Tyttärellä anoreksia

Mitä oon lukenut niin anoreksiaa sairastavat haluavat salata syömättömyyden ja kysyvä vinkkejä miten salata se vanhemmiltaan.Anorektikot eivät tajua olevansa sairaita ja luulevat syövänsä liikaa ja sen takia suuttuvat ruuan tuputtamiseen.Lapsen mielestä he syövät riittävästi.Jos joutuu osastolle ja pakkopunnitukseen niin anorektikot kyselevät miten huijata punnituksessa ja miten lisätä painoa vaatteisiin esim rintaliiveihin.

Olen suunnilleen saman ikäinen tyttäresi kanssa ja sama häiriö. Tilanteeseeni ei ole vielä puututtu ja hikoan jo kun ajattelen seuraavaa painokontrollia. Olen kuitenkin vielä jonkin verran järjissäni sillä pohjalla käyneenä olen hyväksynyt sen asian että oikeasti mulla saattaa olla syömishäiriö. Omassa tilanteessani olis aivan ihanaa jos vanhemmat olis tukena. Älä missään nimessä puhu ruuasta koko ajan ja yritä käsitellä sairautta ihan sairautena. Itse tunnen häpeää sairaudestani. Yritä piristää tyttöäsi ja keskustella normaaleista asioista. Uskon että ruoka ja kalorit pyörivät jo tarpeeksi hänen pienessä mielessä niin älä nosta kissaa pöydälle uudelleen ja uudelleen. Myöskin jatkuva ruuan kyttäys voi saada ahdistumaan entisestään, vaikka sillä ei tarkoitettaisikaan pahaa. Monesti anoreksiaan kuuluu myös pakkoliikunta joten oma isäni esimerkiksi ei päästä minua liikkumaan ennen kuin olen syönyt. Tämö ahdistaa minua mutta se on silti omasta mielestä kannattavaa syömishäiriöiselle. Ja sitten, näyttäkää itse esimerkkiä normaalista syömisestä! Älkää syökö ja mässäilkö pizzalla yms herkuilla. Se saa anorektikon usein ahdistumaan jos kotona on vain herkkuja. Myöskin perheen vähäinen syöminen saattaa saada tunteen että syö itse liikaa. Toivottavasti auttaisi, tsemppiä hankalaan tilanteeseen! <3

Hei! Olen tällä hetkellä jo keski-ikäinen nainen, itse lapseton. Sairastin hoitamattoman syömishäiriöjakson yläasteen lopussa. Eli asiaa ei huomattu tai ketään ei kiinnostanut. En osaa sanoa, miten olisin reagoinut, jos joku olisi oikeasti tullut puhumaan asiasta. Sen tiedän, että elämäni olisi varmasti ollut helpompaa, jos ongelmiin olisi puututtu ajoissa. Kyse ei ole pelkästään syömishäiriöstä, vaan siitä, mikä siihen johti.

Tosin myös syömishäiriön sairastaminen on muuttunut ajan myötä. Joskus keskiajalla itsensä nälkään näännyttävät teinit olivat pyhimyksiä. Myöhemmin syömishäiriöiset olivat harvinaisia omituisuuksia. Omaan aikaani en muista nähneeni syömishäiriöpotilaita, joten olin yksin ja eristäytynyt. Nykyään syömishäiriöiset puolestaan verkostoituvat ja saavat toisiltaan tukea - tosin enemmänkin sairauden ylläpidossa kuin siitä toipumisesta.

Kun ajattelen yli 30 vuoden takaista itseäni, niin minua ahdistaa edelleenkin se ajatus, että joku olisi puuttunut painooni tai syömiseeni (siitä huolimatta, että nykyisessä todellisuudessani en koe vaikkapa kehoani samalla lailla hankalaksi aiheeksi). Eli suuren suurta hienovaraisuutta täytyy osoittaa anoreksiaan sairastunutta lasta kohtaan.

Itse koettaisin tarjota hyväksyntää. Koettaisin painottaa muita asioita yhdessä olemisessa kuin sairautta. Periaatteessahan päävastuu hoidosta on kai kuitenkin terveydenhuollon ammattilaisella? Eli sinulla on oikeus olla äiti. Lapsesta on varmasti todella ahdistavaa, jos kaikki keskinäinen vuorovaikutuksenne alkaa pyöriä painon, ruuan ja terveyden ympärillä. Eli ei lahjontaa tai kiristystä. Jotain hyvää ja positiivista voisi tarjota ehdoitta. Mitään tällaista en itse aikaan saanut. En mitään. Olin yksin. Olisi tuntunut todella mukavalta, jos joku olisi vain hyväksynyt minut. Koeta päästä myös konkreettisesti kosketusetäisyydelle eli halaamaan tai silittämään.

Voit vain rajallisessa määrin vaikuttaa lapseesi, ja vaikka hän on alaikäinen, et omista häntä. Eli koeta hyväksyä hänet ja rakastaa häntä, tapahtui mitä tahansa. Se on nyt tärkeämpää kuin olla vihainen tai määräilevä. Tai olla omien ehkä lapsesta johtuvien huolien vuoksi etäinen.

Entä jos kysyt lapseltasi suoraan, mitä hän sinulta toivoo? Jos puhuminen on vaikeaa, pyydä häntä kirjoittamaan?

Toinen asia on se, että älkää tehkö anoreksiasta näkymätöntä läsnäolijaa. Asiasta on pystyttävä puhumaan oikealla kielellä, vaikka se aiheuttaisi reaktioita. Tarkoitan puhumaan asiallisesti ja neutraalisti, en että puhua paatoksella. Asian kieltäminen ei auta mitään.

Joskus luin jostain anoreksian sairastaneesta naisesta, hän taisi tehdä piirustuksia sairaudestaan. Hän kävi tavallaan sisällään koko ajan ristiriitaista keskustelua. Hänellä oli kaksi puolta. Se, joka sanoi, että "olet ruma läski", ja se, joka sanoi, "syö, olet kuolemassa nälkään". Hän piirsi nämä molemmat puolensa. Todennäköisesti jokainen muutoin henkisesti kohtuullisen tasapainoinen syömishäiriöstä kärsivä ihminen tiedostaa ainakin jollain tasolla itsensä useammasta eri näkökulmasta. Oletan näin olevan myös tyttäresi kohdalla.

Itse silloin aikanani varmaankin osittain tiedostin itseni eri puolet. Näin itseni lihavana, ja näin olevani parempi, jos olisin laiha. Uskoin sen tuovan onnea. Mutta toisaalta tiedostin, että suhteeni syömiseen ei ole normaali, ja että teen jotain outoa ja häpeällistä. Häpesin. Toisaalta olin lapsi, jolla ei ole sitä kokemusta ja näkemystä maailmasta ja elämästä, mikä minulla on nyt. Ja tiedän esim. sen, että pahin pelko hallitsemattomasta lihomisesta ei ollut mikään oikea uhka. Olen ollut koko myöhemmän elämäni normaalipainoinen. Suurin uhka (elämälle, tulevaisuudelle) oli itse syömishäiriökäyttäytyminen, ja tietenkin siihen johtaneet persoonallisuuspiirteeni ja/tai perhetaustani.

Varmaa on, että lapsellesi tulee olemaan ahdistavaa ajatus, että hänen elämäänsä ja ennen kaikkea hänen kehoonsa puututaan radikaalilla tavalla. Hän tuskin pystyy tiedostamaan sitä, että kyseessä on hänen koko tuleva elämänsä. Nuori ihminen ei pysty koskaan näkemään realistisesti itseään vuosikymmenien päästä tulevaisuudessa. Näin ollen järjen takominen päähän voi olla tuloksetonta. Nälkä itsessään voi aiheuttaa nk. nälkäpsykoosia, eli nälkiintyminen itsessään jo häiritsee ajattelua ja kehonkuvaa. Toipuminen voi olla hidasta. Ja kaikki eivät toivu koskaan kunnolla.

Tyttärelläsi näyttää kuitenkin olevan vahvuutena lämminhenkinen äiti? Yksi vinkki olisi myös hakea tarvittaessa itsellesi apua. Eli saada niitä eväitä, jolla pystyt ja jaksat huolehtia myös tyttärestäsi. Toivotan onnea teille molemmille.

Ei mua ainakaan auttais mikään muu kuin se että mun vanhemmat lopettas sen et ne yrittää ymmärtää. Esim mun isä vaan sanoo et ”ihan ku oisit joku vauva ku et syö”

Moikka! olisipa minullakin ollut samanlainen ymmärtävä tukihenkilö :) Tilanteissa joissa et tiedä mitä tehdä, riittää että olet tukena. Itseä ainakin olisi auttanut esim. nämä pienet asiat:

-Puhu "fear foods" (eli suomeksi pelkoruuista). Tarkoittaa siis ruokia joita ei halua syödä esim. kaloreiden, rasvan, hiilareiden jne. takia. Niitä ruokia kannattaa kokeilla syödä vaikka yhdessä (ei pakottamalla).

-Oma rauha on tärkeää. Se että ei koko ajan puhu asiasta ja kohtele kuin anoreetikkoa auttaa myös. Siitä tulee normaali olo. Välillä ei-anoreetikotkin syövät vähän vähemmän tai enemmän kuin yleensä, joka on normaalia. Syömiseen pitää kannustaa, mutta sitäkin voi tehdä liikaa! Usein kannattaa odottaa että hän on itse valmis puhumaan asiasta.

-Kehokommentit pois. Laihuuuden mainitseminen motivoi, sillä anoreksia on hyvin kilpailuhenkinen sairaus. Siitä saa ajatuksen, että syömättömyys on auttanut. Painon nousemistakaan ei kannata kehua, jollei hän itse ole ylpeä asiasta. Myös vanhempien dieettipuhe tai esimerkiksi kaloreiden laskeminen ahdistaa, liittyen juuri tuohon kilpailullisuuteen.