Taivas koskettaa maata

Sy­dän­ke­sän vii­kot ovat mo­nil­le suo­ma­lai­sil­le mie­lui­sin­ta lo­ma­kaut­ta. Olem­me saa­neet vir­kis­tyä ja naut­tia su­ven su­loi­suu­des­ta. Mo­nil­la on loma-ai­ka vie­lä edes­sä­päin. Joi­den­kin elä­mäs­sä juu­ri ke­sä­ai­ka voi ol­la ras­kain­ta ja vaa­ti­vin­ta työ­ai­kaa. Kaik­ki ih­mi­set tar­vit­se­vat le­poa työs­tä ja vir­kis­tä­vää vaih­te­lua elä­mään­sä. Myös us­ko­ne­lä­määm­me tar­vit­sem­me vir­voi­tus­ta.

Ju­ma­lan luo­mis­työn ih­me

En lie­ne ai­noa ih­mi­nen, joka ai­na uu­des­taan häm­mäs­tyy ja ihas­te­lee Luo­jan suu­ria töi­tä. Luon­non ää­rel­lä ih­mi­nen tun­tee pie­nuu­ten­sa ja saa aa­vis­tuk­sen Ju­ma­lan luo­mis­työn suu­ruu­des­ta. Ju­ma­lan ai­ka­naan Jo­bil­le esit­tä­mä ky­sy­mys voi tul­la oma­koh­tai­sek­si: ”Mis­sä olit sil­loin, kun minä las­kin maan pe­rus­tuk­set? Ker­ro mi­ten se ta­pah­tui, jos osaat!” (Job 38:4.)

Myös evan­ke­lis­ta Jo­han­nes muis­tut­taa mei­tä Ju­ma­lan suu­ris­ta te­ois­ta, jot­ka hän on teh­nyt meil­le syn­tiin­lan­kee­muk­sen tur­me­le­mil­le ih­mi­sil­le. Jo­han­nes to­dis­ti kai­ken syn­ty­neen Sa­nan voi­mal­la. Koko maa­il­ma on luo­tu Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta. ”Mi­kään mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä” (Joh. 1:2–3).

Syn­ti vie ilon, rau­han ja va­pau­den

Jo­han­nes opet­ti Kris­tuk­seen vii­ta­ten pi­mey­des­sä lois­ta­vas­ta va­los­ta, joka va­lai­see jo­kai­sen ih­mi­sen (Joh. 1:4–5). Mi­hin ih­mi­nen tar­vit­see täl­lais­ta va­loa?

Is­ra­e­lin ku­nin­gas Daa­vid oli ko­ke­nut elä­mäs­sään ras­kai­ta vai­hei­ta. Hän oli teh­nyt pa­ho­ja te­ko­ja ja elä­nyt si­veet­tö­mäs­ti avi­on­rik­ko­ja­na ja mur­ha­mie­he­nä. Hän oli vai­en­nut lan­kee­muk­sis­taan ja yrit­tä­nyt unoh­taa ta­pah­tu­neet ri­kok­set ja syn­nit.

Syn­ti oli vie­nyt Daa­vi­dil­ta us­kon, hy­vän oman­tun­non ja elä­mä­ni­lon. Hä­nen oma­tun­ton­sa syyt­ti hän­tä öin ja päi­vin (Ps. 32:4). Täs­sä ti­lan­tees­sa pro­feet­ta Naa­tan sai Ju­ma­lal­ta ke­ho­tuk­sen men­nä kes­kus­te­le­maan ku­nin­kaan kans­sa. Naa­ta­nin puhe oli koh­ti käy­vää. Daa­vid tun­nus­ti syn­tin­sä. Naa­tan il­moit­ti hä­nel­le an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta: ”Her­ra va­paut­taa nyt si­nut täs­tä syn­nis­tä, ei­kä si­nun tar­vit­se kuol­la” (2. Sam. 12:13).

Ar­mon tai­vas maan pääl­lä

Daa­vid sa­noi sel­lai­sen ih­mi­sen ole­van au­tu­as eli on­nel­li­nen, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si ja jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois (Ps. 32:1). Kun ih­mi­nen ko­kee elä­mäs­sään uu­des­ti­syn­ty­mi­sen ih­meen, sa­no­taan ”ar­mon tai­vaan” kos­ket­ta­van maa­ta.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan sa­no­mas­sa il­moi­te­taan mei­dän­kin ai­kam­me ih­mi­sil­le, kuin­ka ”Ju­ma­la it­se teki Kris­tuk­ses­sa so­vin­non maa­il­man kans­sa ei­kä lu­ke­nut ih­mi­sil­le vi­ak­si hei­dän rik­ko­muk­si­aan; meil­le hän us­koi so­vi­tuk­sen sa­nan” (2. Kor. 5:19).

Ju­ma­la luo vie­lä­kin uut­ta elä­mää siel­lä, mis­sä us­kol­la omis­te­taan hyvä sa­no­ma kaik­kien syn­tien an­teek­si­an­ta­muk­ses­ta. Kil­voi­tuk­sen mat­kal­la jo ole­vil­le muis­tu­te­taan pro­feet­ta Je­sa­jan sa­noin: ”Vaik­ka vuo­ret järk­kyi­si­vät ja kuk­ku­lat hor­jui­si­vat, mi­nun rak­kau­te­ni si­nuun ei jär­ky ei­kä mi­nun rau­han­liit­to­ni hor­ju, sa­noo Her­ra, si­nun ar­mah­ta­ja­si” (Jes. 54:10).

Kris­tuk­sen seu­raa­jat saa­vat jo mat­kal­la ko­kea tai­vaan ilon esi­ma­kua. Ar­mon tai­vaas­sa, Kris­tuk­sen seu­raa­jien jou­kos­sa, iloi­taan, ku­ten Daa­vid ai­ka­naan ke­hot­ti: ”Iloit­kaa ja rie­muit­kaa Her­ras­ta, te van­hurs­kaat! Ko­hot­ta­kaa rie­mu­huu­to te oi­ke­a­mie­li­set!” (Ps. 32:11.) Pe­ril­le pääs­ty­äm­me, kun­ni­an tai­vaas­sa, me kaik­ki yh­dym­me kii­tok­seen (Ilm. 19:6–7).

Ta­pa­ni Kop­sa