Suoritukset eivät tuo uskoa

Jee­suk­sen tuh­laa­ja­poi­ka­ver­taus päät­tyy ti­lan­tee­seen, jos­sa oma­van­hurs­kau­den pel­lol­ta työs­ken­te­le­mäs­tä ko­tiin saa­pu­va van­hem­pi veli pur­kaa isäl­leen suut­tu­mus­taan.

“Kaik­ki nämä vuo­det minä olen raa­ta­nut si­nun hy­väk­se­si en­kä ole ker­taa­kaan jät­tä­nyt käs­ky­ä­si täyt­tä­mät­tä. Sil­ti et ole kos­kaan an­ta­nut mi­nul­le edes vuo­hi­pa­hais­ta juh­li­ak­se­ni ys­tä­vie­ni kans­sa. Mut­ta kun tämä si­nun poi­ka­si tu­lee, tämä, joka on hä­vit­tä­nyt omai­suu­te­si port­to­jen pa­ris­sa, sinä teu­ras­tat hä­nel­le syöt­tö­va­si­kan!” (Luuk. 15:29–30.)

Ih­mi­sel­lä on tar­ve teh­dä työ­tä. Kai­kil­la ei vält­tä­mät­tä ole työ­tä jota teh­dä tai mah­dol­li­suut­ta osal­lis­tua työn te­ke­mi­seen jon­kin es­teen tai ra­joit­teen vuok­si.

Raa­mat­tu ke­hot­taa useis­sa koh­dis­sa työn te­ke­mi­seen. Us­ko­mi­nen ei kui­ten­kaan pe­rus­tu suo­rit­ta­mi­seen tai työ­hön. Ku­kaan ei voi an­sai­ta omaa osaan­sa ian­kaik­ki­suu­des­sa te­ke­mi­sil­lään tai te­ke­mät­tä jät­tä­mi­sil­lään. Ih­mi­nen me­net­ti syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa ky­kyn­sä toi­mia Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti.

Ju­ma­lan lah­joit­ta­man us­kon kaut­ta saa­ta­va van­hurs­kaus kuu­luu Ju­ma­lan pe­las­tus­suun­ni­tel­maan. Paa­va­li se­lit­tää roo­ma­lais­kir­jees­sä us­kon­van­hurs­kaut­ta Ab­ra­ha­min esi­mer­kin mu­kai­ses­ti.

Ab­ra­ham us­koi Ju­ma­lan lu­pauk­seen. Hän ei epäil­lyt Ju­ma­lan lu­paus­ta jäl­ke­läi­sis­tä, vaik­ka se näyt­ti ajal­li­ses­ti kat­sot­tu­na mah­dot­to­mal­ta. Mikä sai Ab­ra­ha­min va­kuut­tu­maan? Hän sai voi­maa us­kos­taan.

Sa­maan van­hurs­kau­teen voi tur­va­ta yhä. Ju­ma­la kut­suu val­ta­kun­taan­sa omal­ta puo­lel­taan heik­ko­ja ja ar­mah­dus­ta tar­vit­se­via.

Ver­tauk­ses­sa suu­ris­ta pi­dois­ta Jee­sus ku­vaa, mitä ta­pah­tuu kut­sut­tu­jen kiel­täy­dyt­tyä: “Pal­ve­li­ja pa­la­si ja ker­toi tä­män her­ral­leen. Sil­loin isän­tä vi­has­tui ja sa­noi pal­ve­li­jal­le: ’Mene kii­rees­ti kau­pun­gin ka­duil­le ja to­reil­le ja tuo tän­ne köy­hät ja raa­ja­ri­kot, so­ke­at ja ram­mat.’” ­(Luuk. 14:21.)

Ju­ma­lan poi­ka tuli tän­ne maa­il­maan kär­si­mään ja kuo­le­maan ris­til­lä köy­hiä, raa­ja­rik­ko­ja, so­kei­ta ja ram­po­ja var­ten. Hän uh­ra­si oman hen­ken­sä heik­ko­jen ja syn­tis­ten vuok­si. Tuon täy­del­li­sen uh­rin an­si­os­ta ih­mi­sil­lä on mah­dol­li­suus ol­la pu­et­tui­na Kris­tuk­sen pu­kuun, van­hurs­kau­den vaat­tee­seen, jon­ka kan­ta­jat kut­su­taan ker­ran hää­a­te­ri­al­le tai­vaal­li­siin juh­liin.

Ih­mi­nen on van­hurs­kas yk­sin Ju­ma­lan ar­mos­ta. Jee­sus ke­hot­taa syn­tien al­ta ar­mah­det­tu­ja ole­maan ar­mol­li­sia myös mui­ta koh­taan, ar­mah­ta­maan ja an­ta­maan an­teek­si. Hän ke­hot­taa mei­tä ra­kas­ta­maan vi­ha­mie­hiä ja ru­koi­le­maan vai­noo­jien­kin puo­les­ta.

Ar­mah­de­tun osaan ei sovi sy­dä­men ko­vuus mui­ta koh­taan. Ra­kas­ta­va mie­li voi ol­la kut­su­mas­sa Ju­ma­lan ar­mon omis­ta­jik­si nii­tä­kin, jot­ka ovat tuo­mit­se­mas­sa.

Ar­mol­li­suus aut­taa ra­kas­ta­maan toi­sia Ju­ma­lan lap­sia vai­keis­sa ti­lan­teis­sa. “Te, jot­ka olet­te Ju­ma­lan va­lit­tu­ja, py­hiä ja hä­nel­le rak­kai­ta, pu­keu­tu­kaa siis sy­dä­mel­li­seen ar­mah­ta­vai­suu­teen, ys­tä­väl­li­syy­teen, nöy­ryy­teen, lem­pey­teen ja kär­si­väl­li­syy­teen. Pi­tä­kää huol­ta, et­tä tu­let­te toi­meen kes­ke­nän­ne, an­ta­kaa an­teek­si toi­sil­len­ne, vaik­ka teil­lä oli­si­kin moit­ti­mi­sen ai­het­ta. Niin kuin Her­ra on an­ta­nut teil­le an­teek­si, niin an­ta­kaa te­kin.” (Kol. 3:12–13.)

Sam­po San­dell