Olen ollut aikoinaan lestadiolainen ja kaikkein vaikeinta oli jäädyttää oma ajattelu ja vain yhden joukon pelastumiseen uskominen. Se ei vain tuntunut kristilliseltä rakkaudelta. Toinen vaikea asia oli ajatus alistua synnyttämään useita lapsia, kun en ole todellakaan sellainen äitityyppi, joka haluasi ison lapsikatraan. Se on antanut feministisen vivahteen persoonaani koko loppuiäksi. Monia mukavia ihmisiä tunnen lestadiolaisten joukosta ja onnellisia isolapsisia perheitä. Mutta minusta ei ollut siihen ja olen hyvin tyytyväinen oman tieni valintaan. Minunkin vakaumusta tulee muiden kunnioittaa eikä minun vain toisten. Kaikilla on oma tapansa uskoa ja vaikka ei mihinkään uskonnolliseen yhteisöön/ajattelutapaan ole liittynyt, niitä siitä huolimatta voi olla hengellisesti hyvinkin rikas ja antoisa elämä. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, suvaitsevuutta, ei tuomita muita ihmisiä eikä tuominnut Jeesuskaan vaan levitti rakkauden sanomaa. Siinä oppimista ihan varmasti kaikille ihmisille!
Omaa ajattelua
omalla tavallaan ajatteleva
3365
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Viestiäsi lukiessani, huomasin, ettet maininnut, mikä on suhteesi siihen hengelliseen opetukseen johon olet kasvanut. Kysyisinkin, jätitkö vain yhteisön vai oletko arvioinut myös uskonasioita uudelleen ?
Luulen, että aika moni kyseenalaistaa ainakin omassa mielessään seurakunnan opetuksia, mutta haluaa silti säilyttää uskonyhteyden ystäviinsä.
Kunpa voisimmekin reilummin tuoda esille myös ne asiat, jotka meitä askarruttavat ettei meidän tarvitsisi ainakaan niiden vuoksi hylätä seurakuntayhteyttä.
Uskon että sinunkin paikkasi on yhteydessä toisiin uskovaisiin, yksinäisen on vaikeaa ilman tukea ja lohdutusta ja myös uskosta nousevan ilon jakajaa...
Lestadiolaisuus voi minustakin välillä tuntua miesten valtakunnalta, mutta Jeesushan nimenomaan korotti myös naisen tälle kuuluvaan osaan. Jos feminismi on sitä, että pitää molempia sukupuolia tasa-arvoisina, niin minäkin olen sitten sitä.
Naisen ja miehen tehtävät tosin eroavat ja äitinä voi toimia vain nainen, ilman meitä naisia siis kuolisimme sukupuuttoon. Kaikille ei synny kymmentä lasta ja jos syntyy, siihenkin saa voimiaja väsymystä voi kokea naisena ja on siihen oikeus vaikka lapsia olisi vain yksi. Miehen osana on silloin keventää taakkaa ja kantaa vastuuta arkipäivästä.
Tule mukaan sinäkin, omana itsenäsi, emme me sen kummempia ole. Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan näkyy suurimpana siinä, että Hän kärsi ristinkuoleman syntiemme tähden, jotta me saisimme olla vapaita.
Jätin yhteisön ja olen myös arvioinut uskonasioita uudelleen. Olen niin oman tieni kulkija, että haluan olla tässä ja nyt omien ajatusteni ja sanojeni takana. Jos olen keskeisistä asioista eri mieltä kuin kirjanoppineet, niin en voi teeskennellä muuta kuin olen. Yhteisö on toki tärkeä asia, mutta jos se vaatii samaan kaavaa, suppeuteen (ahdasmielisyyteen) ja oman kasvun tukahduttamiseen, niin ei hyvä. Haluan myös naisena oikeuden sanoa juuri sen mitä jaksan arjessa lasten kans, en yhteisön saneleman olla ehkäisemättä jos haluan lapsimäärän rajoittaa kahteen lapseen. Nainenhan raskauden fyysisesti tuntee ja myös sen rasituksen. Kuinka paljon kärsimyksiä se tuottaa, ainakin osalle naisia. Ei tarvitse alistua, vaikka olisi hyvä mies tukena. Kuka on oikea ihminen määrittelemään sellaista. Tulen vihaiseksi kun ajattelen siskoni taakaa 12 lapsen äitinä ja miehen vaimona, joka osaa pakoilla tarpeen tullen arkea. Tai entä veljeni, jolla on 12 lasta, 8 vielä kotona ja sairastaa syöpää. Mitkä ovat veljeni vaimon tunteet, jos jääkin yksin lapsiensa kanssa. Onko veljet ja sisaret kuinka paljon tukena arjessa, tokkopa ehtivät? Ja kuinka paljon yksinäisiä naisia on lestadiolaisten piirissä, jotka haaveilevat perhe-elämästä, mutta epäsuhta miesten ja naisten välillä aiheuttaa turhia "vanhojapiikoja" yhteisöön. Kiitos kauniista sanoista. Ehkäpä yhteisöni vielä löydän, mutta rennon ja oman ajatteluni sallivan yhteisön. Eikä mihinkään sellaiseen pakottavan, joka en voi sydämestäni yhtyä.
Puhut aivan oikeista asioista, uppumuksesta taakkojen alle...Ymmärrän sinua ja huoltasi läheisistäsi. Enemmän pitäisi painottaa myös miesten vastuuta perheen arjessa, koska me naiset niin usein joudumme liian suuriin paineisiin emmekä aina rohkene pyytää apua, koska mielikuva uskovaisesta ja nöyrästä kristitystä naisesta voi syyllistää kärsimään mahdottomia.
Monen elämässä on kärsimystä ja taakkaa, jota ei uskalla jakaa toisen kannettavaksi, koska pelkää siten olevansa epäonnistunut. Luomme kuvaa uskonsankarista itsellemme ja olemme hiljaa kunnes uuvumme täysin. Minullekin on joskus käynyt niin. Näinä hetkinä olen saanut kokea Jumalan avun niiden ihmisten kautta, jotka ovat tarjoutuneet avuksi aivan konkreettisesti. Toivon, että minäkin voisin vuorostani jollekin hädässä olevalle olla apuna.
Vihainen saa olla ja pitääkin, varsinkin sellaisisten asioiden suhteen, joita on täysi syy muuttaa. Saarnaajienkin tehtävä on puhua miesten vastuusta kotitöiden ja lasten suhteen, väsynyttä äitiä eivät kiitokset auta, vaan miesten on muutettava käytöstään. Sitäkin olen miettinyt, voisiko seurakunnassa järjestää lasten-ja kodinhoitoapua isoille perheille esim nuorten toimesta.
Ole sinä uskollinen omille haaveillesi, Jumala on Sinut luonut juuri sinuksi ja haluaisi meidän kaikkien kokevan vapauden aivan tällaisina olla osana Hänen perhettään. Minäkin kipuilen seurakunnassa joskus kokemani kapeakatseisuuden kanssa, mutta yritän pyrkiä siihen, että voisin yhä enemmän olla oma itseni sielläkin, vaikka kaikista asioista en voisi samoin ajatella kuin siellä yleensä tehdään. Olen onneksi löytänyt keskusteluyhteyden seurakunnan sisällä ja uskallan uskoa, että saan olla keskeneräinen ja kasvaa. Asfalttikukat lakastuvat pian, kukoistaakseen nekin tarvitsisivat kuohkeaa multaa ympärilleen.
Olet läheisistäsi huolta kantava, monilla ei ole kaltaisiasi. Siunausta elämääsi.