Oikea turva on Jumalassa

Olin taan­noin ryh­män kans­sa pyö­rä­ret­kel­lä Ah­ve­nan­maal­la. En­sim­mäi­nen yö­paik­ka oli Kö­ka­rin saa­ren lei­rin­tä­a­lu­eel­la. Ra­ken­sim­me telt­ta­ky­län ala­vaan paik­kaan, kun kal­li­ol­le ei­vät upon­neet edes telt­ta­ta­pit. He­rät­ty­äm­me siir­ryim­me aa­mu­pa­lal­le ka­ton al­le, kos­ka sade yl­lät­ti.

Koh­ta sade yl­tyi rank­ka­sa­teek­si. Pa­la­tes­sam­me näky oli la­maut­ta­va: kaik­ki tel­tat ui­vat puo­li­met­ri­ses­sä ve­des­sä ja kaa­tu­neis­ta pyö­ris­tä nä­kyi vain vä­hän oh­jaus­tan­gon pää­tä. Kaik­ki va­rus­teem­me oli­vat li­ko­mär­kiä.

On­nek­sem­me pää­sim­me yök­si Maa­ri­an­ha­mi­nan seu­ra­kun­nan lei­ri­kes­kuk­seen. Siel­lä pi­det­ty il­ta­har­taus kos­ket­ti mei­tä kaik­kia. Lau­loim­me ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa kuin on täh­ti tai­va­hal­la, lin­tu emon sii­ven al­la” (VK 397).

Il­ta­har­tau­des­sa kuu­lim­me Ju­ma­lan ar­mos­ta ja elä­väs­tä toi­vos­ta Jee­suk­sen kaut­ta (Room. 5:1–5). Ar­mon au­rin­ko läm­mit­ti ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi loh­dut­ti. Seu­raa­va­na aa­mu­na luon­non au­rin­ko näyt­ti par­haat puo­len­sa. Saim­me va­rus­teem­me kui­vik­si, ja mat­ka jat­kui.

Ju­ma­lan omai­suus­kan­sa Is­ra­el koki kor­pi­va­el­luk­sen ai­ka­na mo­nia ko­et­te­le­muk­sia. Vai­keim­pi­na ai­koi­na­kin Ju­ma­la näyt­ti voi­man­sa ja aut­toi. Tut­ki­jat ovat ol­leet ih­meis­sään, kuin­ka mo­ni­mil­joo­nai­sen kan­san on ol­lut mah­dol­lis­ta sel­viy­tyä tosi vai­keis­ta ti­lan­teis­ta, kun li­säk­si mu­ka­na oli pal­jon kar­jaa.

Ju­ma­la näyt­ti suu­ren voi­man­sa ja rak­kau­ten­sa ja joh­dat­ti kan­san­sa lu­vat­tuun maa­han. Hei­dän­kin tur­van­sa ja voi­man­sa oli iki­ai­ko­jen Ju­ma­la.

Ve­nä­jän lä­he­tys­työs­sä pi­de­tään seu­ro­ja myös van­hain­ko­deis­sa ja pal­ve­lu­ta­lois­sa. Saat­taa tul­la aja­tus, on­ko sii­nä jär­keä. Ym­mär­tä­vät­kö he?

Eräi­den seu­ro­jen jäl­keen moni kiit­ti Ju­ma­laa, kun oli­vat saa­neet kuul­la elä­vää, Raa­mat­tuun poh­jau­tu­vaa Ju­ma­lan sa­naa. Ker­roim­me, et­tä näis­sä seu­rois­sa kuu­lui Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mi syn­tien an­teek­si an­ta­mi­sek­si, ja ky­syim­me, ha­lu­a­vat­ko he­kin us­koa. Use­at sa­noi­vat ha­lu­a­van­sa. Loh­du­tim­me hei­tä evan­ke­liu­mil­la.

Kun lau­loim­me vir­ren 250, Kir­kas­ta oi Kris­tus meil­le, use­at yh­tyi­vät lau­luun omal­la kie­lel­lään ul­ko­muis­tis­ta, kos­ka meil­lä ei ol­lut ja­kaa sa­no­ja. Suo­men ja ve­nä­jän kie­li soin­tui hy­vin yh­teen kaik­ki­val­ti­aan Ju­ma­lan kun­ni­ak­si. Saim­me Suo­meen vie­tä­väk­si pal­jon ter­vei­siä ja toi­vo­muk­sen: ”Äl­kää unoh­ta­ko mei­tä, tul­kaa taas pi­tä­mään seu­ro­ja”.

Vai­kei­na ai­koi­na Suo­men kan­sa on tur­van­nut Ju­ma­lan var­je­luk­seen ja lau­la­nut: ”Ju­ma­la om­pi lin­nam­me ja vah­va tur­va ai­van.” Mo­nes­sa voi näh­dä, et­tä Ju­ma­la on voi­mal­li­sel­la kä­del­län­sä suu­res­ti siu­nan­nut maa­ta.

Ny­ky­ai­ka on mo­nel­la mit­ta­ril­la mi­tat­tu­na hy­vää ai­kaa, Suo­mi on vau­raim­pien mai­den jou­kos­sa. Kui­ten­kin tyy­ty­mät­tö­myys saa ja­lan­si­jaa ja Ju­ma­lan sa­nan ar­vo­val­taa mur­re­taan.

”Lah­joi­tit Her­ra, sa­na­si mat­kal­le op­paak­sem­me ja sa­nan kaut­ta ar­mo­si kal­liik­si aar­teek­sem­me. Me sii­tä saam­me ra­vin­non voi­mak­si sie­luil­lem­me. Kuo­le­ma palk­ka­nam­me on, jos muu­ta ha­pui­lem­me.” (VK 188:2.)

Ih­mi­nen saa oi­ke­an tur­van tä­nä­kin ai­ka­na vain Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa. Kris­tuk­sen työ maa­il­mas­sa jat­kuu edel­leen Py­hän Hen­gen työ­nä hä­nen seu­ra­kun­nas­saan. (KO 1948, 44.)

Pekka Syrjäniemi