Armahdettuna syntisenä evankeliumin työssä

Kir­joi­tan tätä teks­tiä su­vi­seu­ra­ken­täl­lä Mu­hok­sel­la. Ko­va­ää­ni­sis­tä kuu­luu tut­tu ja tur­val­li­nen evan­ke­liu­min vies­ti. Sa­nan­pal­ve­li­jat vuo­rol­laan va­kuut­ta­vat, et­tä jo­kai­nen kuu­li­ja saa us­koa syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen so­vi­tus­työn täh­den. Sii­nä on kuul­ta­va­na ja us­kot­ta­va­na evan­ke­liu­min ydin.

Vuo­si­tu­han­sien ai­ka­na ovat lu­ke­mat­to­mat us­ko­vai­set teh­neet evan­ke­liu­min työ­tä – ku­kin Ju­ma­lan an­ta­mil­la lah­joil­la. Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­man ja ylös­nou­se­muk­sen jäl­keen var­hai­set kris­ti­tyt eli­vät ul­ko­nai­ses­ti hy­vin eri­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa tä­hän päi­vään ver­rat­tu­na.

Vie­rai­lin pari vuot­ta sit­ten Roo­man lä­hel­lä si­jait­se­vas­sa sa­ta­ma­kau­pun­ki Os­tia An­ti­cas­sa, joka si­jait­see Ti­ber-joen suul­la. Sen ar­ke­o­lo­gi­sis­sa kai­vauk­sis­sa on pal­jas­tu­nut var­sin hy­vin säi­ly­nei­tä ra­ken­nuk­sia en­sim­mäi­sil­tä vuo­si­sa­doil­ta. Vie­tin työ­to­ve­rei­de­ni kans­sa mie­len­kiin­toi­sen päi­vän tu­tus­tu­en an­tii­kin ajan ra­ken­nuk­siin, rau­ni­oi­hin ja maa­lauk­siin.

Vii­mei­sim­pien koh­tei­den jou­kos­sa oli­vat rau­ni­ot, jois­ta oli jäl­jel­lä vain hie­man sei­niä, pyl­väi­tä sekä alt­ta­ria muis­tut­ta­va ra­ken­ne. Siel­lä näim­me yh­des­sä pyl­vääs­sä ku­vi­on, joka py­säyt­ti. Sii­nä oli ero­tet­ta­vis­sa kris­til­li­nen tun­nus, al­fa ja ome­ga, kreik­ka­lais­ten aak­kos­ten en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen kir­jain. Jo­han­nek­sen il­mes­tys­kir­jas­sa Kris­tus il­mai­see it­sen­sä sa­noil­la: ”Minä olen A ja O, en­sim­mäi­nen ja vii­mei­nen, al­ku ja lop­pu” (Ilm. 22:13).

Sei­soin tuon pyl­vään edes­sä ja ajat­te­lin, et­tä sil­lä pai­kal­la oli eh­kä ol­lut var­haisk­ris­til­li­sen seu­ra­kun­nan ko­koon­tu­mis­ti­la. Siel­lä Roo­man alu­eel­la ai­ka­naan saar­nat­tiin Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta ja ju­lis­tet­tiin evan­ke­liu­mia, hy­vää sa­no­maa Kris­tuk­ses­ta, niin kuin näi­nä ai­koi­na Su­vi­seu­rois­sa ja muis­sa Ju­ma­lan las­ten ko­koon­tu­mi­sis­sa. ”Täy­det kak­si vuot­ta Paa­va­li sit­ten asui omas­sa vuok­ra-asun­nos­saan ja ot­ti vas­taan kaik­ki, jot­ka tu­li­vat hä­nen luok­seen. Hän ju­lis­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­taa ja opet­ti, kuka Her­ra Jee­sus Kris­tus on, avoi­mes­ti ja ke­nen­kään es­tä­mät­tä.” (Ap. t. 28:30–31.)

Jee­sus lä­het­ti ope­tus­lap­set evan­ke­liu­min työ­hön: ”Hän sa­noi heil­le: ’Sa­toa on pal­jon, mut­ta sa­don­kor­jaa­jia vä­hän. Pyy­tä­kää siis her­raa, jol­le sato kuu­luu, lä­het­tä­mään vä­keä elon­kor­juu­seen.’” (Luuk. 10:2.) Ar­mah­de­tut syn­ti­set te­ke­vät evan­ke­liu­min työ­tä mo­nil­la eri lah­joil­la.

Apos­to­li Paa­va­li oli yk­si näis­tä evan­ke­liu­min työn te­ki­jöis­tä. Hän ju­lis­ti Ju­ma­lan sa­naa en­sim­mäi­sel­lä vuo­si­sa­dal­la, lä­hes 2 000 vuot­ta sit­ten. Hän kir­joit­ti nuo­rel­le op­pi­laal­leen Ti­mo­teuk­sel­le: ”Tämä sana on var­ma ja vas­taa­not­ta­mi­sen ar­voi­nen: Kris­tus Jee­sus on tul­lut maa­il­maan pe­las­ta­maan syn­ti­siä, jois­ta minä olen suu­rin” (1. Tim. 1:15).

Vaik­ka Paa­va­li oli ah­ke­ra Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työn­te­ki­jä, hän ei teh­nyt evan­ke­liu­min työ­tä omak­si an­si­ok­seen. Hän kir­joit­ti­kin Ti­mo­teuk­sel­le: ”Minä kii­tän Her­raam­me Kris­tus­ta Jee­sus­ta, joka on an­ta­nut mi­nul­le voi­maa. Kii­tän hän­tä sii­tä, et­tä hän kat­soi mi­nut luo­tet­ta­vak­si ja ot­ti mi­nut pal­ve­luk­seen­sa, vaik­ka olin ol­lut her­jaa­ja, vai­noo­ja ja vä­ki­val­lan­te­ki­jä. Hän ar­mah­ti mi­nut, kos­ka epä­us­ko­ni täh­den en tien­nyt, mitä tein.” (1. Tim. 1:12–13.)

Nyt on mei­dän vuo­rom­me ol­la evan­ke­liu­min työs­sä. Sa­toa on vie­lä­kin pal­jon.

Ju­ha­ni Ala­ran­ta