Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ankaran ja vähän mielenvikaisenkin alkoholisti-isän tyttärenä.Lapsuus meni siinä pelätessä jokaista iltaa ja odottaessa äitiä kotiin joka ei onneksi juonut koska sitten olisin ollut hukassa.Isä uhkaili,kiristi,sanoi aina ei jos halusin jotain,korosti tyhmyyttäni,haukkui ulkonäköäni(aiheetta) ja että ei minusta mitään tule koskaan.Lapsuus meni siihen että valtavasti meni energiaa huolehtimiseen ja kannoin vastuuta sisarestani liian pienenä.
Nuoruus meni miehiä pelätessä ja menin aina hämilleni kun miespuolinen osoitti kiinnostusta minua kohtaan. Sain rakentaa oman identiteettini itse ja aloin vasta arvostaa todella itseäni aika myöhään.Tänä päivänä olen vahva,omanarvontunteinen,menestynytkin ja sisukas selviytyjä.Sanotaan että mikä ei tapa vahvistaa,siinä piilee vain osatotuus.Voisin sanoa että en siedä enää juuri mitään mikä muistuttaa minua vanhoista traumoista,sen suhteen en tiedä olenko tullut vahvemmaksi.Yritän suhtautua elämään kevyemmin ja ajatella että ansaitsen mukavia hyvää tarkoittavia ihmisiä ympärilleni,miksi kiusata itseään.Osaan nauraa itselleni ja nauttia elämästä vaikka olenkin taipuvainen analysoimaan ja olen herkkä.Isääni kohtaan en tunne enää vihaa,sekin oli käytävä läpi.Olen tekemisissä hänen kanssaan koska en halua polttaa siltoja takanani.En tunne isääni,mutta inhimillisiä puolia löytyy sairauden takaakin.Hän on tänä päivänä ylpeä minusta vaikka ei osaa kehua,tiedän sen ja minua surettaa että hän on heittänyt elämänsä hukkaan.En ole kuitenkaan vastuussa isäni tilanteesta ja osaan ottaa etäisyyttä.Toivon että jokainen juova ei pilaisi lapsensa elämää vaan hakisi apua itselleen.Olen matkalla vielä eheäksi ihmiseksi.Toivottavasti tämä herätti ajatuksia.
Nuoruus meni miehiä pelätessä ja menin aina hämilleni kun miespuolinen osoitti kiinnostusta minua kohtaan. Sain rakentaa oman identiteettini itse ja aloin vasta arvostaa todella itseäni aika myöhään.Tänä päivänä olen vahva,omanarvontunteinen,menestynytkin ja sisukas selviytyjä.Sanotaan että mikä ei tapa vahvistaa,siinä piilee vain osatotuus.Voisin sanoa että en siedä enää juuri mitään mikä muistuttaa minua vanhoista traumoista,sen suhteen en tiedä olenko tullut vahvemmaksi.Yritän suhtautua elämään kevyemmin ja ajatella että ansaitsen mukavia hyvää tarkoittavia ihmisiä ympärilleni,miksi kiusata itseään.Osaan nauraa itselleni ja nauttia elämästä vaikka olenkin taipuvainen analysoimaan ja olen herkkä.Isääni kohtaan en tunne enää vihaa,sekin oli käytävä läpi.Olen tekemisissä hänen kanssaan koska en halua polttaa siltoja takanani.En tunne isääni,mutta inhimillisiä puolia löytyy sairauden takaakin.Hän on tänä päivänä ylpeä minusta vaikka ei osaa kehua,tiedän sen ja minua surettaa että hän on heittänyt elämänsä hukkaan.En ole kuitenkaan vastuussa isäni tilanteesta ja osaan ottaa etäisyyttä.Toivon että jokainen juova ei pilaisi lapsensa elämää vaan hakisi apua itselleen.Olen matkalla vielä eheäksi ihmiseksi.Toivottavasti tämä herätti ajatuksia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hienosti olet pärjännyt.
On hyvä, että olet päässyt vihasta eroon,koska se on tunne, joka kuluttaa ja estää ihmisen henkisen kehityksen.
Joku alkoholistin lapsi saattaa nyt loukkaantua, mutta ei mahda mitään. Lapsikaan ei voi aikuisena käyttää koko ajan keppihevosena omaa lapsuuttaan ja vanhempiensa alkoholismia omia valintoja tehdessään ja kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Aikuisena pystyy kyseenalaistamaan vanhempiensa elämäntavat ja jokaisella meistä kuitenkin on oman onnemme avaimet kämmenellään.
Niin vihaa saa tuntea ja sekin on tunne mutta vihan tunteeseen ei saa jäädä. Olet oikeassa että liikaa ei voi suojautua lapsuuden kokemuksiin vastoinkäymisissä. Haluan ainakin omille lapsilleni riittävästi turvaa ja rakkautta.Joskus kieltämättä tuntuu kipeältä se, että melkein kaikki onni on tullut kovimman kautta,ainakin osaan arvostaa asioita ja iloitsen pienistäkin jutuista. Elämä ei ole varmasti helppoa kenellekään.Minusta on tullut hyvä ihmistuntija ja realisti.En tunne isääni ja en osaa enää opetella tuntemaankaan paremmin.Näen kuitenkin ne pienetkin hyvät puolet hänessä ja minun ei tarvitse kantaa syyllisyyttä,olen riittävän hyvä.
Kaikki tunteet mitä ihminen tuntee ovat sallittuja ja oikeita - sitä oikeastaan tarkoitinkin, ettei siihen yhteen negatiiviseen tunteeseen saa jämiä kiinni.
Varmasti tuntuu kipeältä ja haikealta ajatella olematonta suhdetta oman vanhempansa - niin tuntuu minustakin, mutta se, etten ole pystynyt luomaan lämmintä ja avointa suhdetta omiin vanhempiini, johtuu kyllä ainoastaan minusta koska minun on vaikeaa näyttää omia tunteitani varsinkaan läheisilleni.
Toivotan sinulle parasta hyvää.
Aahoohoo ymmärtääkseni teillä vain sinä olet ollut ..öm.."aktiivinen"alkoholisti, mutta lastesi äiti ei?
Meillä oli molemmat vanhemmat ja tavallaan siihen jää kiinni, kun omat vanhemmat viestii, että et ole edes kaljapullon arvoinen.
Monissa jutuissasi on järkeä. Itsekkin olen hyväksynyt menneisyyteni sellaisena kuin se oli, siis että en ollut vanhemmilleni viinaa rakkaampi, mutta olen silti katkera, sillä menneisyys joka minulla oli ja myös veljilläni, maksoi yhden veljeni hengen. Hän tappoi itsensä.
Olen täysin varma, että näin ei olisi käynnyt, ellei meillä olisi tämä historia mikä on. En syytä yksin ja ainoastaan vanhempiani, mutta he antoivat aika heikot eväät.
Itse pärjäsin, koska minun oli pakko. Oli pakko huolehtia veljistäni sekä isästä.
Tavallaan vielläkin olen ns. "orpo" sillä en millään tasolla ja mitenkää voi luottaa vanhempiini. Jos näin olisin tehnyt niin em. veljelläni ei olisi ollut oikeastaan minkään näköisiä hautajaisia, sillä molemmat vanhemmat sanoivat itsensä irti ja kaikki jäi harteilleni.
Mutta myös vanhempieni alkoholismi on jättänyt jälkensä. Niissä on hyviä, mutta myös huonoja puolia. Ja ne seuraavat, vaikka kuinka yrittäisi estää.
Voisin luulla, että oman kumppanini mielestä olen täysin kylmä ihminen, tilanteissa, joissa muut ihmiset normaalisti reagoivat tunteilla, minä olen kuin jääpatsas. Missä muut itkevät, minä nauran tai hymyilen. Missä muut menevät paniikkiin tai suuttuvat, minä kohautan olkia ja olen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
On hirveä duuni työstää omaa lasista lapsuutta, varsinkin, kun molemmat vanhemmat ovat vaihtaneet sinut oluttuoppiin, niinkuin kävi minun ja veljieni kohdalla. Meidät huostaanotettiin (mikä oli hyvä, sillä saatoin kymmenvuotiiana jäädä hoitamaan em. 4 lasta ja nuorin oli vaipoiss) emmekä koskaan päässeet kotiin. Toisin sanoen, vanhempamme vaihtoivat meidät viinaan.
On totta, että on itsestä kiinni mitä aikuisuus tuo, mutta siinä on myös vanhemmilla iso osa ja toivoisin, että jokaikinen vanhempi jolla on lapsia ja kärsii alkoholismista ymmärtäisivät sen, että he pahimmassa tapauksessa tuomitsevat lapsensa elämään tuhoontuomittua elämää. Näin ollen, en kaunistele yhtään sitä mitä vanhemmat omalla alkholismillaan saattavat jättää jälkeensä.
Se että ihminen on sairas, ei oikeuta pilaamaan muiden elämää. Ja alkoholismi parhaassa tapauksessa tekee sen.
Omat vanhempani eivät ole selvinneet. Kun veljeni joutui sairaalaan hoitoon mielisairauden takia (joka johtaa lapsuudesta jonka koimme) oli vanhemmillani liian kiire ryypätä ja olla antamatta aikaansa SELVINPÄIN. Kun veljeni koki traumaattisia asioita nuoruudessaan (teininä) oli isäni vastaus siihen huumeet ja viinanjuonti (sekä kännissä auton ajo yms. ja näitä hän muistelee YLPEÄNÄ), mutsilla oli myös vastauksensa ongelmiin ja äidinkaipuuseen: ALKOHOLI, aine johon veljeni lopulta kuoli.
Olen katkera, se varmaan näkyy kirjoituksestani, sillä olen todellakin vihainen siitä, että he eivät edes silloin, kun pyysin ja rukoilin, uskoneet ja nyt, kun veljeni sitten haudan lepoon joutui/pääsi, eivät vielläkään heränneet. Äitini antaa 6-vuotiaan veljeni nähdä pahempaa alkoholihelvettiä kuin me näimme (missä mm. isä lapsen kuullen puhuu tämän (veljeni) tappamisesta, tai juoksee lekakädessä uhaten tappaa äitini) eikä sosiaalikaan suostu siihen puuttumaan. Ja jo nyt on nähtävässä veljessäni häiriintyneitä merkkejä, jotka varmasti ajavat hänet siihen samaan, kuin kaksi muuta veljeäni, seka käyttöön sekä huumehelvettiin. Toisen veljen saimme hoitoon, kiitos perheen jossa asuimme, toinen veli meni ,räpiköityään hetken, maan lepoon.
Minulla itselläni on lämpimät suhteet isääni, joka on enempi alkkis kuin äitini. Mutta pikkuhiljaa se kaikki alkaa repeillä, kun hän olettaa että olen hänen äitinsä ja annan anteeksi ihan kaiken, jopa sen, että yrittää sotkea minun lasteni elämän.
Alkoholismia sairastavan ihmisen on otettava vastuu, jos ei itsestään niin sitten muista.
Siis veljeni asui perheessä, emme me kaksi muuta...
Raamatussa sanotaan, että isien (miksei myös äitien) synnit periytyvät kolmanteen polveen. Eli tosi rankat kokemukset aiheuttavat sen, että rankkoja kokenut lapsi siirtää alitajuisesti kokemuksensa ja traumansa lapsilleen ja vasta nämä pystyvät näkemään suhteellisuudentajuisesti kokemukset, eli että ne eivät enää kosketa heitä itseään, vaan pystyvät näkemään tapahtuneen riittävän etäältä ja ulkopuolisesti.
Tiedän täsmälleen sen raskaan ja painavan vastuun, jota alkoholistin läheiset joutuvat kokemaan, lämmin osanottoni Sinulle... Läheinen jotuuu useimmiten aikaisemmin tunnustamaan voimattomuutensa päihderiippuvuutta kohtaan, ennemmin kuin päihderiippuvainen itse. Kukaan päihderiippuvaisen läheinen ei pysty tekemään mitään päihderiippuvaisuudelle, ei rakastamalla, ei vihaamalla, ei haukkumalla, ei kerjäämällä, ei kiristämällä, ei lahjomalla: EI MILLÄÄN!
Tämän voimattomuuden kun tunnustaa, niin oma elämä helpottuu: ei niin paljon kuin että päihderiippuvuutta ei lainkaan olisi, mutta sen verran, että tietää mistä on vastuussa ja mistä ei. On vastuussa vain omasta elämästään, koska se on ainoa asia, johon pystyy vaikuttamaan. Muut ihmiset (läheiset päihderiippuvaiset) elävät omaa elämäänsä ja tekevät omat ratkaisunsa.
Mainitsemasi 6-vuotiaan puolesta olen huolissani, aivan kuten Sinäkin. Tee kaikkesi, että sosiaaliviranomaiset puuttuvat asiaan. Surullisinta on, että vanhempasi eivät havahdu edes huostaanoton mahdollisuuteen... Mutta se on heidän oma valintansa, sinä et voi siihen vaikuttaa, niin valitettavaa kuin se onkin.
Voimia ja jaksamista Sinulle toivon. Pidä huoli itsestäsi!
Kiitos viestistäsi Siviä. Ikäväkyllä veljeni soosu on niin saamarin typerä, ettei suostu ottamaan veljeäni huostaan. Hän on muutamia kertoja säilönyt hänet hetkeksi lastikseen, mutta on sitä mieltä, että koti on paras paikka ja että pitää olla asiat tosi huonosti, enne kuin vie pois (eli äiti tapettu, isä tapettu tai veli..ilmeisesti) ja tämän on myös suoraan sanonut äidilleni, eli "Juo vaan, en mää sun lastas vie, ennen kuin jotain tosi tosi pahaa tapahtuu"
Tuo, mitä puhuit ymmärtämisestä, että mitään et voi tehdä alkoholistin eteen on ihan totta. Se voimattomuus. Mutta omien Broidieni takia on ollut pakko yrittää. Itsellenie i olisi väliksikään, vaikka en enään koskaan vanhempiani näkisi tai heistä kuulisi, olisin täysin valmis maksamaan sen siitä, että he ottaisivat vastuun broideista. Minun vastuuni kun ei riitä, kun he tarvitsevat VANHEMPIA, eivät isosiskoa, joak on aika halpa korvike. Minkä oikeastaan tajusin vasta yhden veljeni itsemurhan jälkeen...minä kun olisin seissyt vaikka päälläni hänen vuokseen ja sitä yritinkin.
Toivon totisesti, että en siirrä näitä kokemiani omiin lapsiini (minulla niitä on kolme), mutta tottakai, minussa on jonkin asteen "kotivamma" ja alkohlismi poisluettuna, on joitain asioita joita toistan kun muistelen omia vanhempiani (mm. sitä, että lapseni ovat liian omatoimisia liian varhain, odotan heiltä miltein samaa mitä itseltäni ja tästä olen yrittänyt pyrkiä pois, paha vain, että esikoiseni on joutun ns. "harjoitus kappaleeksi").
Vastuusta taas..monesti olen manannut vanhempiani, kun on tuntunut, että omat voimat ja rahkeet eivät riitä veljieni kanssa (siis näiden kahden, jo kuolleen ja 18-vuotiaan). Auktoriteetti ei ole sama kuin vanhemmilla, mutta odotetaan, että pystyt samaan kuin vanhemmat pystyisivät ja se oli todella turhauttavaa, varsinkin silloin, kun keksimmäisellä veljellä oli huumekierre, jota omat vanhemmat piilottelivat ja hiljaa hyväksyivät. Äidiltäni ja isältäni olen kuullut sanat #sano sinä, sua ne kuuntelee" useimmin kuin kerran ja tähän päivään mennessä he eivät ole ymmärtäneet sitä, mitä olen yrittänyt sanoa, että minun sanomiset heidän käyttäytymisen (mm. viinan antamisen ja yhdessä ryyppäämisen) kanssa ovat yhtä tyhjän kanssa. Kun vanhemmuuden korvikkeeksi kelpaa se humalaisuuskin.
Tiedän, että olen vastuussa vain omasta elämästäni, mutta en kyllä pysty kääntämään selkää veljillenikään. He kun periaatteessa ovat "ainutta" perhettä mitä minulla on. Ja niin rakkaita. Tosin tämä nuorin on jäänyt etäisemmäksi, koska olen asunnut omillani kun hän syntyi ja olin jo silloin vetänyt "eron" äitiini (kun hän kerran kännispäissän vei pienen vauvani sylistäni ja ei meinannut antaa takaisin, jolloin jotenkin sain jostain voimaa taklata n. 100kg painavan äitin 45kg:llä jota itsessäni oli) ja myöskin pelätessäni hänen miestään, joka on humalassa täysin hullu (mistä kertoo jo se, että kyselee mitä oma poika tuumais, jos hän tappaisi sen, itkisikö patterin välissä, että elä isi tapa). Ja mikään näistä ei huolestuta äitiä eikä sossua...olen tehnyt itse lastensuojeluun ilmoituksen, sen on myös tehneet naapurit ja sukulaiset, mutta jostain syystä (luultavasti kokematon, pelkästään kirjaviisas sossu) se on ollut yhtä tyhjän kanssa...
Mutta kiitos viellä kirjoituksestasi, se sai lämpimän olon, sekä anteeksi virheistä, kirjoitan nopeasti, enkä tarkista viestiäni (sillä sattaisin päätyä siihen etten lähetä)
Tuo huoli sisaruksista on kova.Minunkin veljeni sai kärsiä raskaimman kautta ja sai kuulla hirveitä asioita.Onneksi hänellä on toistaiseksi hyvin asiat mutta luonne on räjähdysherkkä ja jos hän eläisi yksin en tiedä kuinka hän selviäisi.Olet saanut näköjään perheessä äidin roolin ja vanhempasi ovat tavallaan niitä lapsia,sellainen taakka on raskas kantaa. Voimia sinulle ja toivottavasti pienin veljesi saisi apua,joskus sijaisperhekin on parempi vaihtoehto kuin jatkuvasti dokaavat vanhemmat.
jos sossu ei puutu asiaan. Yleensä sieltä päin ollaan hyvinkin hanakoita selvittelemään asioita.
Oletko varmasti kertonut omista kokemuksistasi ja edesmenneen veljesi kohtalosta. Pikkuveljesi elämä on varmasti helvettiä kun joutuu olemaan jännityksessä koko ajan.
Hitto. Minä tulin oikein vihaiseksi.Minun mielestäni tuo sossun muija ei hoida oikein hyvin työtään ja muista että hänelläkin on pomo.
Itse asiassa minä olen ollut se aktiivinen äiti.
Minua nolottaa puolustautua, mutta silloin, kun kakrut olivat pieniä, niin minä käytin alkoholia aluksi viikonloppuisin ja sen jälkeen kun olin saanut lapset nukkumaan.
Perheessämme tapahtui sitten muutakin ikävää ja kaljojen lipittely alkoi viikollakin, mutta pullot pidin aina lasten näkymättömissä ja olin sitten mukamas selvin päin. Kyllähän minä en niitä muksuja varmastikaan pystynyt huijaamaan, itseäni enemmänkin.
Mutta ikinä en käytäytynyt väkivaltaisesti lapsiani kohtaan enkä käyttänyt myöskään henkistä väkivaltaa.
Minä olin niin kusessa oman mieheni kanssa(olen tästä kertonut aikaisemmin) enkä pystynyt hakeman apua ylpeyttäni vaan annoin ajan kulua ja ajattelin kaiken korjaantuvan.
Ei se mihinkään korjaantunut- viinan käyttö vain lisääntyi ja kun viimein olin päässyt omaan asuntoon, olin jo täysiverinen alkoholisti.
Minun on vaikeaa antaa itselleni anteeksi, etten pystynyt olemaan lasteni kanssa koko ajan läsnä ja liian monta tärkeää tapahtumaa katselin kaljahuurussa.
Olen onellinen, että omat poikani ovat tasapainoisia ja että en pilannut heidän aikuisuuttaankin.
Minulla ja pojilla oli tapana katsella lastenohjelmat telkusta yhdessä mm Pikku Kakkosta.Olimme sohvalla,yksi poika oli kainalossa, toinen minun jalkojeni mutkassa ja paikat vaihdettiin aina seuraavana iltana. Silloin kaikki oli vielä suht hyvin, mutta en pysty kuuntelemaan Pikku Kakkosen lopputunnaria ilman, että kyynel tulee silmään.
Sinun elämäsi on kuitenkin ollut huomattasti rankempaa kuin omani katsoi sitä miltä kantilta tahansa.
Olen saanut elää onnellisen lapsuuden, kokea normaalin murrosiän, itsenäistyä ja elää omaa elämääni. Vanhempani ovat tukeneet minua ja keskustelleet kanssani vaikeistakin asioista. Olemme myös huutaneet toisillemme ja joissain tilanteissa olen aidosti vihannut heitä - ja he ovat antaneet myös tälle tunteelle tilaa.
Vuosia sitten suhteeni mieheeni alkoi mukavasti ja tuntui, että pohjaa riittäisi pidemmällekin. Tapasin hänen vanhempansa. Heille olin aluksi ylpeyden aihe, koulutettu ja nätti nainen, jota sopi esitellä sukulaisille ja naapureille. Jo silloin minua hämmästytti perheen sisäiset suhteet. Ne olivat näennäisesti kunnossa, mutta hetken seurattuani sydäntäni alkoi kylmäämään. Äiti puhui lapsilleen "vauvakieltä", lapset kutsuivat isäänsä etunimeltä ja isä sen sijaan puhutteli lapsiaan aina kolmannessa persoonassa. Toisia ei kosketeltu, mieheni ei muistanut koskaan nähneensä isän ja äidin osoittaneen toisilleen hellyyttä. Ymmärsin, miksi mieheni ei koskaan pitänyt kädestäni kiinni, saatikka suudellut tuttujen ihmisten nähden. Helliä sanoja ei heidän perheessään kuultu koskaan.
Pariin ensimmäiseen vuoteen emme varsinaisesti rakentaneet yhteistä elämää. Vähitellen minulle kuitenkin alkoi selvitä, että mieheni isä maksoi koko hänen elämisensä. Posti meni "kotiin" ja isä avasi hänen kirjeensä. Isä piti poikaansa tällä lailla tiukoissa pihdeissä. Mieheni oli vanhemmilleen hyvin kiltti eikä osannut sanoa heille vastaan, vaikka häntä kohtaan olisi tehty väärin. Hänen isänsä oli se "Virtahepo olohuoneessa", jonka sana oli laki, jota ei kyseenalaistettu. Asioista ei keskusteltu, tunteita ei näytetty. Ei kuulosta niin äärettömän pahalta verrattuna kaikkiin alkoholisti-isiin, vai?
Omassa suhteessamme ongelmat lisääntyivät mitä syvemmiksi tunteet muuttuivat. Meillä oli sääntömme, mutta ne pätivät vain minun kohdallani. Mieheni valehteli minulle ja petti lupauksia. Annoin anteeksi ja yritin osoittaa välittämistäni, mikä tuntui ärsyttävän häntä entistä enemmän. Tuntui, kuin tämä miltei kolmikymppinen mies, olisi uudestaan murrosiässä ja minä olin hänen vanhempansa, joita vastaan hän kapinoi. Välillä tuntui, etten jaksaisi enää, mutta aina niinä hetkinä hän heräsi ja lupasi yrittävänsä muuttua. Tulevaisuuden suunnitteleminen oli kuitenkin mahdotonta. Kuulin useasti kommentin: "Minun vanhempani tekivät asian näin ja se oli oikein. Siksi me teemme myös näin eikä niin kuin sinä toivot." Tuntui, että hän tarvitsi isältään hyväksynnän ennen kuin uskalsi tehdä ratkaisuja omassa elämässään. Riitelimme paljon, oikeastaan kaikesta mahdollisesta, mikä liittyi yhteisen elämän rakentamiseen. Kuitenkin vähitellen riitojen kautta, mieheni alkoi irrottautumaan isästään. Mieheni pelkäsi isäänsä, ja sitä, että tämä ei hyväksyisi hänen ratkaisujaan. Isä halveksi minua, koska minä vein häneltä pojan. Olimme jo avoliitossa, kun mieheni vanhemmat kiihtyivät minulle siitä, että nimitin yhteistä asuntoamme kodiksemme. "Pojan koti on aina siellä missä hänen isänsä ja äitinsä on, sille sinä et mahda mitään!" Mieheni mielestä tästä ei kannattanut välittää. Hän ei osannut pettyä vanhempiinsa eikä tuntea pahaa mieltä heidän sanoistaan ja teoistaan, koska vanhempien arvosteleminen oli aina ollut suurin mahdollinen synti. Hän tuntui pelkäävän sitä, että hänen vanhempansa hylkäisivät hänet mikäli hän sanoisi heille jotain vastaan. Niinpä elämän rakentaminen rakastamansa naisen kanssa tuntui olevan hänelle välillä vastenmielistä, koska samalla hän teki vanhempiaan kohtaan jollain lailla väärin.
Vuosien avoliiton jälkeen menimme naimisiin. Yritimme tuolloin hieroa "aikuisempaa" suhdetta mieheni vanhempiin. Mutta mieheni isä ei tähän taipunut. Jos puhuimme yhdessä heille tulevaisuudensuunnitelmistamme, hän poistui paikalta ja vasta ollessaan mieheni kanssa kahden suostui keskustelemaan. Mieheni talousasiat eivät kuuluneet hänen mielestään minulle, olihan hän oman vaimonsa kanssa tottunut tekemään yksin suuriakin ratkaisuja kertomatta vaimolleen.
Naimisiinmenomme jälkeen asiat tuntuivat vain pahenevan. Mieheni vanhemmat tulivat kotiimme kuin omaan taloonsa, kiitosta ei herunut, yhteisistä sopimuksista ei pidetty kiinni ja tekemisiämme arvosteltiin. Mieheni ja minun välillä riidat syvenivät, huuto kiihtyi ja eräänä päivänä mieheni kävi minuun ensimmäisen kerran käsiksi. Vihasin häntä ja koin ääretöntä pettymystä, mutta palasin kuitenkin takaisin. Sama toistui muutamaan otteeseen kunnes kerran humalapäissään hän satutti minua niin, etten uskaltanut enää jäädä hänen luokseen. Olimme jonkun aikaa erossa ja hän kertoi hakeutuneensa hoitoon. Uskaltauduin tapaamaan häntä ja palasin kotiin. Hän kävi keskustelemassa mielenterveysongelmistaan, riippuvuussuhteestaan isäänsä ja kyvyttömyydestään näyttää tunteensa. Hänen hoitonsa kesti lähes vuoden, mutta sinä aikana monet solmut aukenivat. Nykyään hän kykenee jopa vihaamaan ja tuntemaan pettymystä vanhempiaan kohtaan. Vähitellen hän on myöntänyt diktaattorimaisen isänsä heikkoudet, eikä enää pidä tätä roolimallinaan. Toisaalta on karua katseltavaa seurata vierestä, kuinka mieheni vähitellen huomaa pala palalta, miten tunneköyhä, kylmä ja rajoittunut hänen lapsuutensa on ollut.
Olemme eläneet nyt kolme vuotta rauhassa ilman väkivaltaa. Mieheni isään pidämme yhteyttä enää harvoin ja näemme häntä vain muutaman kerran vuodessa. Ensimmäistä kertaa lähes kymmenen vuotta kestäneen suhteemme aikana mieheni on kyennyt suunnittelemaan kanssani lasten hankkimista, omaa perhettä, talon rakentamista ja kaikkea sellaista mikä kuuluu normaaliin parisuhteeseen. Ollessamme eri mieltä asioista hän ei enää menetä hermojaan vaan kykenee keskustelemaan.
Virtahevon pojalla on ollut pitkä tie aikuisuuteen, mutta ehkä tällä kertaa huono esimerkki ei siirry seuraavalle polvelle ja voimme tarjota pian syntyvälle pienokaisellemme lämpimämmän lapsuuden, jossa lapsellakin on oikeuksia. En kannusta tässä ketään hyväksymään parisuhdeväkivaltaa, omallakin kohdallani puolisoni tukeminen onnistui vain ulkopuolisen avulla.