Itä-Karjalan kansannousu 1921

Sissipäällikkö Ilmarisen (Jalmari Takkinen) johtamat karjalaiset olivat aloittaneen kapinan venäläisiä vastaa lokakuussa 1921. Kapinalliset olivat jakaantuneet kolmeen osastoon, joista Uhtualla ja Kiestingissä toiminut Vienan Rykmentti eteni kohti Louhea, Kiimasjärvellä päämajaansa pitänyt Karjalan Metsäsissirykmentti taas kohti Sorokkaa ja Repolan pataljoona eteni etelään vallaten Porajärven vuoden lopulla. Kapinallisten vahvuus oli kaikkiaan 2 500 miestä. Suomen puolelta kapinallisia lähti avustamaan noin 500 vapaaehtoista, joista ensimmäiset saapuivat Karjalaan marraskuun lopulla 1921. Suomalaisten osuus oli suurin Repolan Pataljoonassa, jota komensivat ensin jääkärikapteeni Gustaf Svinhufvud ja sen jälkeen joulukuun puolivälistä alkaen jääkärimajuri Paavo Talvela. Metsäsissirykmentin komentajaksi tuli kapteeni Emil Hiukka ja vänrikki Paul Marttina taas johti kaukopartiota, joka yritti katkaista Muurmannin radan siinä kuitenkaan onnistumatta. Koska kapinalliset eivät saaneet Muurmannin rataa katkaistua puna-armeija onnistui tuomaan paikalle 20 000 miehen vahvuiset joukot kapinaa kukistamaan.

Jalmari Takkinen oli suomalainen heimoaktivisti joka meni kapinaa lietsomaan.
Suomalaisten antamiin tyhjiin lupauksiin avusta luottaneet karjalaiset alkoivat kapinan Takkisen johtamana.

Tästäkään ei kerrota kouluhistoriassa.

Kun polsevikit hävisivät taistelunsa Puolassa, bandalissimuksen kokemattomuuden takia, Suomi piti tärkeänä Petsamon sataman saamista.

Neuvostovenäjä lupasi alueelle autonomian. Petti karjalaisväestön aloittamalla puhdistukset, vapauksien sijaan.

Suuri Neuvostoliiton tietosanakirja vuodelta 1962 kirjoittaa tapahtumien olleen Valkosuomalaisten seikkailu Karjalassa 1921-1922.

Karjalaisten ydinjoukko 500 miestä oli Suomeen loikanneita karjalaisia.
Lisäksi mukana oli 200 Kronstadtin kapinaan osallistunutta.

Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.
Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.
Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Itäkarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin.
Näin ei käynyt, vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta.

Kansannousun johdosta 1. kesäkuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat Moskovassa rajarauhasta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden määrää ja pitämään alueella vakituisesti asumattoman väestön pois toisen alueelta. Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 30 000 karjalaista pakolaista.

Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.

Karjalan kansannousu oli myös Vapaussota, missä karjalaiset taistelivat itsenäisyyden ja sosialismista vapaan Karjalan puolesta. Karjalaiset vapaussoturit vetosivat Suomeen ja etenkin Etelä-Pohjanmaahan, tuen saamiseksi omassa Vapaussodassa. Pitää muistaa, että venäläisten puolella Karjalassa taisteli myös, Suomen Vapaussodassa venäläisten apureina häärineitä punakaartilaisia maanpetturiterroristeja.