Kun olin kahdeksan yksi vanhemmista sisaruksistani teki itsemurhan. Siihen aikaan ei annettu ehkä tarpeeksi hyvää henkistä tukea surevalle perheelle tai varsinkaan lapsille (en tiedä kyllä annetaanko vieläkään, toivottavasti...), joten aika huonosti siis olen käsitellyt asiaa. Pitkään meni, että pystyin puhumaan asiasta oikein kenellekään.
No, tapahtuman jälkeen tietenkin alkoi suruaika ja käsittelin asiaa pään sisällä (lapsen aivoilla tietenkin). Kun koskaan ei oikein käsitelty asiaa kunnolla esim. psykologin kanssa tai edes vanhempieni kanssa (vähän juteltiin, mutta ei tarpeeksi, koska ymmärrän, että vanhemmilla ei ehkä ollut voimia), niin en oikein moniin vuosiin päässyt surusta yli. Epäilen jälkikäteen, että suru muuttui masennukseksi. Eli olin luultavasti jo silloin 8-9 vuoden iässä masentunut. Läheisenn menetys, suru, syyllisyys, masennus, ahdistus yms alkoi muuttaa ajatuksia itsestäni. En pitänyt enää itsestäni, enkä elämästäni. Muistan ensimmäiset oman kuoleman ajattelut niiltä ajoilta. Halusin pois täältä.
Tiesin kuitenkin aina, että mitä se aiheuttaa muille, jos tapan itseni. Olinhan sen itse kokenut. Enkä ole halunnut aiheuttaa sitä samaa tuskaa enää kenellekään, jota itse olin joutunut kokemaan. Joten sinnittelin ja edelleen sinnittelen. Tämä on ainoa asia, joka on pitänyt minut hengissä tähän asti.
Nyt olen 25-vuotias. Elämässä on ollut hyviäkin kausia ja olen ollut onnellinen, mutta välillä olen elänyt elämää kuin robotti ja välillä valtaa epätoivo ja palaan siihen pisteeseen, jossa psyykkinen kipu muuttuu fyysiseksi ja halvaannuttaa koko kehon. Enkä edelleenkään voi tappaa itseäni. Jos teen sen, niin siirrän kivun läheisilleni ja en halua sitä.
Olen käynyt vähän psykologilla ja pystyn puhumaan meinneistä, mutta kipu ei poistu varmaan koskaan. Olen viallinen. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että haluan pois. En ole tarpeeksi. Olen huono. En tiedä voiko sitä ikinä muuttaa. Se on niin juurtunut.
Välillä on motivaatiota ja halua parantua, mutta en pysty siihen yksin. En kuitenkaan ole pystynyt omasta kivusta puhumaan perheelleni, enkä oikein kunnolla ystävillenikään. En halua huolestuttaa. Ja minua hävettää.
Pelkään, että jossain vaiheessani oikeasti psyykkeeni pettää ja en tiedä mitä sitten tapahtuu.
Haaveilen kyllä tulevaisuudesta. Minulla on unelmia, mutta usein niitä varjostaa jokin synkkä, joka estää minua jahtaamasta niitä. Olen tyhmä jos luulen saavani jotain hyvää tai onnellista elämääni. Jos saan niin se varmasti otetaan raa asti pois.
Ja tuntuu, että olen turtunut. En enää tunne mitään. Paitsi välillä sen tuskan joka valtaa koko kehon.
Miksi mulle annettiin tämä elämä. Elämä joka on aivan hyödytön. Kärsimystä, koska haluan, että kukaan muu ei joudu kärsimään.
No, tapahtuman jälkeen tietenkin alkoi suruaika ja käsittelin asiaa pään sisällä (lapsen aivoilla tietenkin). Kun koskaan ei oikein käsitelty asiaa kunnolla esim. psykologin kanssa tai edes vanhempieni kanssa (vähän juteltiin, mutta ei tarpeeksi, koska ymmärrän, että vanhemmilla ei ehkä ollut voimia), niin en oikein moniin vuosiin päässyt surusta yli. Epäilen jälkikäteen, että suru muuttui masennukseksi. Eli olin luultavasti jo silloin 8-9 vuoden iässä masentunut. Läheisenn menetys, suru, syyllisyys, masennus, ahdistus yms alkoi muuttaa ajatuksia itsestäni. En pitänyt enää itsestäni, enkä elämästäni. Muistan ensimmäiset oman kuoleman ajattelut niiltä ajoilta. Halusin pois täältä.
Tiesin kuitenkin aina, että mitä se aiheuttaa muille, jos tapan itseni. Olinhan sen itse kokenut. Enkä ole halunnut aiheuttaa sitä samaa tuskaa enää kenellekään, jota itse olin joutunut kokemaan. Joten sinnittelin ja edelleen sinnittelen. Tämä on ainoa asia, joka on pitänyt minut hengissä tähän asti.
Nyt olen 25-vuotias. Elämässä on ollut hyviäkin kausia ja olen ollut onnellinen, mutta välillä olen elänyt elämää kuin robotti ja välillä valtaa epätoivo ja palaan siihen pisteeseen, jossa psyykkinen kipu muuttuu fyysiseksi ja halvaannuttaa koko kehon. Enkä edelleenkään voi tappaa itseäni. Jos teen sen, niin siirrän kivun läheisilleni ja en halua sitä.
Olen käynyt vähän psykologilla ja pystyn puhumaan meinneistä, mutta kipu ei poistu varmaan koskaan. Olen viallinen. Olen kasvanut siihen ajatukseen, että haluan pois. En ole tarpeeksi. Olen huono. En tiedä voiko sitä ikinä muuttaa. Se on niin juurtunut.
Välillä on motivaatiota ja halua parantua, mutta en pysty siihen yksin. En kuitenkaan ole pystynyt omasta kivusta puhumaan perheelleni, enkä oikein kunnolla ystävillenikään. En halua huolestuttaa. Ja minua hävettää.
Pelkään, että jossain vaiheessani oikeasti psyykkeeni pettää ja en tiedä mitä sitten tapahtuu.
Haaveilen kyllä tulevaisuudesta. Minulla on unelmia, mutta usein niitä varjostaa jokin synkkä, joka estää minua jahtaamasta niitä. Olen tyhmä jos luulen saavani jotain hyvää tai onnellista elämääni. Jos saan niin se varmasti otetaan raa asti pois.
Ja tuntuu, että olen turtunut. En enää tunne mitään. Paitsi välillä sen tuskan joka valtaa koko kehon.
Miksi mulle annettiin tämä elämä. Elämä joka on aivan hyödytön. Kärsimystä, koska haluan, että kukaan muu ei joudu kärsimään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Et ole viallinen, et huono etkä tyhmä.
Sinulla on huono itsetunto.
Kerroit että olet käynyt vähän psykologilla. Oletko miettinyt että psykologille pystyy hakeutumaan uudestaankin ?
Jos et kerran kenellekään omaiselle pysty puhumaan niin kannattaa hakeutua ammattilaisen juttusille.
Kerroit että olet välillä ollut onnellinenkin ja on ollut jotain unelmiakin, ei kukaan ota niitä sinulta pois paitsi sinä itse.
Et anna itsellesi lupaa olla onnellinen ja siihenhän täytyy olla joku syy taustalla, se sinun pitäisi selvittää.
Kun olet ajoittain ollut onnellinen niin onhan sekin jo valonpilkahdus tulevaisuutta ajatellen että varmasti onnellisuus on hyvinkin vielä mahdollista.
Olen pahoillani siitä mitä siskollesi tapahtui, eikä sitä ole mikään pakko edes unohtaa mutta asian kanssa pystyy elämään jos haluaa opetella siihen.
Vaikutat järkevältä, etkä yhtään vialliselta, ja varmasti jos saat tilanteesi parempaan kuntoon niin sinua odottaa vielä ihan hyvä elämä.
Näin täytyy jokaisen kohdalla ajatella koska onnistumiset ovat aina mahdollisia vaikka joskus synkältä tuntuukin.
Mutta hae keskusteluapua, se on tärkeää.
Hei! Perheen kanssa ei ole pakko keskustella, jos siihen ei kykene. Todennäköisesti perheesi on keskustelukyvytön osapuoli, et sinä. Joku olisi kuitenkin hyvä olla, jonka kanssa jutella. Olisi hyvä, jos saisit oikean terapialähetteen piakkoin, pyri siihen. Olet kuitenkin ilmaisukykyinen ihminen. Sinulla on elämä edessäsi, vaikkei siltä tunnu.
Itse olen melkein tuplasti vanhempi, ja olisin tarvinnut terapiaa jo nuorena. En saanut. Nyt olen eläkkeellä. Juuri äsken lenkillä mietin, että olen ison osan elämästäni miettinyt enemmän tai vähemmän itsemurhaa. Tässä vaiheessa tuntuu jo ikääntyminen, ja elämä on mennyt ohi elämättä. Se ei suinkaan auta tilannetta. Toivon, ettei oma elämäsi johda samaan. Joten yritä saada apua. Sinun elämään on helpompi vaikuttaa, koska oikeasti olet vielä nuori ja joustava, sinulla on mahdollisuuksia.
Kun joku asia on vaivannut pitkään mieltä, niin se ei korjaudu pikaterapialla. Ongelma on syvällä. Myös perheessäsi saattaa olla jokin taustatekijä, joka ajoi sisaresi itsemurhaan ja sinut masentumaan. Eli ehkä et ole saanut tarpeeksi eväitä kotoa terveeseen henkiseen kasvuun ja kehitykseen ikinä. Kyse ei ole sinun "asennevirheestä", kuten monesti näillä palstoilla esitetään. Pikemminkin kyse on ohjelmointivirheestä, eli vika ei ole sinun. Eli koeta saada apua. Sinulla on varmasti hyvä elämä vielä edessäsi.