Kahvion rauhassa

Aamukahvi tutussa kahviossa, pullan ja vaniljan tuoksussa on huumaa.
Leivos ja kahvi neljä ja kaksikymmentä. Harpoin pöytään.
Pieni kahvila oli vasta avannut ovet, olin aamun ensimmäinen asiakas. Nautiskelin rauhasta ja höyryävästä kahvista aivan yksin, neiti hääräsi keittiön puolella.
Ovi avautui, sisään astui rouvashenkilö mustissaan. Hänellä oli joku kantamus, jonkinlainen kassi kädessään. Hän toivotteli hyvät huomenet, sai kahvikupposensa ja tuli istumaan viereeni. Ei samaan pöytään, mutta samalle pitkälle penkille kuin missä istuin.
Hän hymyili ja toivotti hyvää huomenta. Herttaisen näköinen pikkurouva. Hän siemaili kahviansa, ja hetken päästä kysyi, oletko sinä naimisissa? Yllätyin kysymyksestä, mutta vastasin kuitenkin, että kyllä, olen aviossa.
Hän kysyi, onko vaimoni pitkä vai lyhyt, vai onko lähellä hänen kokoaan. Hän työnsi rintojaan esille ja kysyi, ovatko vaimosi rinnat suuremmat kuin mitä minun ovat, noin silmämääräisesti.
Katsoin pakotettuna hänen rintojaan, ja olivathan ne houkuttelevan kokoiset. Sanoin että en oikein osaa sanoa, miten niin?
Hän sanoi että hänellä on tässä kassillinen rintaliivejä, juuri pestyjä, ja hän on heittämässä ne pois. Että jos haluaisin niin hän antaisi ne mieluummin pois kuin heittäisi roskikseen, koska ne olivat hyväkuntoisia.
Olin ihmeissäni, mikäs juttu tämä oikein...
Hän otti kaksin käsin minusta kiinni, sanoi että minulla on kotona samanlainen pussi täynnä käytettyjä sukkahousuja, ihan ehjia ja pestyjä, jos haluaisin niin voisin saada nekin, voisin viedä vaimolleni kotiin jos hän vain huolisi.
Olin aivan äimänä, mikä juttu tämä nyt oli? Oliko hän nyt aivan järjissään? Hän oli herttainen ja mukava, kohtelias ja hyvin pukeutunut rouvashenkilö. En nähnyt hänessä mitään epäilyttävää, vain esitetty asia oli tosi uniikki.
Kiitos vaan mutta en usko että meillä olisi tarvetta...
Hän roikkui minussa kiinni. Minä annan ne ihan ilmaiseksi, ota pois, käydään meillä hakemassa, saa pikkurouvakin tuliaisia...
Olin aivän äimänä, mikä ihme juttu tämä on?
Lähdetään jo, hän nousi. Katsoin häntä, vartalo ja pukeutuminen huokui naisellisuutta, itsevarmuutta ja intohimoa. Voisiko olla että...ei voisi. Hän ei voi olla sellainen.
Sanoin että mennään nyt sitten.
Hän lupasi, että saan katsoa niitä hänen yllään, hän voi toimia mallina.
Koko matkan hänen kotiinsa oli mulkku kova kuin kaljapullo. Niin oli erikoinen tilanne ja samalla niin kutkuttava. Hän oli häpeämätön, samalla niin syötävä...