Pettämätön sydänten tuntija

Sy­dä­men toi­min­ta mää­rit­tää ih­mi­sen ole­mus­ta ja ker­too sii­tä. Kun py­säh­dym­me tun­te­maan ja tun­nus­te­le­maan, voim­me tun­tea sen syk­keen eri puo­lil­la, pääs­tä var­pai­siin. Kun ruu­miim­me ma­kaa pai­koil­laan ja mie­li on tyy­ni, sy­dän lyö rau­hal­li­ses­ti. Lii­kun­ta ja tun­ne­kuo­hu saa­vat sy­dä­men lä­pät­tä­mään ja pu­nan nou­se­maan pos­kil­le.

Raa­ma­tun kie­len­käy­tös­sä sy­dän ker­too, mil­lai­nen ih­mi­nen ja hä­nen si­sim­pän­sä on. Jee­sus ei ope­tuk­sis­saan an­ta­nut ih­mis­sy­dä­mel­le kun­ni­a­mai­nin­taa. ”Juu­ri ih­mi­sen si­säl­tä, sy­dä­mes­tä, läh­te­vät pa­hat aja­tuk­set, ja nii­den mu­ka­na si­veet­tö­myys, var­kau­det, mur­hat, avi­o­ri­kok­set, ah­neus, häi­jyys, vilp­pi, irs­taus, pa­han­suo­puus, her­jaus ja uh­ma­mie­li. Kaik­ki tämä paha tu­lee ih­mi­sen si­säl­tä ja saas­tut­taa hä­net.” (Mark. 7:21–23.)

Jee­suk­sen sa­nat sy­ven­tä­vät pro­feet­ta Je­re­mi­an huu­dah­dus­ta: ”Pe­tol­li­nen on ih­mis­sy­dän, paha ja pa­ran­tu­ma­ton vail­la ver­taa! Kuka sen tun­tee?” (Jer. 17:9.) Me ih­mi­set em­me tun­ne tois­tem­me sy­dä­miä, nä­em­me vain ul­ko­kuo­ren (1. Sam. 16:7). Raa­ma­tus­ta ja elä­väs­tä elä­mäs­tä on tut­tua, et­tä ih­mi­nen usein pyr­kii peit­tä­mään syn­tin­sä ja pa­huu­ten­sa. Sik­si Jee­sus mai­nit­see lu­et­te­los­saan mui­den syn­tien mu­ka­na vil­pin. Vilp­pi on läh­töi­sin pa­ho­lai­ses­ta, joka on ”va­leh­te­li­ja ja val­heen isä” (Joh. 8:44).

Jo Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä Her­ra pun­nit­see syn­tiin lan­gen­neen ih­mi­sen sy­dä­men: ”– –hei­dän aja­tuk­sen­sa ja pyr­ki­myk­sen­sä oli­vat kaut­taal­taan pa­hat” (1. Moos. 6:5). Hän ka­tui, et­tä oli teh­nyt ih­mi­sen, ja täs­tä seu­ra­si ve­den­pai­su­mus. Ju­ma­lan mie­li lep­pyy eloon jää­neen Noo­an uh­ri­sa­vun tuok­suun, vaik­ka Ju­ma­lan ar­vio ih­mis­sy­dä­mes­tä ei muu­tu (1. Moos. 8:21).

Ju­ma­la on sy­dän­ten tun­ti­ja, jota ei voi pet­tää (Sa­nanl. 24:12). Myös ih­mis­ten kes­ken vil­pil­lä on tai­pu­mus pal­jas­tua: ”To­tuu­den sa­nat kes­tä­vät iä­ti, val­heen sa­nat vain tuo­ki­on” (Sa­nanl. 12:19). Niin­pä val­hees­sa elä­vä va­hin­goit­taa lo­pul­ta it­se­ään: ”It­sen­sä pet­tää, joka pa­ho­ja hau­too” (Sa­nanl. 12:20).

Ju­ma­lan sana avaa ih­mi­sel­le tien pois val­heen van­ki­las­ta: ”Nyt val­heen val­lat on jo saa­neet tuo­mi­on. Ne yk­si sana kaa­taa.” (VK 170:3.) Tuo sana on Im­ma­nu­el, Ju­ma­la mei­dän kans­sam­me (Matt. 1:23; ks. myös Ps. 46:8). Jee­suk­sen ni­men voi­ma, ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi, tuo mei­dät to­tuu­den tiel­le ja opet­taa kul­ke­maan sitä.

Psal­mi 32 ylis­tää: ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois. Au­tu­as se ih­mi­nen, jol­le Her­ra ei lue vi­ak­si hä­nen syn­ti­ään ja jon­ka sy­dä­mes­sä ei ole vilp­piä. – – Minä tun­nus­tin si­nul­le syn­ti­ni, en sa­lan­nut pa­ho­ja te­ko­ja­ni. Minä sa­noin: ’Tun­nus­tan syn­ti­ni Her­ral­le.’ Sinä an­noit an­teek­si pa­hat te­ko­ni, otit pois syn­tie­ni taa­kan. – – ’Minä ope­tan si­nua’, sa­noo Her­ra, ’minä osoi­tan si­nul­le oi­ke­an tien. Minä neu­von si­nua, kat­see­ni seu­raa as­ke­lei­ta­si.’” (Ps. 32:1–2, 5, 8.)

Psal­min lop­pu­sa­nois­sa ke­ho­te­taan kiit­tä­mään Her­raa, ja tämä ke­ho­tus on suun­nat­tu ”oi­ke­a­mie­li­sil­le” (Ps. 32:11). Van­ha kään­nös pu­huu ”yk­si­va­kai­sis­ta”, ja hep­re­an­kie­li­sen sa­nan voi­si kään­tää myös suo­ra­sy­dä­mi­syy­dek­si. Sii­nä mis­sä val­he on luon­teel­taan kie­roa ja kak­si­naa­mais­ta, to­tuu­des­sa elä­vä voi ol­la mie­lel­tään ja sy­dä­mel­tään avoin. Tämä lah­ja tuo kii­tol­li­sen mie­len.

Teks­ti: Mik­ko Pi­si­lä