäässä ollut hallintalaite piti huolen.

        Valitettavasti se alkoi piippailla paineen laskettua tietyn tason alle. Sehän alko sitten jatkuvasti tietyn välein piipata, ja oli meinaan aika kova ääni, jota ei saanut etänä sammutettua, vaan aina piti käydä kuittaamassa itse laitteesta. Mä sitä en pystynyt sammuttamaan, kun en päässyt jalkopäähän. Uskon että hoitajia potutti monta kertaa, kun ne joutu useamman kerran päivässä ravaamaan muiden töiden sivussa nappia painelemassa, ja mun huone oli vielä käytävän päässä.

        Itse asiassa yhden kerran kömpimällä ja äheltämällä onnistuin jotenkin kääntämään pääni jalkopäähän, ja kuittaamaan sen laitteen, kun hoitajilla oli kiire naapurihuoneen pankkiryöstäjän hoitamisen kanssa, jota poliisi oli ampunut käteen. 👍

        Oli yleistä nähdä aika usein poliisit vangin tai pidätetyn kanssa päivähuoneessa odottamassa hoitoon pääsyä. Iltapäivällä mentiin huonekaverin kanssa käymään alakerran kanttiinissa -oli siis jo maaliskuun puoliväli, ja kuukautta myöhemmin pääsin kotiin- ja menomatkalla näimme taas poliisit työvaatteissaan jonkun kanssa päivähuoneessa.

        Päästiin kanttiiniin, ja nähtiin iltapäivälehtien lööpit, joissa isoin kirjaimin otsikko: "poliisi ampui pankkiryöstäjää käteen". Heitin piruuttani vitsinä edes tietämättä millä paikkakunnalla kyseinen episodi oli tapahtunut, että onkohan se päivähuoneessa ollut tyyppi josta lehdet kirjoitti.

        Ei siinä mitää, tehtiin ostoksemme ja palasimme osastolle ja huoneeseen. Muutamaa myöhemmin äitini tuli Ouluun päästyään mua katsomaan, ja kertoi ryöstö tapahtuneen Oulussa. Vasta tässä vaiheessa sain tietää paikkakunnan, koska en lukenut lehteä tai katsonut telkkaria saadakseni aiemmin asian tietoon.

        Tokasin sitten äitille että se on sit toi tyyppi tuolla aulassa. Äitihän oli tiedosta kauhuissaan, mutta ei se ollu eikä tuntunutkaan olevan mikään iso juttu. Hoitoa tarvitseva ihminen sekin oli.

        No mut siirrettiin samana tai seuraavana päivänä puhtaalta puolelta likaiselle puolelle
        -puhdas puoli =ei tulehdusta, likainen puoli =tulehdus päällä- ja pian siirrettiin kyseinen mies viereiseen huoneeseen.

        Kaiken näköstä on ehtiny tapahtua sinä aikana kul olen elämäni aikana sairaalassa ollut sisällä.

        Niin, ja avomurtuman leikkauspäivä sovittiin ortopedian ylilääkärin kanssa keskellä osaston käytävää, kun kohtasimme mun ollessa tuolilenkillä ympäri osastoa, ja hänen ollessa opiskelijoiden kanssa kierrolla.

        Ja tää sama ylilääkäri anto mun testata potkulautaansa kirran polin kontrollikäynnillä, kun sain vihdoin luvan kävellä ilman sauvoja, eli noin vuoden päästä ensimmäisestä kotiutuspäivästä, kun olin kateellisena kattellu sivusta kun lääkärit ja hoitajat niillä lasketteli pitkin Oysin käytäviä. 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        Jätin keimailun väliin, kun ne tuli yllätten ilman etukäteistietoa, vaikka minä se olin enemmän nolompi kuin kierrolla olleet. 😂

        Joka toinen päivä pääsin suihkuun kun vacin kalvot ja pehmusteet vaihdettiin noilla välillä, ja samalla lekurit tarkkaili pehmytkudoksen kasvua.

        Tosta sun seurantalaitteesta tuli mieleeni, ja muuten uskon sen olleen ärsyttävää sen jatkuvan piippailun takia, vähän samanlainen tapaus.

        Tällä kertaa tosin oli kyseessä sängyn ilmapatja. Koska makasin sen 24/7 ja 23/7 sängyssä, ei tavallinen patja riittänyt, vaan piti olla ilmapatja josta sängyn jalkopäässä ollut hallintalaite piti huolen.

        Valitettavasti se alkoi piippailla paineen laskettua tietyn tason alle. Sehän alko sitten jatkuvasti tietyn välein piipata, ja oli meinaan aika kova ääni, jota ei saanut etänä sammutettua, vaan aina piti käydä kuittaamassa itse laitteesta. Mä sitä en pystynyt sammuttamaan, kun en päässyt jalkopäähän. Uskon että hoitajia potutti monta kertaa, kun ne joutu useamman kerran päivässä ravaamaan muiden töiden sivussa nappia painelemassa, ja mun huone oli vielä käytävän päässä.

        Itse asiassa yhden kerran kömpimällä ja äheltämällä onnistuin jotenkin kääntämään pääni jalkopäähän, ja kuittaamaan sen laitteen, kun hoitajilla oli kiire naapurihuoneen pankkiryöstäjän hoitamisen kanssa, jota poliisi oli ampunut käteen. 👍

        Oli yleistä nähdä aika usein poliisit vangin tai pidätetyn kanssa päivähuoneessa odottamassa hoitoon pääsyä. Iltapäivällä mentiin huonekaverin kanssa käymään alakerran kanttiinissa -oli siis jo maaliskuun puoliväli, ja kuukautta myöhemmin pääsin kotiin- ja menomatkalla näimme taas poliisit työvaatteissaan jonkun kanssa päivähuoneessa.

        Päästiin kanttiiniin, ja nähtiin iltapäivälehtien lööpit, joissa isoin kirjaimin otsikko: "poliisi ampui pankkiryöstäjää käteen". Heitin piruuttani vitsinä edes tietämättä millä paikkakunnalla kyseinen episodi oli tapahtunut, että onkohan se päivähuoneessa ollut tyyppi josta lehdet kirjoitti.

        Ei siinä mitää, tehtiin ostoksemme ja palasimme osastolle ja huoneeseen. Muutamaa myöhemmin äitini tuli Ouluun päästyään mua katsomaan, ja kertoi ryöstö tapahtuneen Oulussa. Vasta tässä vaiheessa sain tietää paikkakunnan, koska en lukenut lehteä tai katsonut telkkaria saadakseni aiemmin asian tietoon.

        Tokasin sitten äitille että se on sit toi tyyppi tuolla aulassa. Äitihän oli tiedosta kauhuissaan, mutta ei se ollu eikä tuntunutkaan olevan mikään iso juttu. Hoitoa tarvitseva ihminen sekin oli.

        No mut siirrettiin samana tai seuraavana päivänä puhtaalta puolelta likaiselle puolelle
        -puhdas puoli =ei tulehdusta, likainen puoli =tulehdus päällä- ja pian siirrettiin kyseinen mies viereiseen huoneeseen.

        Kaiken näköstä on ehtiny tapahtua sinä aikana kul olen elämäni aikana sairaalassa ollut sisällä.

        Niin, ja avomurtuman leikkauspäivä sovittiin ortopedian ylilääkärin kanssa keskellä osaston käytävää, kun kohtasimme mun ollessa tuolilenkillä ympäri osastoa, ja hänen ollessa opiskelijoiden kanssa kierrolla.

        Ja tää sama ylilääkäri anto mun testata potkulautaansa kirran polin kontrollikäynnillä, kun sain vihdoin luvan kävellä ilman sauvoja, eli noin vuoden päästä ensimmäisestä kotiutuspäivästä, kun olin kateellisena kattellu sivusta kun lääkärit ja hoitajat niillä lasketteli pitkin Oysin käytäviä. 😂

        Keulitko ja driftasitko potkulaudalla edes? 😬


      • Disse kirjoitti:

        Keulitko ja driftasitko potkulaudalla edes? 😬

        En mä päässy edes paria metriä pitemmälle ennen kuin tasapaino meni ekan kerran, ja totesimme että tää kokeilu tais olla tässä😂

        Pitäis vissiin hankkia lauta ja treenata noita juttuja, tosin ei siihen mitään lautaa tarvita.

        Sama hoituu koiraani lenkkeilyttämällä. Jos muistat sellaisen pilapiirroksen, jossa koira menee edellä ja taloutta ja lentää ilmassa hihnan toisessa päässä.

        Se kuvaa aika lailla meidän lenkkejä, mikäli olisin yhtään kevyempi. Kyseessä siis Cavalier Kingcharlesinspanieli -narttu, joka on päässyt lukemaan sähköpostejaan ihmisten ilmoille 😂


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        En mä päässy edes paria metriä pitemmälle ennen kuin tasapaino meni ekan kerran, ja totesimme että tää kokeilu tais olla tässä😂

        Pitäis vissiin hankkia lauta ja treenata noita juttuja, tosin ei siihen mitään lautaa tarvita.

        Sama hoituu koiraani lenkkeilyttämällä. Jos muistat sellaisen pilapiirroksen, jossa koira menee edellä ja taloutta ja lentää ilmassa hihnan toisessa päässä.

        Se kuvaa aika lailla meidän lenkkejä, mikäli olisin yhtään kevyempi. Kyseessä siis Cavalier Kingcharlesinspanieli -narttu, joka on päässyt lukemaan sähköpostejaan ihmisten ilmoille 😂

        Mun kummivainaalla oli bullmastiffi ja sen vaimo oli sitä taluttamassa, kun kummi tuli pitkältä työreissulta kotiin, koira huomasi isännän, niin juoksi täyttäpäätä hänen luokseen ja naisparka tuli tosiaan vaakatasossa perässä. 🤣

        Voin vaan kuvitella tilanteen. 😬


      • Disse kirjoitti:

        On mukava lukea sun tarinaa, vaikka siihen kuuluu paljon karmeaa tapahtumaa, mutta se tulee vaan jotenkin niin luontevasti. 😊

        Ja kun sanoit, ettet halua tuosta muuttaa mitään, että voit olla juuri se ihminen nyt mitä olet kaiken tämän jälkeen onkin kuin kirsikka tämän leivoksen päällä. 😊

        Oletkin selkeästi huikea ihminen. 😊

        Ja sä disse oot juoppo, kotikonnuillasi tiedetäänkin se hyvin. Kukaan nainen ei juoppoa pitkään katsele ja näinhän sulle on käynyt.


      • Disse kirjoitti:

        Mun kummivainaalla oli bullmastiffi ja sen vaimo oli sitä taluttamassa, kun kummi tuli pitkältä työreissulta kotiin, koira huomasi isännän, niin juoksi täyttäpäätä hänen luokseen ja naisparka tuli tosiaan vaakatasossa perässä. 🤣

        Voin vaan kuvitella tilanteen. 😬

        😂😂😂

        Pystyn kuvittelemaan ton tilanteen. 😂😂😂

        Nyt on tullu taas monta vuotta lisää elon päiviä tän päivän aikana, kun on nauranu vedet silmissä. 😃


      • Anonyymi kirjoitti:

        Ja sä disse oot juoppo, kotikonnuillasi tiedetäänkin se hyvin. Kukaan nainen ei juoppoa pitkään katsele ja näinhän sulle on käynyt.

        Vai niin, mikäs sut sai tuollaista tähän väliin kommentoimaan? 😀

        Elä oikeasti välitä mun naisasioista, kyllä mä ne handlaan ihan itse. 😀


      • Ihan_sivusta kirjoitti:

        😂😂😂

        Pystyn kuvittelemaan ton tilanteen. 😂😂😂

        Nyt on tullu taas monta vuotta lisää elon päiviä tän päivän aikana, kun on nauranu vedet silmissä. 😃

        Hyvä. 😀👌

        Nyt mä taidan mennä unille. Aamulla soi kello 06:00 ja viime yönä vetäsin vaan kemiallista unta, joten hyvä ajoissa urvahtaa unille.

        Hyvää yötä pohjoiseen ja palaillaan. 🥱😴


      • Disse kirjoitti:

        Hyvä. 😀👌

        Nyt mä taidan mennä unille. Aamulla soi kello 06:00 ja viime yönä vetäsin vaan kemiallista unta, joten hyvä ajoissa urvahtaa unille.

        Hyvää yötä pohjoiseen ja palaillaan. 🥱😴

        Kiitos. Yritän itekki mennä nukkumaan, vaikka aamulla ei ole herätystä.

        Itse asiassa asun nykyään Hämeessä, mutta Oulussa tuli vietettyä 6 vuotta. Pidin kaupungista kovasti, mutta tukiverkko oli täällä, niin sillä palasin lapsuusmaisemiin, vaikka 19-vuotiaana täältä lähtiessä vannoin etten koskaan muuta takaisin. Vuosikymmen on näissä nurkissa viihdytty, eikä mitään hinkua vaihtaa maisemaa ole.

        Öitä ja huomiseen. , 🥱


    • Miksei voi kysyä kaikilta????

      • Koska kysymys nyt on vaan miehille


    • Pitikö tuon persuätmin tulla pilaamaan tämäkin keskustelu?

      >Simiti<

    • Toki kerrankin isoakin asiaa. Pe tuli monacor kotiin. ( https://discoland.fi/monacor-sph-300ctc-12-hifi-subwoofer-2-x-150w )

      Toki ajattelin sen laittaa putkeen ensin, mutta 34L:n umpikotelossa oli aivan jäätävä toisto.

      Sitten se saatana toistaa lisäksi 25Hz:iin Ei siinä ole enään mitään järkeä! Jos laittaisin sen siihen putkeen, niin unohtakaa ydintuho. Se on toisenlainen tuho, mutta sama lopputulos.

      • Tyyntynyt hammas


    • Hmm, no vaikka kun herätessäni näen tutut seinät ympärilläni.

      • Kysymys nyt on vaan miehille


      • Anonyymi kirjoitti:

        Kysymys nyt on vaan miehille

        Joo, osaan lukea.


    • Tuulisen meren katselu on mielestäni terapeuttista.

      🤣

      • Joku ylläri, kun on nuulee olo. Pitäis syödäkin


      • Jatkuvassa liikkeessä oleva meri on mielenkiintoinen tarkkailun kohde. Siitä ei oikein saa kiinni, ja kokonaisuus jää näin eräänlaiseksi keskiarvoksi.

        😂


      • Funeau kirjoitti:

        Jatkuvassa liikkeessä oleva meri on mielenkiintoinen tarkkailun kohde. Siitä ei oikein saa kiinni, ja kokonaisuus jää näin eräänlaiseksi keskiarvoksi.

        😂

        Sama trolli, eri hahmoissa vaan, puhelee yksikseen.


    • Iloitsen vapaa-ajasta, maisemien katselusta ja kahvikupillisesta.
      Terveisin: Puolireuho

    • Ei ole juuri iloja ollut mutta hömötiaisia on ollut mukavasti ruokinnalla, siihen nähden kuinka huonosti niillä menee. Ehkä jokin auringonsädekin on välillä osunut silmänurkkaan.

    • Liikunnan jälkeinen rennon raukea euforinen olo, tuntee olevansa elossa ja pystyvä, kun on saanut itsensä tsempattua tuonne pimeään.

    • Varmaan siitä kun naapuri ajaa paskemmalla autolla. 💪

    • Iloitsen jos kumppanini on iloinen jostain asiasta kuten hyvästä ruuasta jota tein. Kerran piti vaihtaa sille auton rengas kun sillä oli hirvee kiire töihin ja aamulla aloin sitä vaihtamaan kello viis. Iloitsin että pystyin auttamaan eikä se myöhästynyt töistä kun 10 minsaa.

    • Hieno ilma, täysikuu matkan varrella, jokin aika sitten täysikuun edessä oli pilven haituvia, jotenkin goottiromanttinen näky. Oli onneksi pitkän aikaa ajonäkökentässä :) syksyn värit, pysähdys uudella taukopaikalla, siis missä en ole aiemmin poikennut. Naisen katse. Hymyn kera tai yhtäkkiä hoxaava. Ruokasavut, silloin joskus, kun polttelin. Harrastukset. Askartelu, kun teen jotain valmiiksi, tekoprosessi itsessään. Ruoka, aina ruoka :) oluen nautiskelu pitkästä aikaa, juurikin nyt. Kirjat. Joiltakin osin menneiden aikojen muistelu. Sateen ropina. Ihmissuhteisiin liittyvät.. mutta tämän jätän irl:ään.. oon aina löytänyt ilon arjen pikku hetkistä, sekunnin parin tilanteista. - cu-

    • Onni on oma sänky ja lämmin peitto.

      • Miehille oli aloitus.


    • Kaverit välillä, kunhan saan todella pitkän ajan palautua ja olla itsekseni. Siitä päästäänkin sitten siihen tärkeimpään eli yksinolo. Ei tarvitse olla kenellekään mieliksi, vääntää mistään turhasta, keikistellä tai liehitellä ketään. Ei mitään helvetin kompromisseja. Ruoasta tykkään kunhan se on itseni tekemää. Kolmantena on hiljaisuus, mikä on todella harvinaista herkkua.

      Yksi kiva asia on se kun saa käyttää aikaa huomiodakseen jonkun kaverin ja suunnitella. Ilman mitään ennakkovaatimuksia tai odotuksia. Mitään synttäreitä ym. en muista eikä voisi kiinnostaa paskaakaan. Mielummin huomioin jonkun ns tärkeän pikkujutun kautta. Ne muistaa paljon paremmin kun yhtäkään helvetin merkkipäivää joista nostetaan maailmansotaa isompi meteli jos unohtuu.

      Tärkeintä että saa itse määrätä täysin omasta ajastaan, menoistaan, kehostaan, ym. Eli jos ton kiteyttää lyhyesti niin nautin yksinolosta. Se on nykymaailmassa todella harvinaista ja kortilla, varsinkin kun satun asumaan tällä paskalla puolella kehäkolmosta eli pk-seudulla

    • Hyvä kysymys, vaikea eriteltävä yhtäkkiä. Ja onhan noita iaka useita pieniä juttuja, lopulta.

      Alkaa ihan jo omasta rauhasta kirjaa lukien, kylppärin ja vessan pesusta, kissan tyytyväisestä kehräyksestä, luonnossa liikkumisesta ja niin edelleen. Ihmiset on yksi merkittävä asia josta saa joka päivä ilon hetkiä, joskus vain jo seurasta, toisinaan toisen auttamisesta, usein toisen onnistumisista, sellaista kaikkea.

    • Enpä vähään aikaan ole oikein iloinnut mistään. Tasaista taaperrusta arjen keskellä mutta se on ihan hyvä sillä tämä perusonnellisuus ja tyytyväisyys riittää.

    Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Tiesikö Martina miehensä taustat?

      Turkkilainen miljonääri onkin irakilainen jolla huikea rikostausta? Askarruttaa tiesikö Martina mistä on kyse vai tuliko yllätyksenä. Joka tapauksessa
      Kotimaiset julkkisjuorut
      403
      26184
    2. Korona räjähtämässä käsiin 618 uutta tartuntaa 5 uutta kuolemaa

      Marin ja Kiuru karjaisivat kunnille mm. HUS-alueelle viime hetkellä, eivät ne pysty hoitamaan asioitansa vaan tarvitaan Marinin hallituksen tiukkaa oh
      Maailman menoa
      727
      16463
    3. Greta Thunberg kritisoi Suomen hallitusta

      ”Tämä on epäonnistuminen”. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006515088.html Thunberg on liittänyt mukaan perustamansa Fridays for Future -liikkeen
      Maailman menoa
      399
      15252
    4. Seiska: Sedu Koskinen vaihtaa nimensä eksoottiseksi Zedu Di Lucaksi!

      No nyt! Ja nimen takana vanha ystävä Andy McCoy... https://www.suomi24.fi/viihde/seiska-sedu-koskinen-vaihtaa-nimensa-eksoottiseksi-zedu-di-lucaksi-ni
      Kotimaiset julkkisjuorut
      117
      13288
    5. Joskus naista ei vaan tajua

      Nainen ostaa netistä tavaraa 30 eurolla kengät ja sitten lähtee hakee niitä 30km päästä eli ajaa 60 km edestakas kun kaupassa samat kengät maksaa 40 e
      Parisuhde
      58
      3236