Usko tulee kuulosta

Vii­me kuu­kau­det ovat näyt­täy­ty­neet elä­mäs­säm­me mo­nin ta­voin poik­keuk­sel­li­se­na ai­ka­na. Myös seu­rois­sa käy­mi­nen on saa­nut ko­ro­na­pan­de­mi­an ai­ka­na uu­sia mer­ki­tyk­siä. Pe­rin­tei­nen yh­del­lä kool­la ole­mi­nen vaih­tui vä­lil­lä seu­ro­jen kuun­te­le­mi­seen ne­tis­tä ja ra­di­os­ta. On suu­ri Ju­ma­lan siu­naus, et­tä seu­ra­tar­jon­taa on ol­lut run­saas­ti. Kii­tos kuu­luu mo­nil­le si­sa­ril­le ja vel­jil­le, jot­ka ovat mah­dol­lis­ta­neet seu­rat poik­keu­so­lo­suh­teis­sa­kin.

Ju­ma­lan lap­sen sy­dän kai­paa kuul­la elä­vää Ju­ma­lan sa­naa. Tuon kai­puun syn­nyt­tää sy­dä­men us­ko. Tänä syk­sy­nä il­mes­ty­vä SRK:n kir­ja Ta­kai­sin Isän ko­tiin si­säl­tää hy­vin eri­lais­ten ih­mis­ten pa­ran­nus­ker­to­muk­sia. Mo­nia nois­ta ker­to­muk­sis­ta yh­dis­tää se, mi­ten pa­ran­nus syn­nyt­tää ih­mi­ses­sä ha­lun kuul­la Ju­ma­lan sa­naa ja pääs­tä Ju­ma­lan las­ten yh­tey­teen. Eräs ker­to­mus ku­vaa kau­niis­ti, kuin­ka en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sään seu­roi­hin tul­lut koki, et­tä on tul­lut oman per­he­vä­en kes­kel­le, ko­tiin.

Kris­tit­ty tar­vit­see vah­vis­tus­ta us­kol­leen: ”Us­ko syn­tyy kuu­le­mi­ses­ta, mut­ta kuu­le­mi­sen syn­nyt­tää Kris­tuk­sen sana” (Room. 10:17). Seu­rois­sa saar­nat­tu evan­ke­liu­mi an­taa voi­mia us­kon tiel­lä va­el­ta­mi­seen ja Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ar­mo­neu­vois­sa py­sy­mi­seen. Sik­si on tär­ke­ää, et­tei us­ko­vai­nen tee maa­il­man kans­sa sel­lai­sia liit­to­ja, jot­ka nou­se­vat seu­rois­sa käy­mi­sen es­teek­si. Hän voi jou­tua kil­voit­te­le­maan myös sii­nä, et­tei vä­hek­syi­si seu­ro­jen mer­ki­tys­tä elä­mäs­sään. “Me em­me saa lyö­dä lai­min seu­ra­kun­tam­me yh­tei­siä ko­kouk­sia, niin kuin muu­ta­mil­la on ta­pa­na, vaan mei­dän tu­lee roh­kais­ta toi­si­am­me, sitä enem­män mitä lä­hem­pä­nä nä­et­te Her­ran päi­vän ole­van” (Hepr. 10:25).

Kes­kel­läm­me on rak­kai­ta si­sa­ria ja vel­jiä, jot­ka ei­vät eri syis­tä pää­se tai voi osal­lis­tua seu­roi­hin. Heil­le ra­dio- ja net­ti­seu­rat ovat muo­dos­tu­neet hy­vin tär­ke­äk­si osak­si us­ko­ne­lä­män hoi­ta­mis­ta. He saat­ta­vat tun­tea su­rua tai osat­to­muut­ta sii­tä, et­tä ei­vät voi osal­lis­tua yh­tei­siin ko­koon­tu­mi­siin. On suur­ta lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä ih­mi­siä, jot­ka ovat yk­si­näi­siä ko­deis­saan tai lai­tok­sis­sa. Jee­sus on lu­van­nut ol­la siel­lä, mis­sä kak­si tai kol­me ko­koon­tuu hä­nen ni­mes­sään (Matt.18:20).

Poik­keu­sa­jat ovat ai­na muis­tut­ta­neet ih­mi­siä sii­tä, et­tä elä­mäs­sä ei voi pi­tää mi­tään it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Kaik­ki on Ju­ma­lan lah­jaa. Hä­nen var­je­luk­seen­sa on hyvä luot­taa ja hä­nen tah­toon­sa tyy­tyä myös val­mis­tel­les­sam­me tu­le­van syk­syn seu­ra­toi­min­taa ja sen käyn­nis­tä­mis­tä. Kan­nat­taa pi­tää kiin­ni mah­dol­li­suu­des­ta käy­dä seu­rois­sa tai muu­ten kuul­la Ju­ma­lan sa­naa. Kai­kis­ta tär­kein­tä elä­mäs­sä on us­kon lah­ja, jon­ka omis­ta­jal­le on lu­vat­tu pää­sy ikui­siin seu­roi­hin.

Mar­jaa­na Typ­pö