Usko syntyy ja vahvistuu sanan kuulossa

Anonyymi kirjoitti:

Lä­heis­ten ky­sy­es­sä jo iäk­kääl­tä isäl­tään, mitä hän ha­lu­si jät­tää heil­le ikään kuin pe­rin­nök­si, isä esit­ti toi­vo­muk­sen. Ly­hy­en, tu­tun, mut­ta pal­jon si­säl­tä­vän: et­tä te kä­vi­sit­te seu­rois­sa. Hä­nel­le it­sel­leen oli ol­lut tär­ke­ää käy­dä kuun­te­le­mas­sa Ju­ma­lan sa­naa niin kau­an, kun se oli ol­lut mah­dol­lis­ta.

Mi­ten suu­ri mer­ki­tys us­kos­sa on­kaan Ju­ma­lan sa­nal­la. Raa­ma­tun mu­kaan jo en­nen maa­il­man luo­mis­ta oli ole­mas­sa Ju­ma­la ja hä­nen sa­nan­sa (Joh. 1:1). Ju­ma­la loi koko maa­il­man ja myös ih­mi­sen sa­nal­laan, ja ih­mi­seen hän loi kai­puun tah­toon­sa ja to­tuu­teen­sa. Ju­ma­lan sana syn­tyi ih­mi­sek­si maan pääl­le Jee­sus-lap­se­na. Poi­ka eli maa­il­mas­sam­me ja on yhä tääl­lä Py­hän Hen­gen kaut­ta hä­neen us­ko­vis­sa. Us­ko voi syn­tyä vain Ju­ma­lan sa­nan, evan­ke­liu­min, kuu­le­mi­ses­ta ja us­ko­mi­ses­ta (Ap. t. 15:7–9).

Sa­nan kuu­loon läh­te­mi­seen on kui­ten­kin mo­nen­lai­sia es­tei­tä. Kak­si­o­sai­si­na mie­tim­me mo­nes­ti: jak­san­ko, viit­sin­kö vai oli­si­ko tar­jol­la jo­ta­kin muu­ta. Vaik­ka kai­paam­me­kin sa­nan ää­rel­le, olem­me mo­nes­ti vas­ta­ha­koi­sia ku­ten niin mo­neen muu­hun­kin, joka oli­si meil­le siu­nauk­sel­lis­ta.

Ta­po­ja ja tot­tu­muk­sia neu­vo­taan usein ar­vi­oi­maan kriit­ti­ses­ti. Va­lin­nat oli­si teh­tä­vä tie­dos­ta­en ja omat läh­tö­ko­dat tun­tien. Ko­vin muo­di­kas ei ole sa­non­ta, jon­ka mu­kaan tapa, jota var­je­let, voi puo­les­taan var­jel­la si­nua. Jos­kus sään­nöl­li­nen seu­rois­sa tai ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa käyn­ti saat­taa­kin tun­tua vain to­tu­tul­ta ta­val­ta. Ju­ma­lan sa­nan kuu­loon ha­keu­tu­mi­nen on kui­ten­kin jo si­nän­sä vaa­li­mi­sen ar­voi­nen hyvä tapa, elä­mää ja us­koa suo­je­le­va. Eh­kä tä­tä­kin ajat­te­li van­ha isä toi­vo­es­saan per­he­vä­ken­sä, las­ten­las­ten­sa ja las­ten­las­ten­las­ten­sa kun­ni­oit­ta­van seu­rois­sa käy­mis­tä: siel­tä te löy­dät­te kai­ken tar­peel­li­sen.

Elä­vä sy­dä­men us­ko on pe­rim­mil­tään pal­jon enem­män kuin tapa. Us­kon lah­jan saa­nut ha­lu­aa pa­la­ta tois­tu­vas­ti kuun­te­le­maan sa­naa sin­ne, mis­sä Ju­ma­lan omat ovat ja mis­tä hän tie­tää kuu­le­van­sa evan­ke­liu­mia, voi­mak­si mat­kal­leen. Sitä tar­vit­se­vat kai­ken ikäi­set lap­ses­ta van­huk­seen.

”Sii­nä on var­mas­ti en­ke­lin meil­le jät­tä­mä vies­ti!” ker­toi pie­ni Juu­dit in­nos­tu­nees­ti Alex-po­jal­le erääs­sä jou­lu­juh­las­sa ku­va­el­man jäl­keen. Hän oli löy­tä­nyt lat­ti­al­ta lap­pu­sen, jon­ka oli näh­nyt het­ki sit­ten en­ke­lin kä­des­sä. En­ke­lin vies­ti – ilo­sa­no­ma – löy­tää mo­nes­ti Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa pe­ril­le sy­dä­meem­me, ar­jen kaik­kiin ki­pui­hin ja eri vai­hei­siin. Se kan­taa sin­ne mis­sä sana, jo­hon tääl­lä us­kom­me, on meil­le kir­kas­ta, sel­ke­ää ja täy­del­lis­tä (1. Kor. 13:12).

Kirs­ti Nurk­ka­la

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä