Äiti kontrolloi ja ylihuolehtii

Jos olisit suoralta päältä törmännyt tällaiseen ihmiseen kuin äitisi, sinun olisi helppo havaita, että hän on psyykkisesti sairas. Koska olet vähitellen joutunut tottumaan hänen sairaalloisiin piirteisiinsä, ja varsinkin usein ilman vertauskohtaa, sinun on vaikea nähdä todellisuutta.

Näin kävi myös isäni suhteen. En pitkään aikaan käsittänyt, että hänen aggressiivisuutensa, julmuutensa, väkivaltaisuutensa, huutamisensa, autoritäärisyytensä ja mylvimisensä oli kaukana terveen rajoista. Tajusin sen lopullisesti vasta, kun naapurimme uskalsivat kertoa hänen kuolemansa jälkeen, millainen naapuri hän oli ollut.

Äitisi on vielä elossa, eikä hänen paranemisestaan ole pienintäkään viitettä. Joka tapauksessa voit olla varma, että kaikki johtuu HÄNEN sairaudestaan. Tarvittaessa sinulla on lupa lopettaa kanssakäyminen hänen kanssaan kokonaan. Jaksamista! 🧡

Et varmasti ole ainoa.

olen itse myös n.30v, ja tunnistan osittain samoja tuntemuksia kuin sinä.
mun äiti ei tosin utele mitään eikä oo koskaan vahdannut tolleen, mutta se tunne että koko ajan vaan tekee kaiken väärin niin on todella tuttua. että jos oma-aloitteisesti tekee jotain, niin heti on tyhmää ja väärin, mutta sitten kuitenki pitäis osata lukea hänen ajatuksista että miten se sitten hänen mielestä pitäis tehdä. ja jotenki KAIKEN täytyy mennä just joidenkin hänen ihme sääntöjensä mukaan, siis pienimmistä yksityiskohdista oman elämän järjestämiseen. muuten on tyhmä ja outo ihminen. niin me lapset kuin mun isäkin.

sori jos ei oo ihan sama kun sun tilanne, mut tuntuu et pakko takaa omaa kokemusta (en koskaan oo niin tehnyt), kun aihe liittyy...

teininä en KOSKAAN juonut tai tehnyt mitään muutakaan "pahaa" vaan opiskelin ja tein kaiken "oikein" (en siitä ole katkera koska tykkäsin kyllä siitä). mut silloinkin jostain vapaa-ajan jutuista tuli ihan ihme kommenttia. olin esim joskus seurakunnan jutuissa riparin jälkeen, mut se oli jotain "hihhulointia" koska äitini ei ole uskonnollinen (en minäkään, mut mulla nyt vaan sattui olemaan siellä kavereita parin vuoden ajan).

pääsin yliopistoon, mutta kuulemma opiskelin liian kauan enkä nyt sitten hyödy siitä tarpeeksi taloudellisesti. en pitkiin aikoihin tiennyt mitä oikeasti haluan tehdä, niin koin mielekkääksi olla opiskelija ja kokeilla, sekä tein kaikenlaista järjestöhommaa jne vuosien ajan, sekä töitäkin, joka mun mielestä on tosi positiivista, vaikkakin kun kommentoin vaikka jotain järjestöhommia niin tuli vaan ikään kuin olankohautus, eikä ollut yhtään kiinnostunut jos yritin selittää lisää.

kun lähdin esim. opiskeluaikoina matkoille eka kertaa euroopan ulkopuolelle ja olin tosi innoissani, eka palaute oli (kuten jo tiesinkin) tyyliä "no mitä nyt semmoista, mitä hyötyä siitä on, ei kuule yleensä ihmiset voi tolleen vaan lähteä" jne., sillä sävyllä että olen tekemässä jotain väärin. sama myös jos kerron muista menoista kavereiden kanssa, lähes kaikkeen suhtaudutaan jotenkin halveksuvasti.

heti valmistumisen jälkeen sain vakituisen työpaikan, mut sekään ei kelpaa koska se on ulkomailla ja palkka on liian pieni, ja asun "väärällä tavalla" (mulla on kämppis koska asun isossa kalliissa kaupungissa) joka "ei sovi aikuiselle".

mistään henk.koht. asioista ei oikein puhuta, kerron yleensä tosi pinnallisesti ja usein jätän asoita pois tai suoraan valehtelen (oon tehny niin lapsesta asti), vain siksi ettei tarttis kuunnella vaan negatiivista palautetta. koska siis itse olen aina ollut tosi iloinen kaikista saavutuksistani, ja elän tällä hetkellä suorastaan omaa unelmaani. mulla on myös paljon kavereita ja olen paljon tekemisissä muiden ihmisten kanssa, toisin kuin äitini, joka ei ilmeisesti ymmärrä että ihmiset voi pitää erilaisista asioista.

tuntuu, että ainoa palaute mitä tulee omista elämänvalinnoista on vaan negatiivista. odotan kauhulla sitä hetkeä että äiti alkaa kärttää lapsenlapsia minulta... suomeen ainakin pitäisi jo muuttaa koska eihän se nyt tässä maailmassa voi vain olla niin että joku on töissä toisessa maassa.
mun odotetaan myös viettävän AINA suurin osa mun kesä- ja joululomasta vanhempien kanssa (sen joten kuten ymmärrän koska oon sisaruksista nuorin, ehkä siinä on jotain et ei voi päästää irti..), ja aina vähän jännittää sanoa jos en ookaan ku vaikka viikon.

toisaalta kumminkin myös tuntuu pahalta kirjoittaa tätä, koska noin muuten olen saanut kaiken tarpeellisen vanhemmilta, ja tiiän että ne auttais aina jos oikeasti tarvitsen jne.

mut se on ehkä toi henkinen puoli mikä rassaa.

olin myös aika ahdistunut ja hiljainen lapsi, ja kaikenlaisia oireita on ollut koko elämän ajan (hiusten nyppimistä, kynsien pureskelua, joskus lapsena lieviä paniikkikohtauksia jne.). en sit tiedä onko kotiolojen aiheuttamia (vanhemmat myös riiteli aika paljon, ja joskus toivoin että ne eroaisi), ehkä osittain. kun koko ajan pitää "pelätä" sitä palautetta mitä tulee jos tekee jotain itse, tai jos ei tee. lähes kaikista asioista positiivisesti puhuminen tai positiivisten tunteiden näyttäminen on "kiusallista".

HUH.