Huomaan vaan, että tulee oireita eli ikävää, jota en jaksa ohittaa. Liekö tarkoitettu hän mulle? On tämä. Olisiko jotain salaista kemiaa, tai fysiikkaa, magnetismia?
Erossa liian pikään
Anonyymi
20<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Sekä varmasti myös noiden lisäksi astraalitason juttuja. Itse epäilen että hän hypnotisoi tuijotellen silmiin, onnistui myös löytämään tiensä uniini.
Nainen ainakin on lumoaja, hyvä jos en lakoa maahan siinä hänen lähettyvillään ollessani. Järkisyyt kehottaa järkiintymään, mutta alkuvoiman edessä sitä on voimaton.
Etäisyys on perusteltua.
On se sitä.
Ikävä on ihastumisen hinta. Se sinun on kestettävä.
Eli et anna mitään?
Onko pitkäkin aika viime näkemisestä?
Elokuun lopussa nähty, sivusta.
Kuka näki kenet elokuun lopussa ?- kysyy toinen sivusta
Se on sielujen tarvetta olla lähellä. Ne haluavat yhtyä! Synkronoitua.
Jotakin tuohon suuntaan on myös mun ajatus. Korostan vielä sitä, että kyseessä on tosi vahva tarve.
Tarve on vahva, mutta mitään ei tapahdu..
Voisit avata sinäkin tietä toistemme luo.
Mitäköhän kautta?
Meidän välillä on jotain tuollaista. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä se johtuu jotenkin hormooneista. Tiedostan, että meidän välillä on jotain poikkeuksellista; kunnioitusta, ihastumista, välittämistä, huumoria ja yhteisymmärrystä. Kaikki tämä ehkä saa aikaan sen, että haluaisin olla hänen kanssaan ja fyysisesti ihan kiinni hänessä. Liimautua häneen.
Sama tilanne miehen suuntaan tällä naisella ❤
Huomaan myös että jos yrität ohittaa, oireita tulee vaan enempi
Hyvä olisi välillä käydä vertaamassa mielessä rakenneltua illuusiota esikuvaansa. Jos tunnetta ei ruoki, kyllä se haalistuu. Toisilleen tarkoitettuja tuskin kuitenkaan on, ehkä vähän keskimääräistä sopivampia.
Romantiikan tappoa 😆 Ei ei ei... Joka solulla on ihana tuntea. Edes kerran elämässään. Tulispa hänestä se loppuelämän ystävä ja rakkaus ❤ Ihana mies!
Sanopa muuta... Et tunne häviä, ei haalistu eikä häviä vaikka taitaa olla jo 3.5kk siitä, että on nähty tai kuultu toisistamme. En ole yhtään ahdistuvaa sorttia, mutta juuri nyt ikävä tuntuu painona sydämellä. Painona hengittäessä. Ikävä on kova. Tiedän, että se menee ohi kun vain odottaa. Tunne ei mene.
Miten yksi ihminen voi noi ravisuttaa elämää? Miten rakkaus voi tuntua noin suurelta ja vahvalta, vaikka ei olla halattu eikä suudeltu edes ja kosketuksetkin lähinnä ”vahinko”-kosketuksia ja vaikka käsien kosketusta ruuvia kääntäessä tai muut merkityksellistä, mutta pientä. Hän tuntuu kuin palapelin puuttuvalta palalta, jota on tietämättään koko elämänsä etsinyt. Miten joku voi tuntua niin oikealta vahvuuksineen ja heikkouksineen.
Silti ei auta kuin odottaa, että näemme. En voi vaatia häneltä mitään. Vaikka en saisi muuta kuin jutella niitä näitä, sekin on jo iso ilo. En voi enää tehdä aloitetta, vaikka haluaisin. En voi kuin rakastaa salaa ja hiljaa. Onneksi saan rakastaa häntä, haluta häntä ja ajatella häntä. Sitä minulta ei voi riistää.
Hän mies on ainakin kuin magneetti minulle, hän vetää vastustamattomasti puoleensa ja sitten kun hän on lähellä en malttaisi päästää irti.