Luin kirjan Einari Vidgrenistä ja maailmanmenestykseen yltäneestä

Onneksi tässäkin Kiina saa meiltä kaiken tieto-taidon.

H.

Kiinasta löytyy Einareita omasta takaa...

Einari nimitettiin vihkiäisissä tohtoriksi Ouluun kansakoulupohjalta
Firma on niin pieni ettei uskalla omilla sijoittaa

Kirjasta oli perinpohjainen (myönteinen) arvostelu HS:ssa.
Arvostelija taisi olla pitkän linjan toimittaja,
yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut Unto Hämäläinen.

Hän pohdiskeli asiaa siihen suuntaan, että on harvinainen ratkaisu kirjoittaa
elämänkerta romaanin muotoon, kun kysymyksessä on
Einarin tyyppinen henkilö, bisnesmies,
mutta olkoon menneeksi, jutustelu Einarin omalla murteella on
hyväksyttävissä ja on "muhevaa".
Einari oli kotoisn Vieremältä.

Koska olen ytimekkään asiallisen tekstin ystävä, olisin lukenut mieluummin "puhtaan" elämäkerran höystettynä
muutamilla mukavilla elämänmakuisilla jutuilla.

Vanhempieni pieni maatalo oli myös Ylä-Savossa. Kuopion ja Kajaanin puolivälissä.
Teimme sodan jälkeen metsätöitä eri metsäyhtiöille, myös omissa pikkumetsissämme.
Alkuun "sirnikkapelillä" myöhemmin konesahoilla.
Moto työskenteli kuljettajineen lopulta myös meidän metsässä kun oma hakkuuväki oli häippässy jo "etelään".
Hatunnosto Einari Vidgrenille sinne "yläkerran" konesavotoille - Einarin koneilla tietenkin.
- Iisalmi visalainen -

Muistan jostain muinoisilta ajoilta, ehkä 70-luvun alkua, olin ravintolassa ja Einari oli siellä pankkiherrojen kanssa. Eivät tainneet rahoittaa silloin Einarin hanketta ja sitä lienevät katuneet myöhemmin.
Einari haki minua tanssiin. Mukava kaveri oli.

Kirjaa Einari Vidgrenistä saa lukea aika pitkälle ennenkuin alkaa tapahtua,
ennenkuin yritystä nimeltä Ponsse alkaa syntyä.

Noin 1/3 menee lapsuus- ja nuoruusvuosiin, sinänsä
nekin ovat mielenkiintoista ajankuvaa,
mutta itse bisneksien alkamista saa kirjassa odottaa vähän turhan kauan.

Into meinasi hiipua, kun "huastellaan" ja huastellaan" kaikenlaisia
tapahtumia, joita olisi voinut karsia vähemmäksi.

Kun tarina Ponssesta alkaa, se nousee mielenkiintoisemmalle tasolle.

Einari Vidgrenin ja Ponssen tarina on todellisuudessa mielenkiintoinen,
siitähän ei pääse mihinkään,
mutta hänen elämänkertansa toteutustapa tarinointi- tai romaanimuodossa
ei ole paras mahdollinen.

Komisario Palmu kiikarilla, tähtien huippua, ei ole edes virkoja enää oppilaat katosivat jo 50 vuotta sitten, Ursa kirjoittaa höpöartikkelritaan

Aslto- yliopidto on munaus kun ajateltiin että insinööri ekonomi ja muotoilija tekevät kännykän
Aaltoa varten varattiin Suurpellon lähiö Espooseen aaltolaidten asuinpsikaksi

Molemmat rämettyivät kännykkäteollisuutta ei ole Suurpellossa on kuoppa joka täyttyy sadevedellä

Go glaa
Suomessa hyvä koulujärjestelmä mutta keskinkertaiset yliopistot

Keksijäihmiset eivät tyydy vanhaan tekemiseen, vaan yrittävät aina keksiä miten jonkin asian voisi tehdä helpommin ja tehokkaammin. Ei siinä ole muuta takana Einarinkaan työssä. Oli vain syntynyt keksijäksi, ja onnistui viemään asiaan eteenpäin. On niitä keksijäneroja paljon muitakin, mutta aina ei onnistu viemään itse asiaa eteenpäin, vaan antaa keksintönsä muiden käytettäväksi, ja ne sitten vie siitä myös kunnian.

Mielenkiintoinen kirja,
kuuntelin sen äänikirjana kirjoittajan itsensä lukemana.
Kirjassa on paljon repliikkejä ja niitä oli mukava kuunnella, varsinkin tämmöisen, joka on liki puolet elämästään elänyt syvässä savossa, tuntui suorastaan kotoiselta.
Lapsuuden osuutta kirjassa joku arvosteli tuolla edellä, mutta itselleni ne olivat kiinnostavaa kuunneltavaa.
Kirjasta saa hyvin kuvan siitä, kuinka yrittäjä ja keksijä tarvitsee aina ympärilleen luottohenkilöt ja yrittäminen on yhteistyötä, jota asiakkaille tehdään ja henkilökunnan hyvinvointi on tärkeää.
Heikkinen osaa aidosti kuvata savolaista mielenlaatua ja varsinkin sanavalinnat ovat savolaisen rikkaita ja kuvaavia. Kirjaan oli haastateltu monia ihmisiä ja melkein kuin itse Vidgrenin lupsakalla omalla äänellä juttuja kertoisi.

Tykkäsin kirjasta ja mieleeni tuli muutama omakohtainen ponsse-juttu,
aikoinaan kun asuin Savossa ,ainoa helikopteri, joka tietyssä suunnassa lensi mökkini yli oli hyvin tunnistettava Einarin musta-keltainen kopteri.
Vuosia sitten kävin Jämsänkoskella Metkossa , siellä Ponssen osastolla vieraillessani, kaikki naiset saivat keltaisen ruusun kahvin yms tarjoilun lisäksi.

Joskus kirja lätsähtää loppua kohti. Tässä Einarin kirjassa käy päinvastoin. Kirja mielenkiintoisuus lisääntyy kirjan edetessä ja on lopussa traaginenkin.