Paras tapa suitsia vihapuhetta on avoin ja läpinäkyvä yhteiskunnallinen keskustelu, jossa rehellisesti käsitellään yhteiskunnallisia kipupisteitä ja poliittisiksi ongelmiksi koettuja asioita. Mikäli keskusteluun onnistutaan sitouttamaan vaikutusvaltaiset instituutiot ja mielipidejohtajiksi tunnistetut tahot, niin ongelmien ratkaisut helpottuvat.
Vihapuheeksi tunnistettava puhe on siis yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Poliittisen keskustelun polttopisteeseen se on kuitenkin noussut vasta aivan viime aikoina. Samalla myös akateeminen tutkimus on tarttunut aiheeseen. Kuvaavaa vihapuhekeskustelulle on, että siihen osallistujat tuntuvat tarkkaan tietävän, mistä ilmiössä on kyse. Tämä onkin varsin tyypillinen piirre poliittisissa debateissa. Ongelmallista vain on, että keskusteluun osallistujat itse määrittelevät sen, mitä vihapuhe on, ja näin keskustelijat puhuvat sujuvasti toistensa ohi ja koko prosessi lähinnä toistaa ja vahvistaa "me vastaan muut" -retoriikkaa.
Keskustelun politisoituneen luonteen mahdollistaa se, ettei vihapuheelle ole yksiselitteistä määritelmää. Esimerkiksi rikoslaissa käsitettä ei ole mainittu, vaan sen asemesta siellä puhutaan kiihottamisesta tai törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain näkökulmasta vihapuheeksi tulkittava toiminta rinnastuu ihmisoikeusloukkaukseksi, jonka kohteena on jokin tietty, tunnistettava erillinen kansanryhmä. Vihapuheessa puhuja esittää itsestään ja viiteryhmästään esimerkiksi etnisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti, poliittisesti, seksuaalisesti tai ihonväriltään tai joltakin tunnistettavalta ulkoiselta piirteeltään erottuvan ryhmän ja uhkailee sitä tai esittää sen loukkaavassa, halventavassa ja solvaavassa sävyssä. Vihapuhetta voi olla myös yksilöön kohdistuva perusteeton leimaaminen johonkin kansanryhmään liitettyjen oletettujen ominaisuuksien perusteella.
Vihapuheeksi tunnistettava puhe on siis yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Poliittisen keskustelun polttopisteeseen se on kuitenkin noussut vasta aivan viime aikoina. Samalla myös akateeminen tutkimus on tarttunut aiheeseen. Kuvaavaa vihapuhekeskustelulle on, että siihen osallistujat tuntuvat tarkkaan tietävän, mistä ilmiössä on kyse. Tämä onkin varsin tyypillinen piirre poliittisissa debateissa. Ongelmallista vain on, että keskusteluun osallistujat itse määrittelevät sen, mitä vihapuhe on, ja näin keskustelijat puhuvat sujuvasti toistensa ohi ja koko prosessi lähinnä toistaa ja vahvistaa "me vastaan muut" -retoriikkaa.
Keskustelun politisoituneen luonteen mahdollistaa se, ettei vihapuheelle ole yksiselitteistä määritelmää. Esimerkiksi rikoslaissa käsitettä ei ole mainittu, vaan sen asemesta siellä puhutaan kiihottamisesta tai törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain näkökulmasta vihapuheeksi tulkittava toiminta rinnastuu ihmisoikeusloukkaukseksi, jonka kohteena on jokin tietty, tunnistettava erillinen kansanryhmä. Vihapuheessa puhuja esittää itsestään ja viiteryhmästään esimerkiksi etnisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti, poliittisesti, seksuaalisesti tai ihonväriltään tai joltakin tunnistettavalta ulkoiselta piirteeltään erottuvan ryhmän ja uhkailee sitä tai esittää sen loukkaavassa, halventavassa ja solvaavassa sävyssä. Vihapuhetta voi olla myös yksilöön kohdistuva perusteeton leimaaminen johonkin kansanryhmään liitettyjen oletettujen ominaisuuksien perusteella.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pyhäjärvellä ensin meni lähetysnappula jumiin, sitten hävisi kuva ja ääni, ja kaiken kruunuksi paikallislehti suki itsensä edustuskelpoiseksi vaikenemalla asioista. se oli siinä. Poliittiset päälliköt nauttivat vaikenemisen kulttuurista.
Hoitajat, kieroin ammattikunta.
pistävät sinuun ketamiinia kun meet koronarokotukseen, joten älä esitä muuta
kulisseissa suhistaan.
Kaislikossa suhisee Taimi ja Jukka.
Kuka laimii kävelykaidetta?