Älkää antako periksi jos itsellä tai läheisellä on masennus tai mielenterveys ongelmia.Itse jouduin tähän tilanteeseen kun vaimoni sairastui vakavaan masennukseen ja ei enää loppuvaiheessa pelännyt kuolemaa vaan toivoi sitä,ja meillä on sentään kolme ihanaa lasta.Tuo edellä mainittu tilanne oli tähän astisen elämäni kovin paikka,lapsille tietenkin myös kun äiti ei ollut enää lähellekkään oma itsensä.Olen varma että jos en olisi saanut kiitos rakkaan siskoni,kanssa vaimoa puoli väkisin vietyä hoitoon,ei lapsilla olisi äitiä eikä minulla rakasta vaimoani!Jokainen voi kuvitella sen hädän ja avuttomuuden sillä hetkellä,mutta myös sen sanoinkuvaamattoman kiitollisuuden lääkäreitä ja hoitajia kohtaan jotka oikella hoidolla ja lääkityksellä ovat saaneet vaimoni nostettua kuilun pohjalta.Toki hoito jatkuu vielä pitkään mutta pahin on ohi,haluan vain rohkaista kaikkia jotka joutuvat tämänlaisten sairauksien kanssa tekemisiin,hakemaan apua ja ei antaa periksi vaikka koville ottaa,sillä niin kauan kun on elämää on toivoa!
EI ANNETA PERIKSI !
pentakon
2435
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiitos! Kerrankin saa lukea positiivista! Hyvää jatkoa! Ei varmasti anneta periksi, kun kerran kuilun pohjalta on ylös päästy.
Itse menin 5 vuotta sitten hoitoon kroonistuneen masennuksen vuoksi ja lääkkeitäkin tuli syötyä yhtä jos toistakin, parhaimmillaan 100 eurolla kuussa. On ainakin tullut nähtyä psykiatreja, yleislääkäreitä, ylilääkäreitä, hoitajia ja terapeutteja, viillelty, itketty, masennuttu, keskeytetty armeija, pelastettu kaveri itsemurhalta, haudottu omaa itsemurhaa. On ollut depersonalisaatiota, itsensä häpeämistä, itsesyytöksiä, impotenssia, yksinäisyyttä, elämän tarkoituksettomuutta, surua, ahdistusta ja pohjatonta arkuutta ja ujoutta.
Kyllähän tuossa sekä lapsuus, että aikuisiän masennuksen kärsittyään karaistui, eikä ihan vähääkään, mutta eipähän enää masenna, eikä pillerin pilleriä ole mennyt vuoteen. Aina ei osannut oikein varmasti sanoakkaan, että vieläkö olisi 5 vuoden kuluttua elävien kirjoissa mutta hyvin kävi. Kaverikin on terve kuin pukki, nyt sitä vaan muistelee kun se multa saatto varmistaa, että "onko toi mies tossa oikee".. ja eihän se koskaan ollut. Ei ollut myöskään tarkkailukameroita tai pikku-ukkeleita.
Ja onhan sitä oppinut kaikkea itsestäänkin. Kuten, että olen luullut olevani niin ruma, että ihmiset puhuvat selkäni takana minusta pahaa (ei tainnut pitää paikkaansa ei :) )
Terapiassakin rupesin käymään syksyllä ja psykiatri tarkistaa mutterit päästä kerran vuodessa, josko jotain pääsisi taas löystymään. Lupaili että 2-4 vuoden kuluttua on terveen paperit. Mikäs sitä odotellessa ;)