Sairaala kiristää

Asiallinen mielipide! Myös avohoidossa tapahtuu vastaavia ihmisoikeusrikoksia. Tehdäänkö valitus Amnesty Internationalin kansainväliselle osastolle? Suomen Amnesty kun ei ota vastaan omaa maata koskevia asioita! Samalla voisi valittaa oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle!

Näkökantasi on valitettava totuus terveydenhuollon nykytilanteesta ja pahaksi asia muodostautuu niinkin terveen ihmisen pakkohoidossa, joka ei osaa edes pelätä terveydenhuollon mielivaltaisuutta. Useimiten turhia pakkohoitoja suorittavat ja vaativat tahot ovat potilastakin huonommassa asemassa.

Minun tarinani on jo surullisen kuuluisa näiltä palstoilta. Vanhempieni perätön ilmianto eläkäläispsykiatrille, joka puolestaan välitti ilmiannon paikalliseen terveyskeskukseen ja tätä kautta poliisisaattueessa ilman minkäänlaista varoitusta tarkkailuun. Erimielisyyden esilletuonti tarkkailussa johti pakkohoitoon ja pakkohoitoa ei tähän päivään asti ole kyetty saamaan oikeuden tutkittavaksi oikeusasiamiehelle esitetyistä kanteluista huolimatta.

Isäni uhkaili minua tänään lähestymiskiellolla. Olin sopinut äitini kanssa tapaamisen etukäteen puhelimitse ja hankalasta asiasta keskustellessamme sainkin täydet vihat niskaani isältäni. Kuulemman mukaan häiritsin isäni kotirauhaa. Isäni häiriintyi hankalien keskustelujen vuoksi ja oli omien puheidensa mukaan kotonaan aivan rauhassa syömässä ennen kuin menin "riehumaan" hänen kotiinsa. Todellisuudessa en edennyt edes eteistä pidemmälle. En halunnut ottaa kenkiäni jalasta, joten keskustelu käytin eteisessä. Isäni oli syömässä asunnon toisessa päädyssä, josta sittemmin käveli eteiseen uhittelemaan minua. Luulin aluksi uhittelun kohdistuvan väkivallanuhkaan ja tätähän ihmettelin, koska isäni on nyrkillä tapettava velttokulli, joten olisi melkoisen uskaliasta alkaa hyökkimään päälleni. Sittemmin isäni kertoi tyytymättömyydestään tavata minua ja haluavansa lähestymiskieltoa.

Mitenkä asiat oli joitakin vuosia sitten?

Säilytin asuntoni vara-aviaimia vanhemipieni luona siltä varalta, että itse jättisin avaimeni sisälle taikka jos sattuisi jokin muu todellinen syy, että asunnossa pitäisi käydä. Ajankohta oli sama jolloin vanhempani juonittelivat selkäni takana nimettömän eläkeläispsykiatrin kanssa pakkohoitoa minulle. En tuolloin todellakaan uskonut, että kukaan täyspäinen ihminen voisi lähimmäiselleen mitään tuollaista tehdä ja olinkin melko varomaton. Sairaalareissu tapahtui siis ennaltaarvaamatta minulta jäi mm. laskuja maksamatta jne.. Isäni suostui hakemaan asunnosta laskut minun ollessa sairaalassa, mutta samalla ilman minkäänlaista ilmoitusta taikka sopimusta otti asunnon sisäpuolelta autoni avaimet joita käyttäen otti autoni luvattomasti pihaltani ja ajoi autoni omalle pihalleen samalla pitäen autoni avaimet. Sain jälkikäteen asiasta ilmoituksen, ettei autoni ole enää siellä johon olin sen jättänyt. Tiesinkin hakea autoni vanhempieni pihalta. Päästessäni vanhempieni luokse pyysinkin autoni avaimia takaisin, mutta jouduin tovin selvittämään, että olen aivan luvallisesti pois sairaalasta ja että vaadin autoani ja auton avaimia takaisin taikka joudun soittamaan paikalle poliisit. Sain autoni avaimet takaisin ja päästessäni kotiini huomasin, että kaikki sähköjohdot oli irroitettu seinästä. Mm. tietokoneeni, tv ja mikroaaltouuni oli kytketty irti sähköverkosta. Tuolloin isäni olisi halunut minut takaisin kotiin asumaan, mutta katsoin parahiksi pysytellä hänestä erossa niin paljon kun mahdollista.

Sairaalahoidon jälkeen vaadin asunnon avaimia takaisin tuloksetta. Vasta viikkojen painostuksen jälkeen sain avaimet takaisin uusien murheiden välttämiseksi.

Kenen pitäisi siis vaatia lähestymiskieltoa? Olenko minä niin kovin väärässä vaatiessani, että olemassaolevia sääntöjä noudatettaisiin niin mielenterveydenhoidossa kuin omaisuutenikin suojan suhteen?

Entäpä lähestymiskielto? Lain mukaan lähestymiskielto voidaan määrätä mikäli on olemassa henkeen, terveyteen, vapauteen taikka rauhaan kohdistuva rikoksen todellinen uhka. Mikäli sovin tapaamisen etukäteen ja pysyttelen 7 askeleen päässä "uhrista", niin onko olemassa todellinen väkivallan taikka häiriön uhka? Käytännössähän voisin vaikkapa polttaa isäni saksalaisen bensiinikäyttöisen jugurttipurkin taikka asunnon taikka hakata tämän sairaalakuntoon, mutta mitään ei ole tapahtunut. En edes soita isälleni, koska minulla ei ole mitään asiaa tälle, joten se siitä häirinnästä ja äitini kanssa olen tekemisissä välttämttömimmän yhteydenpidon verran. Toisinaan kun soitan äidilleni, niin isäni vastaa äitini kännykkään ja utelee yhteydenoton syytä.

Miksi samainen asia pyörii palstalla vuodesta toiseen?
Jonkin mielipiteen mukaan isäni halusi sairaalahoidolla minulle vain "hyvää" ja että mitään epäasiallisuutta ei tapahtunut. Kuinka hyvää on siis johdatella viranomaisia harhaan perättömyyksillä ja nyttemmin sopia tapaamisia ja tavatessa uhkailla lähestymiskielloilla? Totuus on myös se, ettei minulla itselläni ole pienintäkään halua hieroa sopua vapaudenristojen jälkeen ja totuus on myös se, että joskus tulee se päivä kun isäni päästää kylmän pierun ja siirtyy suorasääristen valtakuntaan. Tiedän sen miten eräs mies jotui vankilaan siksi, että hänen isänsä kuoli sairaskohtaukseen, mutta kuolemaa oli edeltäni riita isän ja pojan välillä, joten tuomioistuin tuomitsi pojan taposta vankeuteen vaikka riidalla ja kuolemalla ei ollut yhteyttä. Haluan siis olla hyvinkin kaukana silloin kun isäni kaatuu liukkaalla taikka saa sairaskohtauksen ja tämä siksi, että jälleen kerran säilyttäisin hyvinkin kyseenalaisen vapauteni ja ihmisoikeuteni.

Minä olin ekan kerran mielisairaalassa pakkohoidossa kun olin paranoidisessa psykoosissa. Minut laskettiin tosin silloin sairaalasta pois vaikka minulla oli vielä harhoja, mutta vakuutin lääkärille olevani ihan kunnossa ja pääsin kotio. Antipsykootti alkoi sitten vasta kotona ollessani tehoomaan ja harhani haihtuivat.

Viimeksi kun minut haettiin kotoa sairaalaan viime syksynä en ollut harhainen, mutta silti lääkäri kirjoitti pakkohoitolähetteen kotonani ja minut vietiin sairasautolla pöpilään. Odotin silloin pääseväni neljän päivän tarkkailuajan jälkeen kotio mutta toisin kävi. Olin todella yllättynyt osaston lääkärin päätöksestä, kun hän teki pakkohoitopäätöksen minusta muille vaarallisena potilaana ja se tuntui aivan kuin rangaistukselta. Olin sitten kuukauden sairaalahoidossa ja pääsin pois kun käyttäydyin nätisti ja puhuin "järkeviä". Jälkeenpäin olen miettinyt miksi lääkäri määräsi minut pakkohoitoon? Asiaan varmasti vaikutti minun psykoottinen taustani ja se etten suostunut lähtemään sairaalaan kuin poliisin avustuksella.

Minä olen ollut nyt kolmeen kertaan mielisairaalassa hoidossa ja mielestäni siellä ei pidetä ketään täysin ilman syytä. Pöpilässä oleminen voi todellakin tuntua lusimiselta, mutta tärkeää on mielestäni tehdä yhteistyötä hoitohenkilökunnan kanssa, jos ei halua kakun venyvän kohtuuttoman pitkäksi. Sairaalassa on siis tietyt säännöt joiden mukaan pitäisi pystyä käyttäytyä ja kunnioittaa muita sairaalassa olevia henkilöitä. Minua ainakin on sairaalassa ollessa muutama potilas ärsyttänyt ja täysin omasta syystä he sitten joutuivatkin eristykseen.

Lääkkeissä etenkin antipsykooteissa on kyllä paljon sivuvaikutuksia, mutta lääkityksen lopettaminen omin päin on silti yksi pääsyy miksi mt-kuntoutuja joutuu uudelleen pöpilään hoitoon.

Mikon tapauksessa olisi kyllä mielenkiintoista kuulla hänen vanhempiensa näkökulma asiasta. Minusta Suomi on kumminkin sen verran turvallinen oikeusvaltio ettei täällä ketään perusteettomasti aleta viemään mielisairaalaan pakkohoitoon. Ja jos viranomaisilla on tapahtunut selkeitä virheitä, niin kyllä oikeutta tässä maassa saa. Joten ehkä Mikko sinun pitäisi käyttää tarmosi muualle kuin kirjoitella tänne Suomi24:n mielenterveyspalstalle yksipuolisesti vanhempiasi arvostelevaa tekstiä. Vanhemmat ajattelevat varmasti vain lapsensa parasta ja jostain syystä he ovat Mikon tapauksessa kääntyneet psykiatrin puoleen, mutta siihen emme tällä palstalla varmaankaan saa vatausta että miksi niin? Sairaudentunto voi olla kyllä joillakin niin heikko, että sitä ei osaa epäillä itsessä olevan mitään vikaa, vaikka sitä ei tule sosiaalisesti toimeen juuri kenenkään kanssa.

Itse olen ollut nuorisopsykiatrisella suljetulla osastolla. Ei kukaan joka ei ole sitä kokenut voi uskoa kuinka siellä kohdellaan alaikäisiä..-.

Joo, olin sairaalassa ja kyllä se aika karmeaa oli. Kaikeksi onneksi sain puhua psykologin kanssa, harvoja valopilkkuja koko aikana. Minkäänlaista terapiaa ei ollut, ei mitään tekemistä. ne jotka jaksoivat jauhaa skeidaa keskenään aamusta iltaan saivat aikansa jotenkin kulumaan. Olihan siellä telkkari, mutta siitä en piittaa.Aika meni sängyllä maaten ja välillä ulkona kävellen ja huonekavereiden kanssa kiroillessa.Erittäin raskas kokemus: vapaus viety ja vaikutusmahdollisuudet omiin asioihin hyvin vähäiset. Lääkkeitä pumpattiin mielestäni liikkaakin, ikäänkuin varmuuden vuoksi kai. Paskaa lääkettä sain, kohta vaiahtuu parempaan.

Luonnollisesti oli myös muutama oikein hyvä hoitaja, mutta eihän heillä ollut aikaa.