Suosittelen sinulle Angelsky,,,

No ei Angelsky kellekään haittaakaan aiheuta. Vertaapa psykiatriin, joka myrkyttää ruumiin ja mielen lääkkeillään.

Että noudatat omia neuvojasi. Tällöin vihasi loppuu, kunhan muistat ottaa yliannoksen jollei lääkäri sitä ymmärrä sinulle antaa.

Onko sinulla jotain ehdotusta kuka voisi olla se psykiatri kelle voisin mennä?
Entä se lääkäri, etkai vain meinaa eläinlääkäriä jolla itse käyt?

Mahdollisimman pian...? Voisiko se olla jo tänään, vai niinkuin itse olet siellä käynyt nyt jo viimeisen 10 vuoden ajan joka tiistai ja torstai ?
Ja kun katson lääkitystäni op-san minulta puuttuu se kokonaan!?!?.

Mitähän lääkettä sinä saatananpalvoja/ateisti minulle ajattelit määrätä? Lobotomiaa vaikko kärpässientä?
(Jota sosiaalityöntekijät tänään suosittelevat vilkkaille lapsille).

Tuotanko minä sinulle sosialisti/kommunistisialle tuskaa..? No siitä vaan, revihän persettäsi.

Eikai seonnut henkilö voi kirjoittaa tietokoneella ja vieläpä vastata sinunlaisellesi pikku paskiaiselle? Vai voiko? Minulla on hyvä olla, mutta sinulla ei ole. Sinulla ei ole Luojaa, johon uskoisit, tai että voisit turvautua Häneen hädänhetkellä. Puurnaushan on muodossa jos toisessa merkki aina tyytymättömyydestä omaan elämäänsä, joka täytyy puurnata muiden niskaan.

Minun mielestäni sinun tapauksessasi Sonja sinun akuutti psyykoosiisi pitäisi määrätä molindoni hydrogloridia 225 mg/vrk.

Ja koska sinun debressioosiisi olisi trimipramiinimaleaattia olisi erittäin hyvä 300 mg/vrk. Turskaiseen ahdistuneisuuteesi.

Ja koska olen ymmärtänyt sinulla olevan kroonista kipua aivoissasi, määräisin sinulle 150 mg/vrk. amitriptyliinia.

Ja koska minä olen myös ajatellut sinulla olevan maniaa, sekaantumalla toisten asioihin, määräisin sinulle litiumsulfaattia 384mg(Li+6mmol) annostus voisi olla seerumissa pitoisuus n. 1.2 mmol/l.

Ja koska olet saanut noin kauhean paniikkihäiriön tästä minun kirjoituksestani, määräisin sinulle diazebamia peräpuikkoja 10mg vähintään x 5.

Päiväannos, jotta voisit todella mainiosti omassa pienessä sosialisti ympyröissäsi, pikku ateistisissa ajatuksissasi, libriumia (gloridiazeboksidi) 100mg. Etköhän hiivatissa tokene vähäksi aikaa?

Jos nämä eivät vielä auta, niin on minulla kymmenen kilon leka. Ei muutakun nuppia alle vaan.

Vaikka olisin seinähullu, niin se ei kuulu sinulle pieni koiranleuka, eikä se poista sitä, että tosiasiassa yli 97% vastaanoolleni tulleista potilaista parantuu vaivoistaan. Olenkohan minä Dr. Frankenstein?

Kiitos, että uskot minun kuitenkin olevan hyvä ihminen, ja uskot että pystyn lähettämään kaukoparannusta.
Ja hienoa, että huomasit minulla olevan sähköpostiosoite, johon sinä Sonja valitettevasti, et voi koskaan enää saada apua vaivoihisi.
Sinä pyydät minun hyväksyvän sairauteni. Mutta, kun minä en ole sairas. Minun päästäni on todella olemassa terveen paperit. Mutta onko sinun päästäsi?

Nautinko elämästäni? Nautin todella. Minulla on ihana puoliso, ja vielä ihanampi Jumalatar, josta olen löytänyt rakkauden ja rauhan.

Mutta sinulla ei ole. Sen vuoksi minä tässä edellä suosittelin sinulle sopivaa lääkitystä, tulevaisuuttasi varten.

Sitä psykiatria, jolla itse käyt, voitko suositella häntä minulle? Hänhän on aika huono kylläkin. Hän ei ole kuin kandidaatti. Minä itse olen dosentti, ja tiedän kyllä mistä puhun.

Tässä lopussa kyllä henkeni haistaa, että haiset kalmalle, niikuin kaikki kristityt. Etköhän vain olekkin helluntaiseurakunnan rukouspiirin johtaja?
Jolle on pantu tälläinen tehtävä? Näin, taidat olla hihhuli itse!

Koska lähdit soitellen sotahan, tantereille mannunmaille, mäille kalevalan tappamaan, vanhaa vanhaa Väinämöistä. Tiesi netin kautta manalaan kulki, Väinämöinen takanansa, elämän ovet sulki. Kuolema manalan sinut otti, syleilyynsä suukotellen sulki.
Niikuin ennen Väinämöinen, lauloi joukahaisen nevahan, niin sinut kuolema otti, upotti kuoloon syvähän.
Mieti siellä mennessäsi, mitä uhkoit vanhalle? Huuda apuus, Jeesustasi, joka vierelläsi makaapi muka ristinpuun voittanut. Koivupuun? Mäntypuun?
Mut eipä kukaan kuolon laaksost, takaisin oo koskaan tullut!
Hyvää matkaa!

Arno Forsius



Sigmund Freud (1856—1939) — psykoanalyysin luoja ja kehittäjä

Sigmund Freud on luonut elämäntyöllään uusia piirteitä ihmisen psyyken tutkimukseen ja tuonut psykologiset menetelmät siihen saakka biologiseen perustaan nojanneeseen psykiatriaan. Hänen oppinsa on vaikuttanut psykologian ja psykiatrian lisäksi laajasti kulttuuriin, kirjallisuuteen, taiteeseen ja musiikkiin sekä filosofiaan, etiikkaan, kasvatustieteeseen ja uskontotieteeseen. Tässä kirjoituksessa on mahdollista esittää vain pääpiirteitä Sigmund Freudin elämänkaaresta ja hänen tärkeimmistä tutkimuksistaan.

Sigmund (alunperin Sigismund) Freud syntyi vuonna 1856 nykyisen Tšekin maan Príborissa, silloisen Itävalta-Unkarin Freibergissa. Hänen vanhempansa olivat juutalainen villakauppias Jakob Freud ja tämän toinen puoliso Amalia Nathansohn. Perhe muutti vuonna 1859 taloudellisista syistä Leipzigiin ja seuraavana vuonna Wieniin, jossa Sigmund Freud eli vuoteen 1938 saakka.

Freud oli etevä ja uuttera koululainen, joka päätti kymnaasin käynnin vuonna 1873. Hän ryhtyi aluksi opiskelemaan Wienin yliopistossa oikeustiedettä. Hän siirtyi kuitenkin pian lääketieteeseen, tarinan mukaan kuultuaan esseen "Luonnosta", jota on pidetty virheellisesti Johann Wolfgang von Goethen kirjoittamana. Opiskelunsa aikana Freud työskenteli neurologian tutkijana Ernst Wilhelm von Brücke'n (1819—1892) johtamassa fysiologian laitoksessa.

Freud suoritti ansiokkaita histologisia ja kliinisiä tutkimuksia, joiden kohteena olivat mm. kuulohermon anatomia, afasia ja syntymävammana esiintyvä Littlen tauti. Freud valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1881. Vuodesta 1882 hän oli jonkin aikaa Wienin yleisessä sairaalassa psykiatri Theodor Meynert'in (1833—1892) ja sisätautiopin professori Hermann Nothnagel'in (1841—1905) apulaisena.

Freud kihlautui vuonna 1882 juutalaisen Martha Bernays'in (1861—1951) kanssa ja heidät vihittiin vuonna 1886 avioliittoon, joka ei ollut erityisemmin onnellinen. Avioparille syntyi kuusi lasta, Mathilde (1887—1978), Jean Martin (1889—1967), Oliver (1891—1969), Ernst (1892—1970), Sophie (1893—1920) ja Anna (1895—1982). Annasta tuli huomattava psykoanalyytikko.

Freud tutki vuonna 1884 kokaiinin vaikutuksia ja totesi tämän kieltä paikallisesti puuduttavan ominaisuuden. Tämä havainto johti jo samana vuonna siihen, että Carl Koller (1857—1944) alkoi käyttää kokaiinia puudutusaineena silmäleikkauksissa. Tutkimustensa seurauksena Freudista tuli kokainisti ja hän oli kovin innostunut sen "energiaa vapauttavasta" vaikutuksesta. Kun kokaiinin haitalliset ominaisuudet todettiin, sai Freud osakseen paljon arvostelua myönteisestä suhtautumisestaan kokaiiniin. Hän pääsi itse eroon kokaiinista jonkin ajan kuluttua. Sen sijaan hän oli elämänsä loppuun saakka intohimoinen sikarinpolttaja.

Freud kiinnostui hypnoosista seuratessaan vanhemman ammattitoverinsa Josef Breuerin (1842—1925) vuosina 1880-1882 eräälle naispotilaalle antamaa hoitoa. Potilas tunnetaan kirjallisuudessa nimellä "Anna O". Todellisuudessa hän oli Bertha Pappenheim (1859—1936), tunnettu kirjailija ja naisten oikeuksien puolustaja. "Anna O" eli onnettoman nuoruuden, kärsi vaikeasta neuroosista ja sairasti hysteerisiä halvauksia. Breuer käytti hänen hoidossaan hypnoosia ja suggestiota, joiden avulla hän pyrki johdattamaan hoidettavansa muistojen alkulähteille ja sitä kautta "puhdistamaan" ajatusmaailmaansa. Sen vuoksi menetelmää kutsuttiin katharsismetodiksi. "Anna O" ei kuitenkaan antautunut pelkästään suggeroitavaksi vaan vaati keskustelua, joka auttoi häntä palaamaan itsenäisesti muistoihinsa ja mielikuviinsa. Näin "Anna O" oli psykoanalyyttisen menetelmän käynnistäjä.

Freudista tuli vuonna 1885 neuropatologian yksityisdosentti. Saman vuoden aikana hän matkusti apurahan turvin Pariisiin kuuntelemaan kuuluisan Jean-Martin Charcot'n (1825—1893) hysterialuentoja. Niillä oli ratkaiseva vaikutus Freudin tulevan kehityksen kannalta. Ranskasta vuonna 1886 palattuaan Freud perusti Wieniin yksityisvastaanoton ja hoiti siellä pääasiallisesti hysteerikkoja hypnoosin avulla. Pian Freud ryhtyi yhteistyöhön Joseph Breuerin kanssa ja alkoi käyttää hoidossaan tämän soveltamaa potilaskeskeistä "autohypnoosia".

Freud tutustui vuonna 1887 kuuluisaan berliiniläiseen nenälääkäriin Wilhelm Fliess'iin (1858—1928). Heidän kiinteä ystävyytensä ja ajatustenvaihtonsa vaikutti ratkaisevasti psykoanalyysin kehittämiseen, kuten Freudin monista kirjeistä Fliess'ille voidaan todeta. Freud teki vuonna 1889 matkan Nancy'n kaupunkiin Ranskaan ja opiskeli siellä hypnoosin tekniikkaa Hyppolyte-Marie Bernheim'in (1840—1919) ja Ambroise-Auguste Liébeault'in (1823—1904) johdolla. Freud muutti vuonna 1891 Wienissä uuteen asuntoon, Berggasse 19, jossa on nykyään Freud-museo.

Yhteistyö Breuerin kanssa johti siihen, että Freud ja Breuer julkaisivat yhdessä kaksi hysteriaan liittyvää julkaisua, "Über den psychischen Mechanismus hysterischer Phänomene" vuonna 1893 ja "Studien über Hysterie" (Tutkielma hysteriasta) vuonna 1895. Jälkimmäisen teoksen päätösluvussa Freud mainitsi eräitä psykoanalyysin käsitteitä, jotka olivat tulleet esiin katharsismetodin yhteydessä, kuten tunteensiirto, vastarinta ja sensuuri.

Hoitamiensa potilastapausten perusteella Freud uskoi ratkaisseensa neuroosien arvoituksen vuonna 1896. Hän piti naisilla hysterian syynä lapsuudessa tapahtunutta seksuaalista traumaa, minkä vuoksi Freudin ajatusmallia nimitetään "viettelyteoriaksi". Breuerin mielestä seksuaalisuuden korostaminen oli Freudin ajattelussa liiallista, minkä seurauksena heidän välinsä katkesivat jo vuonna 1896. Jo vuotta myöhemmin Freud perääntyi yksiselitteisestä traumateoriastaan ja kehitteli ajatuksia neuroosien moninaisesta taustasta.

Freud mainitsi ensimmäisen kerran sanan psykoanalyysi vuonna 1896 eräässä ranskankielisessä kirjoituksessaan. Freudin isä kuoli saman vuoden lokakuussa ja siihen liittyen Freud aloitti vuonna 1897 järjestelmällisen itseanalyysinsä. Sen aikana hän totesi, että lapsuuden unohtuneisiin kokemuksiin perustuvat piilotajuiset tekijät olivat määrääviä hänen omassa elämässään. Hän havaitsi myös lasten oman seksuaalisuuden ja toi esiin ajatuksensa ns. Oidipus -kompleksista, jonka mukaan pojassa esiintyy lapsena intohimoa äitiä ja mustasukkaisuutta isää kohtaan.

Freud oli saanut jo vuonna 1895 äkillisen oivalluksen, että unilla on piilevä merkitys, joka voidaan paljastaa oikeiden psykologisten menettelytapojen avulla. Hän selitti unet symbolisen tulkinnan avulla erityisesti torjutun seksuaalisuuden ilmauksiksi. Tämä vahvisti hänen uskoaan seksuaalisuuden tärkeydestä ihmisen psyyken kehityksessä. Näitä ongelmia pohtiessaan Freudille muodostui käsitys, että unien perusteella voidaan löytää mielekäs selitys ihmisen psyykkisille toiminnoille. Koska myös terveet ihmiset näkivät unia, kehittyi unien tulkitseminen neuroottisten ihmisten psykoanalyyttisestä menetelmästä yleiseksi syvyyspsykologiseksi tutkimukseksi.

Freud sai vuoden 1899 lopulla valmiiksi teoksensa "Die Traumdeutung" (Unien tulkinta), joka merkittiin vuosisadan vaihtumisen johdosta painetuksi vuonna 1900. Teos on monessa suhteessa erittäin merkityksellinen ja sen päätösluku on tärkeä psykoanalyysin kannalta, sillä siinä tuodaan esiin tämän menetelmän perusteet. Freud oli luopunut kokonaan hypnoottisesta vaikuttamisesta hoidettavaan, joka sai nyt purkaa ajatuksiaan vapaan mielleassosiaation ohjaamana. Tunteensiirron eli transferenssin parantamiseksi Freud käytti menetelmää, jossa analysoitava lepäsi sohvalla ilman suoraa katsekontaktia analyysin suorittajaan.

Freudin psykoanalyysin perustana esittämä ihmisen psyykkinen rakenne jakautui kolmeen eri järjestelmään, jotka olivat "das Unbewusste" (piilotajuinen), "das Vorbewusste" (esitietoinen) ja "das Bewusste" (tietoinen). Näiden rakenteiden välillä vaikuttavia seikkoja olivat sensuuri, joka ehkäisi piilotajuisen tietoiseksi palauttamista, sekä psykologinen vastarinta. Ajatus piilotajuisen olemassa olosta ei ollut sinänsä uutta, sillä ranskalainen René Descartes (1596—1650) ja saksalainen Carl Gustav Carus (1789—1869) olivat jo tuoneet sen esiin.

Freud sai vuonna 1902 nimityksen Wienin yliopiston ylimääräiseksi professoriksi. Näihin aikoihin hän katkaisi kirjeenvaihtonsa ja ystävyytensä Wilhelm Fliessin kanssa. Freud perusti samana vuonna Psykologisen keskiviikkoseuran, josta tuli vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys. Keskiviikkoseuran huomattavia jäseniä olivat Wilhelm Stekel ja Alfred Adler (1870—1937). Freudin teoksista näinä aikoina on mainittava "Zur Psychopathologie des Alltagslebens" (1904, Arkielämämme psykopatologiaa). Tämä on suuren yleisön keskuudessa tunnetuin hänen teoksistaan. Toinen yleistajuinen teos on "Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten" (1905, Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan).

Julkaistuaan vuonna 1905 teoksen "Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie" (Seksuaaliteoria) Freud kohosi erääksi tärkeimmistä seksologian uranuurtajista. Hänen mukaansa neuroosin taustalla voi olla seksuaaliseen trauman ohella myös seksuaalisen vietin torjunta. Freud laajensi seksuaalisuuden elämässä jatkuvasti vaikuttavaksi vietiksi, libidoksi, jolla oli ratkaiseva vaikutus ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Tämä käsitys merkitsi samalla seksuaalisuuden kuulumista ihmisen olemukseen jo varhaisesta lapsuudesta saakka. "Viettelevän" libidon vastapainona oli epämääräiseksi jäänyt minävietti tai itsesäilytysvietti.

Freud tutustui vuonna 1907 sveitsiläiseen psykiatriin Carl Gustav Jung'iin (1875—1961) ja ryhtyi kirjeenvaihtoon hänen kanssaan. Jung suhtautui alun alkaen suurin varauksin Freudin käsityksiin, jotka korostivat seksuaalisuutta ja väheksyivät henkisyyttä. Sekä Freud että Jung saivat vuonna 1909 kutsun Yhdysvaltoihin ja he päättivät tehdä matkan yhdessä. Heidän matkaseuranaan oli myös unkarilainen psykoanalyysin harrastaja Sándor Ferenczi (1873—1933). Freud nimitettiin Massachusetts'in Worcesterissa olevan Clark University'n kunniatohtoriksi, mitä hän piti suurena tunnustuksena. Muuten hänelle jäi vastenmielinen käsitys Yhdysvalloista.

Salzburgissa pidettiin vuonna 1908 ensimmäinen kansainvälinen psykoanalyyttinen kongressi, jossa suurta kuuluisuutta jo saavuttanut Freud oli luennoitsijana. Vuonna 1910 perustettiin Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys, jonka puheenjohtajaksi tuli aluksi Jung ja hänen jälkeensä Freud.

Freud kirjoitti värikkäitä ja vaikuttavia selostuksia tutkimistaan tapauksista, jotka selvittivät hänen psykoanalyyttisen ajattelunsa perusteita. Hän oli myös haluttu ja pidetty luennoitsija psykoanalyysista kiinnostuneissa piireissä. Freudin tunnettuja kirjoituksia psykoanalyysia valaisevista tapauksista olivat mm. "Bruchstück einer Hysterie-analyse" (1905, "Dora"), "Analyse der Phobie eines fünfjährigen Knaben" (1909, "Pikku Hans"), "Hemmung, Symptom und Angst" (1919, "Rottamies"), "Psychoanalytische Bemerkungen über einen autobiographisch beschriebenen Fall von Paranoia" (1911, "Schreberin tapaus") ja "Aus der Geschichte einer infantilen Neurose" (1918, "Susimies"). Kirjoitukset tunnetaan yleensä kuvattujen tapausten edellä mainituilla nimityksillä.

Freud perusti vuonna 1912 kaksi psykoanalyysin kehittämiseen merkittävästi vaikuttanutta lehteä. Niistä "Imago" -nimisen lehden oli tarkoitus omistautua psykoanalyysille kulttuuritieteenä. "Internationale Zeitschrift für Psychoanalyse" oli puolestaan kliinisesti suuntautunut. Sveitsiläisen kirjailijan ja filosofin Carl Spittelerin (1845—1924) eräillä teoksilla oli merkittävä asema syvyyspsykologian kehityksen kannalta. Hänen romaanillaan "Imago" vuodelta 1906 oli suora vaikutus Freudiin, joka valitsi toiselle lehdelleen saman nimenkin.

Samoihin aikoihin Freud joutui toistuvasti hankaluuksiin läheisten ystäviensä ja työtoveriensa kanssa. Vuonna 1911 syntyi välirikko Alfred Adlerin kanssa, joka alkoi vuonna 1914 julkaista lehteä "Internationale Zeitschrift für Individualpsychologie". Vuonna 1913 katkesivat välit Jungin kanssa, joka sanoutui irti Freudin opeista. Jung piti mm. libidoa yhtenäisenä elämänviettinä, jolla ei ollut pelkästään seksuaalista sisältöä. Freud jätti Kansainvälisen psykoanalyyttisen yhdistyksen puheenjohtajan tehtävän jo vuonna 1914 ja erosi yhdistyksestä. Freudin teoksia näinä vuosina olivat "Über Psychoanalyse" (1910), "Zur Dynamik der Übertragung" (1912) ja "Erinnern, Wiederholen und Durcharbeiten" (1914).

Berliinissä perustettiin vuonna 1913 "Ärztliche Gesellschaft für Sexualwissenschaft und Eugenik". Sen päähenkilöitä olivat Iwan Bloch (1872—1922) ja Magnus Hirschfelt (1868—1935) sekä Freudin aikaisempi ystävä Wilhelm Fliess. Freud osallistui aiheesta virinneeseen keskusteluun julkaisemalla vuonna 1913 teoksen "Totem und Tabu: Einige Übereinstimmungen im Seelenleben der Wilden und der Neurotiker". Ensimmäisen maailmansodan aikana Freud julkaisi teokset "Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung" (1914) ja "Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" (1916—1917, Johdatus psykoanalyysiin). Viime mainittu perustui Freudin viimeisiin yliopistoluentoihin Wienissä vuosina 1915—1916.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pidettiin ensimmäinen kansainvälinen psykoanalyyttinen kongressi vuonna 1918 Budapestissa. Siellä keskusteltiin mm. vaatimuksesta, että psykoanalyytikkojen olisi käytävä läpi oma analyysi. Freud otti esiin psykoanalyyttisten klinikoiden perustamisen. Ensimmäinen klinikka perustettiin vuonna 1920 Berliiniin, jossa toimiva psykoanalyyttinen yhdistys nousi edelläkävijän asemaan psykoanalyysissä ja sen koulutuksessa. Freudilla oli itsellään selvä käsitys psykoanalyysin rajoituksista psyykkisten häiriöiden hoidossa. Hänen mielestään se sopi vain neuroosien mutta ei sen sijaan varsinaisten psykoosien hoitoon.

Freud kehitti jatkuvasti psykoanalyyttistä ajatteluaan ja pyrki luomaan ihmisen psyykkiselle rakenteelle metapsykologisen, kaikenselittävän teorian. Hän julkaisi aihepiiristä kaksi teosta, "Jenseits des Lustprinzips" (1920) ja "Das Ich und das Es" (1923, Minä ja se), joissa hän tuo esiin metapsykologian kannalta tärkeät käsitteet id, ego ja superego. Freudin teorian mukaan ihminen syntyy puhtaana "se"-olentona (id) vietteineen, ilman hyviä tapoja ja järkeä. Eloon jääminen ihmisenä vaatii häntä kehittämään "minän" (ego), joka sovitellen etsii tasapainoa "sen" ja ympäröivän maailman välillä. Siinä "minän" on otettava huomioon myös "yliminän" (superego) vaatimukset, jotka kehittyvät kasvatuksen, opetuksen ja sosiaalisten normien kautta eräänlaiseksi omaksitunnoksi.

Freud saavutti suurta kuuluisuutta psykoanalyysillään ja se hyväksyttiin psyyken tutkimuksena ja psyykkisten häiriötilojen hoitona lähes kaikkialla maailmassa. Toisaalta Freud joutui ehdottomien kannanottojensa vuoksi toistuvasti vaikeuksiin läheisten ystäviensä ja työtoveriensa kanssa. Niinpä hän katkaisi 1920 luvulla välinsä mm. unkarilaiseen Sándor Ferencziin sekä omiin maanmiehiinsä Otto Rank'iin (1884—1939) ja Wilhelm Reich'iin (1897—1957).

Freudilla todettiin vuonna 1923 syöpäkasvain suuontelossa. Hänelle tehtiin silloin leikkaus, jossa kasvainalueet poistettiin. Puutosalueet korvattiin proteesilla, jota oli alinomaa sovitettava paikoilleen ja joka vaikeutti sekä syömistä että puhumista. Freud ei pystynyt luopumaan sikarinpoltosta, jonka aiheuttama ärsytys suuontelossa jatkui. Freudille suoritettiin suuontelon kasvaimen takia kaikkiaan 33 leikkausta elämän aikana.

Sairauden johdosta Freud tunsi välillä kyllästymistä elämään, mutta hän toipui siitä ja jatkoi työtään psykoanalyysin ja kirjoittamisen parissa. Hän julkaisi vuonna 1925 teoksen "Selbstdarstellung" ja siihen vuonna 1935 jatkona "Nachschrift" (yhdessä suomennettuna Omaelämäkerrallinen tutkielma).

Vähitellen psykoanalyysi oli saanut alan harjoittajia myös lääkärikunnan ulkopuolelta. Eräs heistä oli Theodor Reik (1888—), jota syytettiin vuonna 1926 puoskaroinnista. Freud puolusti häntä kirjoituksessaan "Die Frage der Laienanalyse" (1926, Kysymys maallikkoanalyysistä). Freud katsoi, että psykoanalytiikka oli erillinen tieteenala, jonka soveltaminen ei välttämättä kuulunut vain lääketieteeseen, vaikka se siihen usein liittyikin. Siten psykoanalyytikoksi koulutettu muu henkilö kuin lääkäri ei ollut Freudin mielestä maallikko psykoanalyysin alalla.

Freud oli aktiivinen luennoitsija ja kirjoittaja, joka käsitteli jatkuvasti psykoanalyysiä ja sen kehitystä. Hän julkaisi vuonna 1933 teoksen "Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" ja vuonna 1937 kirjoituksen Die endliche und die unendliche Analyse (Päättyvä ja päättymätön analyysi), joka oli hänen viimeinen ja tärkein artikkelinsa psykoanalyysin tekniikasta.

Freudin uskontoon liittyvistä teoksista on mainittava mm. Totem und Tabu (1913, Toteemi ja tabu), "Die Zukunft einer Illusion" (1927), ja "Der Mann Moses und die monotheistische Religion" (1938), historiaan ja kulttuuriin liittyvistä edellä mainittujen lisäksi "Die 'kulturelle' Sexualmoral und die moderne Nervosität" (1908), "Massenpsychologie und Ich-Analyse" (1921), "Das Unbehagen in der Kultur" (1929, Ahdistava kulttuurimme) ja "Warum Krieg?" (1933).

Frankfurt am Main'in kaupunki antoi Freudille vuonna 1930 Goethe -palkinnon, jonka hän otti tyytyväisyyttä tuntien vastaan. Englannin Royal Society valitsi Freudin jäsenekseen vuonna 1936.

Natsit ottivat vallan Saksassa vuonna 1933. Se merkitsi juutalaisvastaisuuden alkamista ja Freudin kootut teokset heitettiin roviolle seremoniallisesti. Psykoanalyysiä ei hylätty kokonaan, mutta siitä kehitettiin kansallissosialistinen muunnelma.

Maaliskuussa 1938 Itävalta liitettiin Saksaan. Juutalaisiin ja oppositiossa oleviin alettiin kohdistaa terroria. Myös Anna Freud joutui Gestapon kuulusteluihin. Psykoanalyysi kiellettiin sekä psykoanalyyttisen yhdistyksen ja kustantamon varat takavarikoitiin. Sigmund Freud ja hänen perhekuntansa saatiin pelastetuksi ystävien tuella ja kansainvälisten ponnistelujen avulla. He pääsivät monien vaikeuksien jälkeen matkustamaan syyskuussa 1938 Pariisiin ja sieltä edelleen Lontooseen. Freudin sisarista neljä jäi Itävaltaan. Heidät vietiin myöhemmin maasta ja murhattiin natsien tuhoamisleireillä.

Freudin syöpä paheni kevään ja kesän 1939 aikana. Freud muistutti lääkäriään Max Schuria siitä, että tämä oli luvannut olla jättämättä häntä pulaan, kun aika koittaisi. Schur antoi kovia tuskia kärsivälle Freudille kahdesti 20 mg morfiinia 21.9.1939. Freud vaipui koomaan ja kuoli 23.9.1939. Hänet ruumiinsa poltettiin ja hänen tuhkaansa säilytetään kreikkalaisessa uurnassa Golders Greenin krematoriossa Lontoossa. Freudin Lontoon asunto on nykyään museona ja psykoanalyyttisena kirjastona.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Appignanensi, R. ja Zarate, O.: Freudia aloittelijoille, Helsinki 1981

Flournoy, H.: Sigmund Freud (1856 bis 1939). Teoksessa Die Berühmten Ärzte (herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt). 2. deutsche Auflage. Aulis Verlag. Köln [ilman painovuotta, noin 1970]

Freud, S.: Ahdistava kulttuurimme. Otava. Helsinki 1972

Freud, S.: Arkielämämme psykopatologiaa. Otava. Toinen painos, Keuruu 1961

Freud, S.: Johdatus psykoanalyysiin. Gummerus. Jyväskylä 1964

Freud, S.: Omaelämäkerrallinen tutkielma; ja Björk, S.: Psykoanalyyttinen käsitys sielunelämän kehityksestä. Keuruu 1962

Freud, S.: Seksuaaliteoria. Gummerus. Jyväskylä 1971

Freud, S.: Toteemi ja tabu. Jyväskylä 1989

Freud, S.: Unien tulkinta. Jyväskylä 1968

Freud, S.: Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan Helsinki 1954

Jung, C. G.: Unia, ajatuksia, muistikuvia. Muistiin merkinnyt ja toimittanut Aniela Jaffé. WSOY. Juva 1985

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997

Sjögren, L.: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. WSOY. Juva 1991

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI IHMISIÄ HAKEMISTOON

Arno Forsius

Ernst von Feuchtersleben (1806—1849) — psykiatrian unohdettu uudistaja

Ernst von Feuchtersleben (1806—1849) kohosi merkittävään kuuluisuuteen 1800-luvulla Wienin lääketieteellisen koulukunnan edustajana. Hän oli eräs tuolloin nopeasti kehittyvän psykiatrian uudistajista, jonka lääketieteelliset kirjoitukset liittyivät myös pääasiallisesti psykologiaan ja psykiatriaan. Itse asiassa juuri hän otti käyttöön mm. nimitykset psykoosi ja psykiatria.

Feuchtersleben syntyi Wienissä vuonna 1806. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän kirjoittautui vuonna 1825 Wienin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Siellä hän saavutti vuonna 1833 lääketieteen tohtorin arvon ja alkoi harjoittaa Wienissä kirurgista praktiikkaa. Sen lisäksi hän oli opettajana yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa, jonka dekaaniksi hänet nimitettiin vuonna 1844. Feuchtersleben oli erityisesti kiinnostunut opetukseen liittyvistä asioista. Hän kieltäytyi vuonna 1848 opetusministerin tehtävästä, mutta otti silloin vastaan opetusministeriön alivaltiosihteerin viran. Hänen terveytensä alkoi kuitenkin heikentyä nopeasti ja kuoli kotikaupungissaan vuonna 1849 vain 43 vuoden ikäisenä.

Feuchtersleben piti lääkärinä toimiessaan jatkuvasti yllä yhteyksiä Wienin kulttuurielämän huomattaviin edustajiin. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat mm. runoilija ja näytelmäkirjailija Franz Grillparzer (1791—1872) sekä kirjailija ja teatterinjohtaja Heinrich Laube (1806—1884). Todellisuudessa Feuchtersleben ei ollutkaan pelkästään lääkärinammatin harjoittaja vaan myöskin filosofi ja runoilija, jonka kirjoituksille oli ominaista hienostunut esteettinen tyyli.

Friedrich Hebbel (1813—1863) julkaisi Feuchterslebenin kuoleman jälkeen vuosina 1851—1853 tämän kootut teokset, jotka käsittivät ilman puhtaasti lääketieteellisiä teoksia seitsemän nidettä. Eräs Feuchterslebenin runoteoksista on "Gedichte" (Stuttgart 1836). Siihen sisältyy kaunis ja tunnettu hymni "Es ist bestimmt in Gottes Rat", johon Felix Mendelssohn-Bartholdy (1809—1847) on säveltänyt musiikin. Feuchterslebenin muista teoksista olivat huomion arvoisia "Beiträge zur Litteratur-, Kunst- und Lebenstheorie" (Wien 1837—1841) ja antologia "Geist der deutschen Klassiker" (Wien 1851).

Feuchterslebenin ensimmäinen lääketieteellinen teos oli "Über das Hippokratische erste Buch von der Diät" (Ensimmäisestä hippokraattisesta kirjasta elämänjärjestyksestä, Wien 1835). Filosofina Feuchtersleben tunnettiin parhaiten romanttis-idealistisella tyylillä kirjoitetusta teoksestaan "Zur Diätetik der Seele" (Sielun elämänjärjestyksestä, Wien 1838). Siitä otettiin 1800-luvun aikana peräti noin 50 painosta. Tämä teos kohdisti elämänjärjestyksen tärkeyden erityisesti sielunelämän alueelle. Sen tarkoituksena oli osoittaa todellinen tie elää elämänsä tasapainoisesti ja kauniisti. Se antoi myös lääkärille arvokkaita virikkeitä jokapäiväisessä praktiikassa.

Feuchterslebenin teosta onkin nimitetty "dietetiikan sieluksi". Siinä se oli vastakohta weimarilaisen Christoph Wilhelm Hufelandin (1762—1836) teokselle "Makrobiotik, oder die Kunst das menschliche Leben zu verlängern" (Pitkän iän taito, eli taito pidentää ihmisen elämää, 1797), jossa pyrkimyksenä oli ensisijaisesti elää kauan. Henkisen elämänjärjestyksen suurta suosiota näinä aikoina osoittaa se, että myös leipzigiläinen psykiatri ja psykologi Johann Christian August Heinroth (1773—1843) julkaisi vuonna 1839 teoksen "Orthobiotik" (Puhdas elämä), joka sisälsi filosofis-uskonnollisia ohjeita jokapäiväistä elämää varten.

Feuchterslebenin tärkeimmäksi teokseksi muodostui "Lehrbuch der ärztlichen Seelenkunde" (Lääketieteellisen sielutieteen oppikirja, 1845). Hän otti käyttöön mm. nimitykset psykoosi ja psykiatria. Sydenham Society käännätti teoksen englanniksi jo vuonna 1849. Feuchterslebenin toinen merkittävä teos oli "Ärzte und Publicum" (Lääkärit ja yleisö, Wien 1848). Teoksissa korostetaan hermostollisten häiriöiden riippuvuutta kokonaispersoonallisuudesta sekä sen kehityksestä ja häiriintymisestä.

Feuchtersleben näki sielullisen sairauden dynaamisena tapahtumasarjana, jossa erilaiset elämän kulun aikana koetut raskaat elämykset olivat vaikuttavina tekijöinä. Feuchtersleben kehotti myös lääkäreitä tutkimaan potilaittensa unia, koska ne saattoivat olla "sielun piilotajuista puhetta". Feuchterslebenin käsitykset sielullisten sairauksien synnystä vaikuttavat hyvin nykyaikaisilta. Häntä voidaan myös pitää ensimmäisenä psykoterapeuttina nykyaikaisessa mielessä. Hän piti hoidon tavoitteena potilaan "sekundaaria" kasvatusta, josta hän käytti myös nimitystä re-educaatio.

Feuchtersleben oli eurooppalaisessa psykiatriassa Sigmund Freudin (1856—1939) ja Alfred Adlerin (1870—1937) edelläkävijöitä. Vaikka Feuchtersleben oli aikanaan varsin tunnettu ja hänen teoksensa olivat erittäin suosittuja, hän jäi 1900-luvulla lähes täysin unhoon.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1994: 8: 855—856

Kirjallisuutta:

Feuchtersleben, Ernst. Hakusana teoksessa: The Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition. Volume X, New York 1910.

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, Freiburg im Breisgau 1962

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI IHMISIÄ HAKEMISTOON

Arno Forsius



Farmakopea

Farmakopea (kreik. farmakon, lääke; poieo, tehdä) on kirja, jossa määritellään lääkeaineiden laadulle ja valmistukselle asetettavia vaatimuksia. Se oli aikoinaan ensimmäisiä yrityksiä tuoda laaduntarkkailua lääketieteen piiriin.

Kasvi- ja eläinkunnasta saatujen lääkeaineiden vaikutus oli kovin epätasainen. Keskiajalla lääkärien reseptien mukaan valmistettujen lääkkeiden teho vaihteli arvaamattomasti valmistuskerrasta toiseen. Siitä syystä nimenomaan lääkärit ja heidän ammattikuntansa alkoivat vaatia valmistettavilta lääkkeiltä tasaisempaa laatua.

Tähän tarkoitukseen eivät kelvanneet enää ne lääkeaineluettelot, "Materia medica", joita oli laadittu jo antiikin ajoista lähtien. Niiden tunnettuja tekijöitä olivat mm. Dioskorides, Avicenna ja Nicolaus Salernolainen. Keskiajan lopulla alettiinkin lääkkeiden laadun parantamiseksi julkaista yleisesti käytettyjen lääkkeiden reseptikokoelmia, joiden nimenä oli yleensä "Antidotarium" eli "vastamyrkyt".

Lääkeaineluetteloiden ja reseptikokoelmien laatiminen ja julkaiseminen oli kauan aikaa yksinomaan lääkärien tehtävänä, sillä apteekkarien ammattikunnassa oppipoikaperiaatteella tapahtunut koulutus ei antanut työhön riittäviä taitoja.

Varhaisimmin sai virallisen aseman Firenzen lääkärien ja apteekkarien vuonna 1498 hyväksymä reseptikokoelma "Antidotarium florentinum", jonka oli laatinut Ricettario Fiorentino. Firenzessä ilmestyi seuraavana vuonna italiaksi "Nuovo receptario". Barcelonassa julkaistiin vuonna 1511 "Concordie apothecariorum" (Apteekkarien sopimus), jonka oli hyväksynyt Barcelonan Collegium Pharmacopolarum. Toinen varhainen farmakopea julkaistiin Lyonissa vuonna 1546.

Farmakopean nimen otti käyttöön Anuce Foesius (1528—1595) Baselissa vasta vuonna 1561. Italialainen lääkäri Ulisse Aldrovandi (1522—1605) tuli Bolognassa lääkkeiden tarkastajaksi noin vuonna 1568 ja julkaisi vuonna 1574 teoksen "Antidotarii Bononiensis Epitome", josta tuli useiden myöhempien farmakopeoiden perusmalli.

Ensimmäinen maallisen hallinnon hyväksymä farmakopea oli Valerius Corduksen (1515—1544) vuonna 1546 laatima reseptikokoelma "Dispensatorium pharmacopolarum", jolle Nürnbergin lääkärikunta hankki hallituksen vahvistuksen. Muita farmakopean hyväksyneitä kaupunkeja olivat Augsburg vuonna 1564 (Pharmacopoeia Augustana), Köln vuonna 1565, Firenze vuonna 1567, Bonn, Bergamo, ja Rooma vuonna 1583, Lontoo vuonna 1618, Pariisi vuonna 1639, Amsterdam vuonna 1651 ja Pietari vuonna 1676.

Lontoossa vuonna 1618 julkaistussa farmakopeassa oli ensimmäisen kerran galeenisten valmisteiden lisäksi myös kemiallisia lääkkeitä. Frankfurtin kaupunginlääkärin Johann-Christian Schröderin (1600—1664) Ulmissa vuonna 1641 julkaisema "Pharmakopoea medico-physica" oli oman aikansa kuuluisin farmakopea.

Farmakopeat olivat paisuneet jatkuvasti ja niissä kulki mukana satojen vuosien takaisia lääkkeitä, joiden käyttö perustui uskomuksiin tai magiaan. Esimerkkinä farmakopeoiden kummallisuuksista voidaan mainita Pressburgin (nyk. Bratislava) kaupunginlääkärin Johann David Rulandin (1585—1648) vuonna 1644 julkaisema "Pharmacopoea nova", jossa esiteltiin ulosteesta ja virtsasta valmistettujen lääkkeiden käyttöä sairauksien hoitona.

Lääketieteen ja lääkkeenvalmistuksen kehittyessä oli tarvetta ryhtyä myös uudistamaan farmakopeaa. Englantilainen kemisti Robert Boyle (1627—1691) loi uudenaikaisia menetelmiä lääkkeinä käytettävien kemiallisten aineiden valmistamiseksi ja tutkimiseksi. Häntä voidaankin pitää modernin farmasian isänä, jonka toiminnan seurauksena myös farmakopean uudistus tuli välttämättömäksi.

Uudistustyö tapahtui kuitenkin varsin verkkaisesti ja Englannissa se toteutui vasta vuonna 1721 kuuluisan lääkärin ja luonnontieteilijän Hans Sloanen (1660—1753) suojeluksessa. Farmakopeasta poistettiin suuri määrä kyseenalaisia, vanhentuneita ja taikuuteen perustuvia lääkkeitä. Toinen merkittävä uudistus oli kasvien tieteellisten nimien ilmoittaminen yrttilääkkeiden kohdalla. Lisäksi annettiin määräyksiä eräiden tislattujen uutteiden vahvuuksien yhdenmukaistamisesta. Vielä merkittävämpi uudistus toteutui vuonna 1746, jolloin kirjaan jätettiin vain ne lääkeaineet, joille farmakopeatoimikunnan enemmistö oli antanut hyväksymisensä. Ensimmäisiä eläinlääkintään tarkoitetun farmakopean tekijöitä oli kuuluisa englantilainen eläinlääkäri W. Gibson (1680—1750).

Tukholman apteekkarit olivat aluksi käyttäneet keskieurooppalaisia farmakopeoita, erityisesti Augsburgin (1640) ja Amsterdamin (1651) farmakopean ohjeita. Vuonna 1663 perustettu Collegium medicum ryhtyi pian hankkimaan omaa farmakopeaa, mutta Tukholman apteekkareille tarkoitettu "Pharmacopoeja Holmiensis Galeno-chymica" ilmestyi vasta vuonna 1686. Sitä oli noudatettava koko Ruotsin (ja myös Suomen) valtakunnassa vuoden 1688 asetuksella, siis varsin aikaisin, sillä muualla Euroopassa ensimmäinen valtakunnallinen farmakopea otettiin käyttöön Ranskassa vuonna 1818.

Tukholman farmakopea oli oikeastaan pelkkä reseptikokoelma, dispensatorium, jossa kuvattiin noin 800 lääkevalmistetta. Ne olivat suurimmaksi osaksi kasviperäisiä. Mukana oli myös joitakin eläinperäisiä valmisteita ja 60 kemiallista lääkettä. Viime mainitut olivat pääasiallisesti antimoni-, rauta- ja elohopeavalmisteita.

Seuraava, jo alunperin valtakunnallinen "Pharmacopoea svecica" painettiin vuonna 1775. Sen esikuvina olivat nyt Lontoon ja Edinburghin kaupunkien farmakopeat. Teos jakautui kahteen osaan, "Materia medica" ja "Praeparata et Composita". Teoksesta ilmestyi vuosina 1779 ja 1784 uudet laitokset, jotka poikkesivat vain vähän aikaisemmasta, ja vuonna 1790 jonkinverran laajennettu laitos, joka Suomessa voimassa vuoteen 1819 saakka.

Collegium medicum laati vuonna 1776 myös köyhien farmakopean, "Pharmacopoea pauperum", jota oli noudatettava valmistettaessa lääkkeitä valtion laskuun. Se korvattiin vuonna 1789 uudella, jonka nimenä oli "Pharmacopoea militaris, navalis et Eorum usui accomodata, qui impensis publicis curantur". Se oli siis sotilaita, merimiehiä ja niitä varten, joita hoidettiin julkisilla varoilla, ja se oli tarkoitettu ohjeeksi erityisesti sotilaslääkäreille.Tätä sotilas- ja köyhäinfarmakopeaa kiirehdittiin vuosien 1789—1790 sodan syttymisen vuoksi, jotta nuoret sotilaslääkärit ja kirurgit saisivat tietoonsa tehokkaita ja kuitenkin halpoja lääkkeitä.

Venäjään liittämisen jälkeen Suomea varten laadittiin "Pharmacopoea Fennica", joka ilmestyi vuonna 1819 latinan kielellä. Siinä oli kaksi osaa, "Materia pharmaceutica" ja "Praeparata pharmaceutica". Sen esikuvana oli ollut Ruotsin (ja Suomen) farmakopea vuodelta 1784. Kehityksen myötä galeenisten valmisteiden määrää oli vähennetty ja kemiallisten lisätty. Farmakopean toinen laitos, kaksiosainen ja edelleen latinankielinen, otettiin käyttöön vuonna 1852. Teoksen toinen osa käännettiin myös ruotsiksi ja siinä oli ensimmäisen kerran selostettu lääkevalmisteiden toteamisreaktiot, laatututkimukset sekä pitoisuusmääritykset. Vuonna 1863 voimaan tullut kolmas laitos poikkesi hyvin vähän edellisestä. Apteekkilaitoksen kehittyessä farmakopean merkitys väheni lääkärien kannalta, joskin piirilääkärit tarvitsivat sitä vielä apteekintarkastuksia suorittaessaan.

Myös Suomessa julkaistiin sotilas-, merimies- ja köyhäinfarmakopea vuonna 1856 ja sen uusittuna laitoksena sotilasfarmakopea "Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio secunda" vuonna 1885. Lisäksi Suomessa julkaistiin vuonna 1866 ruotsiksi erityinen eläinlääkintäfarmakopea, "Veterinärfarmakopé för Finland", josta valmistui uusi laitos vuonna 1886. Myöhemmin vuodesta 1915 alkaen eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet on otettu mukaan varsinaiseen farmakopeaan.

"Pharmacopoea Fennica, Editio quarta" ilmestyi vuonna 1885 ja tuli voimaan vuonna 1886, samanaikaisesti uudelleen painetun sotilasfarmakopean kanssa. Neljännen laitoksen esikuvana oli vuonna 1882 ilmestynyt Saksan farmakopea ja siinä aineiden toteaminen ja tutkiminen oli sisällytetty varsinaiseen farmakopeaan. Galeenisia valmisteita oli mukana enää 79. Teos oli edelleen latinankielinen, mutta siitä ilmestyi vuonna 1885 ruotsinkielinen käännös selityksineen. Siitä otettiin toinen painos vuonna 1888.

Kemiallisen tutkimuksen ja teollisuuden nopean kehityksen johdosta julkaistiin vuonna 1915 "Pharmacopoea Fennica, Editio quinta", farmakopean viides laitos, alunperin jo suomeksi ja ruotsiksi painettuna. Siinä oli lueteltu myös eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet. Mikroskooppinen tukimus oli nyt ensimmäistä kertaa mukana teoksessa ja lisäksi siinä mainittiin uusia, synteettisesti valmistettuja lääkeaineita sekä useita alkaloideja. Laitoksesta otettiin uusi painos vuonna 1930. Maamme itsenäistyttyä julkaistiin vuonna 1920 Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio tertia, joka oli voimassa vuoteen 1938 saakka.

"Pharmacopoea Fennica, Editio sexta" tuli voimaan vuonna 1938. Siinä oli otettu huomioon kansainvälisiä sopimuksia ja vaatimuksia. Laitosta laadittaessa käytettiin apuna ruotsalaista ja tanskalaista farmakopeaa. Tutkimusmenetelmien kohdalla lähdekirjoina olivat saksalaiset teokset. Ruotsinkielinen painos ilmestyi vuonna 1940.

Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen lääketeollisuuden kehitys oli nopeaa ja uuden farmakopean tarve kasvoi. "Pharmacopoea Fennica, Editio septima" ilmestyi vuonna 1956 ja tuli voimaan vuonna 1957. Sen esikuvina olivat jälleen ruotsalainen ja tanskalainen farmakopea. Uusi laitos oli apteekkien lisäksi tarkoitettu myös lääketeollisuutta ja tukkukauppaa varten. Monet tutkimusmenetelmät edellyttivät laboratoriomenetelmiä, joita ei voitu enää tehdä apteekeissa. Nyt oli ensimmäisen kerran mukana tarkemmat määräykset myös kylmäsäilytyksestä.

Kansainvälisyyden vaatimukset lisääntyivät jatkuvasti. Jo vuonna 1860 oli keskusteltu yhteisen pohjoismaisen farmakopean mahdollisuudesta. Pohjoismainen Farmakopeatoimikunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1948 ja Suomi liittyi siihen vuonna 1951. Sen laatima neliosainen Pharmacopoea Nordica alkoi ilmestyä vuonna 1962 ja se tuli voimaan vuonna 1965 kaikissa Pohjoismaissa. Se korvasi silloin kansallisen farmakopean.

Vuonna 1949 perustetun Euroopan neuvoston, Council of Europe, alaisena toimii European Pharmacopoeia Commission. Suomi on ollut siinä huomioitsijana vuodesta 1975 ja jäsenenä vuodesta 1982. Komissio on saanut aikaan yleiseurooppalaisen farmakopean, European Pharmacopoeia, joka alkoi ilmestyä vuonna 1969. Se otettiin käyttöön Suomessa vuoden 1978 alusta ja teoksen edistyessä Pharmacopoea Nordica on jäänyt vähitellen pois käytöstä.

Myös Maailman Terveysjärjestö (WHO) teki aloitteen kansainvälisen farmakopean julkaisemiseksi ja tämän teoksen "Pharmacopoea Internationalis" ensimmäinen laitos alkoi ilmestyä vuonna 1951. Sen tarkoituksena on yhdenmukaistaa lääkkeiden standardeja, vähentää kansallisten farmakopeoiden standardien eroavuuksia ja antaa standardeja niille maille, joilla ei ole omaa farmakopeaa. Sillä ei ole virallista asemaa Suomessa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 28: 2989. Tarkistettu ja lisätty syyskuussa 1999.



Kirjallisuutta:

Cowen, D. L., Helfand W. H.: Pharmacy, An Illustrated History, Harry N. Abrams, Inc, Publishers, New York. Printed and bound in Japan, 1990.

Ecyclopaedia Britannica, XIth edition, 1910—1911

Ericsson, R.: Från Pharmacopoeja Holmiensis 1686 till Svensk Läkemedelstandard. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1986, s. 61—70. Södertälje 1986.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia

Haastattelu 3.3.1995: Sinivuo, Kaarina, STAKES



TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

Arno Forsius



Farmakopea

Farmakopea (kreik. farmakon, lääke; poieo, tehdä) on kirja, jossa määritellään lääkeaineiden laadulle ja valmistukselle asetettavia vaatimuksia. Se oli aikoinaan ensimmäisiä yrityksiä tuoda laaduntarkkailua lääketieteen piiriin.

Kasvi- ja eläinkunnasta saatujen lääkeaineiden vaikutus oli kovin epätasainen. Keskiajalla lääkärien reseptien mukaan valmistettujen lääkkeiden teho vaihteli arvaamattomasti valmistuskerrasta toiseen. Siitä syystä nimenomaan lääkärit ja heidän ammattikuntansa alkoivat vaatia valmistettavilta lääkkeiltä tasaisempaa laatua.

Tähän tarkoitukseen eivät kelvanneet enää ne lääkeaineluettelot, "Materia medica", joita oli laadittu jo antiikin ajoista lähtien. Niiden tunnettuja tekijöitä olivat mm. Dioskorides, Avicenna ja Nicolaus Salernolainen. Keskiajan lopulla alettiinkin lääkkeiden laadun parantamiseksi julkaista yleisesti käytettyjen lääkkeiden reseptikokoelmia, joiden nimenä oli yleensä "Antidotarium" eli "vastamyrkyt".

Lääkeaineluetteloiden ja reseptikokoelmien laatiminen ja julkaiseminen oli kauan aikaa yksinomaan lääkärien tehtävänä, sillä apteekkarien ammattikunnassa oppipoikaperiaatteella tapahtunut koulutus ei antanut työhön riittäviä taitoja.

Varhaisimmin sai virallisen aseman Firenzen lääkärien ja apteekkarien vuonna 1498 hyväksymä reseptikokoelma "Antidotarium florentinum", jonka oli laatinut Ricettario Fiorentino. Firenzessä ilmestyi seuraavana vuonna italiaksi "Nuovo receptario". Barcelonassa julkaistiin vuonna 1511 "Concordie apothecariorum" (Apteekkarien sopimus), jonka oli hyväksynyt Barcelonan Collegium Pharmacopolarum. Toinen varhainen farmakopea julkaistiin Lyonissa vuonna 1546.

Farmakopean nimen otti käyttöön Anuce Foesius (1528—1595) Baselissa vasta vuonna 1561. Italialainen lääkäri Ulisse Aldrovandi (1522—1605) tuli Bolognassa lääkkeiden tarkastajaksi noin vuonna 1568 ja julkaisi vuonna 1574 teoksen "Antidotarii Bononiensis Epitome", josta tuli useiden myöhempien farmakopeoiden perusmalli.

Ensimmäinen maallisen hallinnon hyväksymä farmakopea oli Valerius Corduksen (1515—1544) vuonna 1546 laatima reseptikokoelma "Dispensatorium pharmacopolarum", jolle Nürnbergin lääkärikunta hankki hallituksen vahvistuksen. Muita farmakopean hyväksyneitä kaupunkeja olivat Augsburg vuonna 1564 (Pharmacopoeia Augustana), Köln vuonna 1565, Firenze vuonna 1567, Bonn, Bergamo, ja Rooma vuonna 1583, Lontoo vuonna 1618, Pariisi vuonna 1639, Amsterdam vuonna 1651 ja Pietari vuonna 1676.

Lontoossa vuonna 1618 julkaistussa farmakopeassa oli ensimmäisen kerran galeenisten valmisteiden lisäksi myös kemiallisia lääkkeitä. Frankfurtin kaupunginlääkärin Johann-Christian Schröderin (1600—1664) Ulmissa vuonna 1641 julkaisema "Pharmakopoea medico-physica" oli oman aikansa kuuluisin farmakopea.

Farmakopeat olivat paisuneet jatkuvasti ja niissä kulki mukana satojen vuosien takaisia lääkkeitä, joiden käyttö perustui uskomuksiin tai magiaan. Esimerkkinä farmakopeoiden kummallisuuksista voidaan mainita Pressburgin (nyk. Bratislava) kaupunginlääkärin Johann David Rulandin (1585—1648) vuonna 1644 julkaisema "Pharmacopoea nova", jossa esiteltiin ulosteesta ja virtsasta valmistettujen lääkkeiden käyttöä sairauksien hoitona.

Lääketieteen ja lääkkeenvalmistuksen kehittyessä oli tarvetta ryhtyä myös uudistamaan farmakopeaa. Englantilainen kemisti Robert Boyle (1627—1691) loi uudenaikaisia menetelmiä lääkkeinä käytettävien kemiallisten aineiden valmistamiseksi ja tutkimiseksi. Häntä voidaankin pitää modernin farmasian isänä, jonka toiminnan seurauksena myös farmakopean uudistus tuli välttämättömäksi.

Uudistustyö tapahtui kuitenkin varsin verkkaisesti ja Englannissa se toteutui vasta vuonna 1721 kuuluisan lääkärin ja luonnontieteilijän Hans Sloanen (1660—1753) suojeluksessa. Farmakopeasta poistettiin suuri määrä kyseenalaisia, vanhentuneita ja taikuuteen perustuvia lääkkeitä. Toinen merkittävä uudistus oli kasvien tieteellisten nimien ilmoittaminen yrttilääkkeiden kohdalla. Lisäksi annettiin määräyksiä eräiden tislattujen uutteiden vahvuuksien yhdenmukaistamisesta. Vielä merkittävämpi uudistus toteutui vuonna 1746, jolloin kirjaan jätettiin vain ne lääkeaineet, joille farmakopeatoimikunnan enemmistö oli antanut hyväksymisensä. Ensimmäisiä eläinlääkintään tarkoitetun farmakopean tekijöitä oli kuuluisa englantilainen eläinlääkäri W. Gibson (1680—1750).

Tukholman apteekkarit olivat aluksi käyttäneet keskieurooppalaisia farmakopeoita, erityisesti Augsburgin (1640) ja Amsterdamin (1651) farmakopean ohjeita. Vuonna 1663 perustettu Collegium medicum ryhtyi pian hankkimaan omaa farmakopeaa, mutta Tukholman apteekkareille tarkoitettu "Pharmacopoeja Holmiensis Galeno-chymica" ilmestyi vasta vuonna 1686. Sitä oli noudatettava koko Ruotsin (ja myös Suomen) valtakunnassa vuoden 1688 asetuksella, siis varsin aikaisin, sillä muualla Euroopassa ensimmäinen valtakunnallinen farmakopea otettiin käyttöön Ranskassa vuonna 1818.

Tukholman farmakopea oli oikeastaan pelkkä reseptikokoelma, dispensatorium, jossa kuvattiin noin 800 lääkevalmistetta. Ne olivat suurimmaksi osaksi kasviperäisiä. Mukana oli myös joitakin eläinperäisiä valmisteita ja 60 kemiallista lääkettä. Viime mainitut olivat pääasiallisesti antimoni-, rauta- ja elohopeavalmisteita.

Seuraava, jo alunperin valtakunnallinen "Pharmacopoea svecica" painettiin vuonna 1775. Sen esikuvina olivat nyt Lontoon ja Edinburghin kaupunkien farmakopeat. Teos jakautui kahteen osaan, "Materia medica" ja "Praeparata et Composita". Teoksesta ilmestyi vuosina 1779 ja 1784 uudet laitokset, jotka poikkesivat vain vähän aikaisemmasta, ja vuonna 1790 jonkinverran laajennettu laitos, joka Suomessa voimassa vuoteen 1819 saakka.

Collegium medicum laati vuonna 1776 myös köyhien farmakopean, "Pharmacopoea pauperum", jota oli noudatettava valmistettaessa lääkkeitä valtion laskuun. Se korvattiin vuonna 1789 uudella, jonka nimenä oli "Pharmacopoea militaris, navalis et Eorum usui accomodata, qui impensis publicis curantur". Se oli siis sotilaita, merimiehiä ja niitä varten, joita hoidettiin julkisilla varoilla, ja se oli tarkoitettu ohjeeksi erityisesti sotilaslääkäreille.Tätä sotilas- ja köyhäinfarmakopeaa kiirehdittiin vuosien 1789—1790 sodan syttymisen vuoksi, jotta nuoret sotilaslääkärit ja kirurgit saisivat tietoonsa tehokkaita ja kuitenkin halpoja lääkkeitä.

Venäjään liittämisen jälkeen Suomea varten laadittiin "Pharmacopoea Fennica", joka ilmestyi vuonna 1819 latinan kielellä. Siinä oli kaksi osaa, "Materia pharmaceutica" ja "Praeparata pharmaceutica". Sen esikuvana oli ollut Ruotsin (ja Suomen) farmakopea vuodelta 1784. Kehityksen myötä galeenisten valmisteiden määrää oli vähennetty ja kemiallisten lisätty. Farmakopean toinen laitos, kaksiosainen ja edelleen latinankielinen, otettiin käyttöön vuonna 1852. Teoksen toinen osa käännettiin myös ruotsiksi ja siinä oli ensimmäisen kerran selostettu lääkevalmisteiden toteamisreaktiot, laatututkimukset sekä pitoisuusmääritykset. Vuonna 1863 voimaan tullut kolmas laitos poikkesi hyvin vähän edellisestä. Apteekkilaitoksen kehittyessä farmakopean merkitys väheni lääkärien kannalta, joskin piirilääkärit tarvitsivat sitä vielä apteekintarkastuksia suorittaessaan.

Myös Suomessa julkaistiin sotilas-, merimies- ja köyhäinfarmakopea vuonna 1856 ja sen uusittuna laitoksena sotilasfarmakopea "Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio secunda" vuonna 1885. Lisäksi Suomessa julkaistiin vuonna 1866 ruotsiksi erityinen eläinlääkintäfarmakopea, "Veterinärfarmakopé för Finland", josta valmistui uusi laitos vuonna 1886. Myöhemmin vuodesta 1915 alkaen eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet on otettu mukaan varsinaiseen farmakopeaan.

"Pharmacopoea Fennica, Editio quarta" ilmestyi vuonna 1885 ja tuli voimaan vuonna 1886, samanaikaisesti uudelleen painetun sotilasfarmakopean kanssa. Neljännen laitoksen esikuvana oli vuonna 1882 ilmestynyt Saksan farmakopea ja siinä aineiden toteaminen ja tutkiminen oli sisällytetty varsinaiseen farmakopeaan. Galeenisia valmisteita oli mukana enää 79. Teos oli edelleen latinankielinen, mutta siitä ilmestyi vuonna 1885 ruotsinkielinen käännös selityksineen. Siitä otettiin toinen painos vuonna 1888.

Kemiallisen tutkimuksen ja teollisuuden nopean kehityksen johdosta julkaistiin vuonna 1915 "Pharmacopoea Fennica, Editio quinta", farmakopean viides laitos, alunperin jo suomeksi ja ruotsiksi painettuna. Siinä oli lueteltu myös eläinlääkinnässä käytetyt lääkkeet. Mikroskooppinen tukimus oli nyt ensimmäistä kertaa mukana teoksessa ja lisäksi siinä mainittiin uusia, synteettisesti valmistettuja lääkeaineita sekä useita alkaloideja. Laitoksesta otettiin uusi painos vuonna 1930. Maamme itsenäistyttyä julkaistiin vuonna 1920 Pharmacopoea Militaris Fennica, Editio tertia, joka oli voimassa vuoteen 1938 saakka.

"Pharmacopoea Fennica, Editio sexta" tuli voimaan vuonna 1938. Siinä oli otettu huomioon kansainvälisiä sopimuksia ja vaatimuksia. Laitosta laadittaessa käytettiin apuna ruotsalaista ja tanskalaista farmakopeaa. Tutkimusmenetelmien kohdalla lähdekirjoina olivat saksalaiset teokset. Ruotsinkielinen painos ilmestyi vuonna 1940.

Toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen lääketeollisuuden kehitys oli nopeaa ja uuden farmakopean tarve kasvoi. "Pharmacopoea Fennica, Editio septima" ilmestyi vuonna 1956 ja tuli voimaan vuonna 1957. Sen esikuvina olivat jälleen ruotsalainen ja tanskalainen farmakopea. Uusi laitos oli apteekkien lisäksi tarkoitettu myös lääketeollisuutta ja tukkukauppaa varten. Monet tutkimusmenetelmät edellyttivät laboratoriomenetelmiä, joita ei voitu enää tehdä apteekeissa. Nyt oli ensimmäisen kerran mukana tarkemmat määräykset myös kylmäsäilytyksestä.

Kansainvälisyyden vaatimukset lisääntyivät jatkuvasti. Jo vuonna 1860 oli keskusteltu yhteisen pohjoismaisen farmakopean mahdollisuudesta. Pohjoismainen Farmakopeatoimikunta perustettiin kuitenkin vasta vuonna 1948 ja Suomi liittyi siihen vuonna 1951. Sen laatima neliosainen Pharmacopoea Nordica alkoi ilmestyä vuonna 1962 ja se tuli voimaan vuonna 1965 kaikissa Pohjoismaissa. Se korvasi silloin kansallisen farmakopean.

Vuonna 1949 perustetun Euroopan neuvoston, Council of Europe, alaisena toimii European Pharmacopoeia Commission. Suomi on ollut siinä huomioitsijana vuodesta 1975 ja jäsenenä vuodesta 1982. Komissio on saanut aikaan yleiseurooppalaisen farmakopean, European Pharmacopoeia, joka alkoi ilmestyä vuonna 1969. Se otettiin käyttöön Suomessa vuoden 1978 alusta ja teoksen edistyessä Pharmacopoea Nordica on jäänyt vähitellen pois käytöstä.

Myös Maailman Terveysjärjestö (WHO) teki aloitteen kansainvälisen farmakopean julkaisemiseksi ja tämän teoksen "Pharmacopoea Internationalis" ensimmäinen laitos alkoi ilmestyä vuonna 1951. Sen tarkoituksena on yhdenmukaistaa lääkkeiden standardeja, vähentää kansallisten farmakopeoiden standardien eroavuuksia ja antaa standardeja niille maille, joilla ei ole omaa farmakopeaa. Sillä ei ole virallista asemaa Suomessa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 28: 2989. Tarkistettu ja lisätty syyskuussa 1999.



Kirjallisuutta:

Cowen, D. L., Helfand W. H.: Pharmacy, An Illustrated History, Harry N. Abrams, Inc, Publishers, New York. Printed and bound in Japan, 1990.

Ecyclopaedia Britannica, XIth edition, 1910—1911

Ericsson, R.: Från Pharmacopoeja Holmiensis 1686 till Svensk Läkemedelstandard. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1986, s. 61—70. Södertälje 1986.

Peldán, K.: Suomen farmasian historia

Haastattelu 3.3.1995: Sinivuo, Kaarina, STAKES



TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON

Browne pitäytyi teoksessaan lähes yksinomaan uskonnollisessa pohdiskelussa. Lääketiedettä siinä sivuttiin vain muutamassa harvassa kohdassa, joissa tekijä esitti epäilyjään Raamatun sanomaa, Aristotelesta, Galenosta ja Paracelsusta kohtaan. Browne luetteli lääketieteen yhtenä kaikissa sivistyneissä maissa arvostetuista tieteistä. Samalla hän myönsi lääketieteelläkin olevan heikkoutensa, sillä se ei pystynyt parantamaan kaikkia tauteja. Brownen edustaman humanismin johdosta hänen teoksensa on myöhemmin kohonnut uudelleen mielenkiinnon kohteeksi, kun lääkärinammatin eettiset ongelmat ovat tulleet ajankohtaisiksi.

Lääkäreitä pidettiin noihin aikoihin usein kylmästi laskelmoivina varallisuuden haalijoina. Tämä käy ilmi myös Brownen pohdiskelusta, jonka mukaan hän itse kylläkin poikkesi tässä suhteessa muista: "Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien yrityksiemme korvaukseksi. — Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän omanani."

Suhtautumisesta sairauteen ja kuolemaan Browne kirjoitti näin: "Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle, luulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat ruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen tutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden varassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita. Ja ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat kuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran. Eivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee meistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia surma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja jokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista henkeämme vastaan."