Ite en todellakaan ole ujo lähimmäisten ihmisten seurassa ja saatan tehdä vaikka mitä hulluimpia asioita, mut ku joudun hieman vieraimpien ihmisten seuraan (koulu, työ,jne) nii muutun todella eri ihmiseksi, en pysty olemaan oma itteni enkä näyttämään omia tunteitani. Tää vaivaa mua todella paljon koska tiiän et pystyn olemaan hauska ja puhelias, mut ku en uskalla sanoa sanaakaan! Joten kaikki pitää mua tylsänä ja hiljaisenä luuserina, vaikka oikeesti oon todella kaukana siitä! Ajattelen myös koko ajan mitä muut musta aattelee enkä sen takia uskalla tehdä enkä sanoa mitään! Ja sit ku ne mun "työkaverit" (tai koulukaverit) tapaa mua vahingossa jossai kadulla ku ite oon jonkun kaverin kanssa ja joku hirveä naurukohtaus just menossa :) nii näkee miten ne on ihmeissään et mäkin osaan olla rento ja nauraa jne. Miten tästä pääsee eroon? Miten pystyy aina olemaan sellanen ku on, pelkäämättä mitä muut aattelee? En jaksaa tätä enää, ku en pysty ees saamaan uusia kavereita ja koulussa ja töissä ( siel ehkä 1-2 "kaveria" aina vain,joiden kaa ees jotenki pystyn puhumaan) oleminen on oikeeata tuskaa!
Avautumisesta....
Iina
91053
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itelläni sama juttu, läheisten kavereiden kanssa olen aina heittämässä herjaa, mutta en vähänkin vieraampien kanssa olen vain hiljaa. Joskus kun keskustellaan (muut keskustelevat) jostain, ja tulee joku hyvä juttu mieleen, niin ei vaan kehtaa sanoa sitä vaikka kuinka tekisi mieli. Onko muilla muuten niin, että olette hiljaisia myös omien sukulaisten kanssa? Ainoa sukulainen jonka kanssa juttelen aina niitä näitä on mummini. Tätien jne. kanssa en osaa jutella mitään, vaikka joskus tekisi mielikin. Miksi on pitnytkin syntyä nössöksi.
Ihan sama juttu mulla.. :( En saa ikinä sanotuks mitään keillekkään jotka on vähääkään vieraita. Mul on vaan yks semmonen kaveri koulus jolle voin vähän avautua. Kotona olen perheemme puhelian..kunnolla pystyn kuitenkin avautumaan vain siskolleni, joka on minua kaksi vuotta vanhempi. Minulla ei ole harrastuksia enkä käy ikinä missään. En käy muualla kuin koulussa..sekin on tuntunut ensimmäisestä luokasta lähtien tuskalliselta. Koulussa olen ihan suosittu poikien keskuudessa..en tiedä miksi. En ole erityisen hyvän näköinen...enkä muutenkaan erotu joukosta (paitsi hiljaisuudellani). Joskus ajattelen että antaisivat minun olla rauhassa..mutta joskus tuntuu ihan mukavalta saada huomiota. Mutta jos vaikka joku ihana poika vihjailee mulle jotain nii mä en ikinä saa sanotuks mitää..sit jälkeen päin aattelen et mitä ois pitäny sanoo. Mä oon ollu vähän masentuneena..oon viiltäny käteeni..ja oon laihtunu...vaikka tuntuu et oon vaan lihonu...koko ajan ahistaa kun en voi olla oma itteni. (toukkaa lainaten) Miksi on pitänytkin syntyä nössöksi. :(
Mäkin olen aina ihan hiljaa omien sukulaisten kanssa. Olen ollut pienestä pitäen enkä osaa/uskalla yhtäkkiä alkaa puhumaan niille..Vihaan sukujuhlia koska tiedän että tulen taas tuntemaan itseni ulkopuoliseksi ja huonoksi ihmiseksi. Joskus olen jopa itkenyt sukulaisten tapaamisen jälkeen, kun tuntuu etten ole oikea ihminen ollenkaan. Se vielä pahentaa asiaa että sukuni on todella puheliasta, he eivät mitenkään voi ymmärtää miksi minä aina istun hiljaa ja tuijotan kiusaantuneena pöytäliinaa tms. Ja minä olen jo yli 20!! Joskus kun olin nuorempi äitini sanoi minulle että "puhuisit säkin jotain, näytät ihan tyhmältä kun oot vaan hiljaa"..Arvatkaa tekikö ton jälkeen enää mieli puhua ikinä kenellekään. Ja peruskoulussa oli aina niin ratkiriemukasta kun multa kysyttiin jotain niin joku kommentoi "ei siltä kannata kysyä, ei se osaa puhua". Onneksi ei enää yliopistossa tarvitse sietää tollaista..Kai se on ihan oikeasti totta että ainoastaan ujot ihmiset voivat ymmärtää ujoja ihmisiä.
"Joskus kun olin nuorempi äitini sanoi minulle että "puhuisit säkin jotain, näytät ihan tyhmältä kun oot vaan hiljaa"..Arvatkaa tekikö ton jälkeen enää mieli puhua ikinä kenellekään. Ja peruskoulussa oli aina niin ratkiriemukasta kun multa kysyttiin jotain niin joku kommentoi "ei siltä kannata kysyä, ei se osaa puhua".
Siis ihan sisällä muljahti kun luin ton osan tekstistäsi! Suoraan kuin mun elämästä. Nyt vasta muistankin millasta se joskus oli. Tosi ahdistavaa.
Mullakin on toi sukulais-ongelma, ei vaan keksi spontaanisti puhuttavaa...
Huoh samoja kokemuksia minullakin ja se rasittaa todella paljon elämääni. Tässä maailmassa en pysty olemaan rento kenenkään muun seurassa kuin yhden ystäväni ja äidin. Jopa veli ja isäni kanssa puhuminen tuottaa suuria vaikeuksia. Te joilla ei tätä sairautta ole (aivan kutsun tätä sairaudeksi) voitte kuvitella sitä miltä tuntuu olla jännittyneenä, paineen alaisena koko päivän aamusta iltaan ja miettiä jatkuvasti mitä sanoa. Olen kokellut vaikka mitä että pääsisin tästä eroon ja helppohan se muiden on sanoa, että älä ajattele niin, puhu vaan.. ei se onnistu.. ei se koskaan tule onnistumaan.. pitäis puhua psykiatrille tai jollekkin.. hypnoosi hoitoa tai jtn.
Mulla on ihan sama juttu...Oon kuin rautakanki vähänkin vieraiden ihmisten kanssa. Muuten en siitä niin välitä, mutta harmittaa poikaystävän puolesta..En pysty olemaan hänen perheensä tai ystäviensä läsnäollessa yhtään rento, jännitän aivan hirveästi enkä tiedä mitä sanoa ja kaikki pitää mua ihan idioottina. Poikaystäväni rakastaa mua eikä ole sanonut mitään asiasta (edellinen poikaystäväni kyllä sanoi), mutta tuntuu niin typerältä kun olen jo yli vuoden tuntenut hänen perheensä enkä vieläkään pysty olemaan rennosti heidän kanssaan. Tuntuu vaan että olen jotenkin puutteellinen tyttöystävä tämän takia..En ymmärrä miksi olen niin ujo kun ei mussa ole mitään vikaa muuten, olen nätti ja hauska ja ihan fiksu..Mutta olen vaan niin saamarin ujo..ja joskus tuntuu että pitäisi jopa jättää poikaystävä jotta hän löytäisi itselleen jonkun sosiaalisen tytön josta kaikki tykkäävät..
Tuntuu niin pahalta olla se josta puhutaan ja jota pilkataan selän takana sen takia että on niin ujo..Sitä on jo muutenkin niin helvetin herkkä..
Tuntuu myös että mä olen jotenkin huono ihminen kun en ole ystävystynyt kenenkään kanssa uudella paikkakunnalla johon muutin opiskelun takia. Olen täällä kuin haamu jota kukaan ei tunne...
Omaan perheeseenkin on nykyään kovin etäiset välit... En oikein tiedä mitä tehdä, pitäisikö hakea apua..? Muttakun terapiaankin on kuulemma kuukausien jonot..
No mulla vähä sama ongelma... tai siis tykkään näytellä kotona ja muuten, mulla on kavereita ja silleen. Koulussa en ujoudeltani viittaa paljo koskaan ja jos pitää esittää jtn.. niinku huomenna tutkielma, meen ihan punaseks ja sitte ei millään ääni lähe ja jos lähtee niin vaa tärisee..sanokaa mitä teen? monesti myös haluisin koulun nätelmäkerhoon mukaan ja antaa vinkkejän ku mulla on hyvä mielikuvitus. uskon ett oisin hyvä jos uskaltaisin..mutta en uskalla! mitä teen? :O
Mullakin on samanlaisia ongelmia kuin alkuperäisellä. Oon ihan kamalan ujo enkä siksi tutustu uusiin ihmisiin. Tää tilanne on käynyt jo todella ahdistavaksi ja oon masentunutkin sen takia. Oon hakenut apua, mutta kun YTHS:llä sanottiin vaan että on kauheat jonot. Tuntuu ettei kukaan ymmärrä kuinka paljon mua ahdistaa ja tilanne menee koko ajan vaan pahemmaksi.
Pahinta on etten voi/pysty/uskalla puhua tästä kenellekään. Kukaan ei oikein tunne mua oikeasti, koska ne ei tiedä totuutta mun elämästä. Kaikki kuvittelee vaan, että mulla menee ihan hyvin. Pelkään että kohta mulla ei olekaan enää muuta kuin ahdistus ja kadotan oman itseni.
Käytännössä elämä on vaikeaa koska mua ahdistaa olla muiden ihmisten seurassa ja koulussa oleminen on välillä yhtä helvettiä.
Sain lääkereseptin, mutta en voi aloittaa lääkkeiden ottoa kolmeen kuukauteen tietystä syystä. Tuntuu etten millään jaksa siihen asti. Tiedän että mun olisi saatava lääkettä ja jotain apua nyt heti, kun näin ei voi elää.
Mulla on vähän sama juttu. Oon nyt seiskalla, eikä mulla ole siellä oikeestaan kavereita. On mua yrittäny monet kaveerata, mut oon nii tylsä ollu niille ku en uskalla tuoda sitä mun hauskaa ja puheliasta puolta esiin. Uskallan olla sillon rento ja hauska ku on joku tuttu ihminen siinä (perhe tai mun yks kaveri). Mulla on oikeestaa vaa yks kaveri ja se asuu toisella paikkakunnalla. Sitte jos oon sen mun kaverin kans jossai ja nauran nii meijän koululaisia tulee vastaa ja ne ihmettelee et miten toiki osaa olla tollane.. (varmaanki ajattelee noin.)
Mä itkenki monesti mun ujouden takii.. se on menny vaa koko ajan pahemmaksi.. :// mitähän tässä vois tehä.. no tsemppiä sulle! :)