Myönnän tappioni

Luovutan nyt viimein, vaikka oikeastaan luovutin jo silloin kauan aikaa sitten sinä pimeänä talvi-iltana. Sitä ei vain mies haluaisi ikinä myöntää omaa tappiotaan. Sitä että hävisi ja eikä sitä että koskaan ollutkaan mahdollista "voittaa". Minä olin ja olin surkimus. Sairastan skitsofreniaa, ollut osastolla psykoosin takia ja saanut sellaista kohtelua etten jaksa uskoa enää mihinkään. Ei minulla ole ikinä ollutkaan mitään mahdollisuutta mihinkään, parempaan elämään tai edes suhteeseen. En voi ikinä luottaa siihen mitä näen tai tunnen, sillä ne ovat vain harhaa pääni sisällä.

Minä väitin ja uhosin vaikka mitä, sillä epätoivo tuhoaa uskon kaikkeen. Huijasin ja valehtelin itselleni että joku voisi minusta ehkä pitääkin. Että se joku nainen saattaisi vaikka ajatella jotain positiivista minusta sairaasta rauniosta. Toimin harhojeni johdattamana ja eksyin lopulta vain omaan sekaiseen labyrinttiini.

Tuhosin ja sabotoin kaiken mitä toivoin. En avannut suutani suojellakseni sitä naista siltä sairaalta mieheltä, joka olen. En kyennyt olemaan tosissani ja päättäväinen, silloin kuin sitä julmasti itseltäni vaadin. Murruin aina kyyneleihin, niihin samoihin jota väkivaltaiset miehet minusta lapsuuteni vuodatti. He tuhosivat sen pienen pojan, josta olisi ehkä voinut tulla jotain hyvääkin.

Minä olen pahoillani omasta puolestani. Siitäkin että kuvittelin elämän joskus hymyilevän minullekin. Sitä päivää ei koskaan tullut, sillä jokaista hyvääkin hetkeä varjosti tieto sairaasta kehityksestäni. En voi enää mennyttäkäänn muuttaa, joten voin vain katua että joskus sitä naista edes lähestyin ja annoin sairaan mieleni tehdä typeryyksiä.

Minua saa vihata ja sallin sen. Minussa ei ole mitään hyvää kenellekään, vaikka muuta voisinkin valheellisesti väittää. Minut saa myös tulla tappamaan, jos joku niin paljon vihaa kohtaani tuntee.

Tämä palsta ei koskaan ollut syyllinen mihinkään. Se oikeastaan oli vain sairaan kasvin kukka, joka puhkesi kuin sairaus ajallaan. Kaikki oli pilalla jo alusta asti, juuresta mätä.

Sinua en ikinä vihaa mistään teostasi. En myöskään halua enää murehtia menneitä enää yhtään. Kaikki oli puoleltani vain sairasta sirkusta ja typerää farssia. Onneksi sinä nainen et koskaan menettänyt vuokseni mitään. Olisin pahoillani siitä että ikinä kohdattiin, mutta sitä meistä ei kumpikaan päättänyt tai voinut tietää.

Kaikki on mennyttä ja tulevaisuutta minulla ei ole. Mietin joka päivä itsemurhaa ja luulen että pian lopulta kaikkien vuosien jälkeen olen valmis siihen. Se ei ole sitten sinun tai kenenkään muun vika, kun se tieto tulee aikanaan. Läheiseni kyllä osaavat arvata ja tietävät että näin tässä lopulta kävisi. Sinua se ainoa joka tietää jotain ei saa ikinä syyttää. Minä otan vastuun kaikesta ja minua saa syyttää kaikesta. Olen lopulta kuitenkin syyllinen aivan kaikkeen pahaan ja hyvään mitä elämässäni sain aikaan.

Täällä joskus olit ja olit vielä vähän aikaa sitten myös. Parempi kuitenkin etten tunnisteita tai muutakaan anna, sillä ei meillä enää ole mitään tekemistä toistemme kanssa. Enkä halua että tämä viesti voidaan kohdentaa minuun vielä kun elän, vaikkakin tämäkin hukkuu tänne bittiavaruuteen tuhansien muidenkin aloitusten tavoin.

Elä mukavasti ja voi hyvin...