Aina kun on paha olo, tekee mieli satuttaa muita.

Kuulostaa aika psykoottiselta mutta jos ymmärrät että ajatuksesi ovat harhaisia niin siitä on hyvä jatkaa. Elämä ei ole reilua. Tietty varmaan kannattaa hakeutua ammattiauttajien pakeille jos tuntuu mahdottomalta selvitä oman pääkopan kanssa.

Vastauksesi aloittajalle kuulosti minusta vähän ylenkatseelliselta. Ja rupesit diagnosoimaan häntä, mikä ei ainakaan itsestäni tuntuisi hyvältä jos minulla olisi sellainen olo kuin mitä hän kuvasi.

Aloittaja toki kysyi, ovatko hänen tuntemuksensa "psykoosin merkki". Huoh, ikävää, että ihmiset jo alkavat itsekin leimata itseään, jos kokevat psyykkistä kärsimystä ja epätietoisuutta. Diagnoosi ei kuitenkaan auttaisi mitään. Onko "psykoosi" vai ei, ei merkitse hoidon kannalta muuta kuin että jos vastaus olisi kyllä, saisit paljon reseptihuumeita, sinulle sanottaisiin että joudut todennäköisesti vetämään niitä loppuikäsi, ja pakkokeinojen uhka olisi koko ajan päälläsi. Sinulta vietäisi oma toimijuus ja ihmisarvostakin suuri osa. - Joten ainakaan sitä leimaa ei kannata hankkia. Jos tosissaan aikoo mielenterveyspuolelta hakea apua, niin kannattaa ennen minnekään menemistä analysoida oma tilanne diagnoosien näkökulmasta. Mitä leimoja saisi jos sanoisi jotain tiettyä. Suotuisampia leimoja kuin psykoosi ovat esimerkiksi masennus ja ahdistus, ja hoidon saamisen kannalta paras leima kaikista on traumaperäinen stressireaktio.

Diagnoosit määrittyvät aika mielivaltaisesti, niillä ei ole kunnollista tieteellistä pohjaa, ja niitä lätkivät ihmiset toisilleen melko vaihtelevin ja subjektiivisin perustein, paljolti sen mukaan millaisen kuvan vuorovaikutuksessa saavat.

Aloittajalla on todella paha olo. Pelkäät aiheuttavasi jotain pahaa toisille. Se pelko on minusta hyvä merkki, kertoo että sinulla on harkintakykyä ja empatiakykyä. Kun itse pelkää tuollaista, on todennäköisempää, ettei tee mitään vaikka jossain tilanteessa ei pystyisikään hallitsemaan itseään.

Jos pääsisit puhumaan jollekin luotettavalle, se varmasti auttaisi. Asiat lähtisivät purkautumaan pikkuhiljaa. Sellaista ihmistä ei ehkä lähipiirissäsi nyt ole - jos olisi, et kärsisi noin kovasti.

Terapiaan jos jaksaisit pyrkiä, sieltä voisi löytyä todellinen apu. Se edellyttäisi kuitenkin johonkin mielenterveyspaikkaan hakeutumista, ja kykyä vaatia itse. Aika kova ponnistus monelle varsinkin kun on muutenkin lähes kestämätöntä. Toisaalta, jos vastaan sattuu sellainen ensikontakti, joka tajuaa tilanteesi vähän keskimääräistä paremmin, tie avun piiriin voisi olla helpompi... Harmillista, että on niin sattuman kauppaa, keitä sattuu psyk.poleilla ym. tapaamaan.

Oletko kokeillut auttaviin puhelimiin soittamista? Siitä voisi olla apua alkuun, ja parempi, kuin olla asioiden kanssa ihan yksin.