Mulla on ollu bulimia viimeset kolme vuotta, mut syömishäiriö jo pidempään. En koskaan oo ollu milläänlailla tyytyväinen itteeni. En ollut ylipainoinen, mutta toivoin olevani laiha ja kaunis, fiksu ja filmaattinen. Oloa ei millään tavalla parantanu se et mut meinattiin raiskata 14-vuotiaana ja tuntu et kaikki läheiset käänsi selkänsä. Perhe oli välillä hajoamispisteessä, kylläkin muista syistä. En uskaltanu luottaa enää keneenkään. Mieli alko synkistyä ja pikkuhiljaa masennus otti synkkään syleilyynsä.
Pienikin negatiivinen asia sai mut tolaltani.
Syöminen helpotti oloa hetkeksi, mutta pian syyllisyys syödyistä kaloreista voitti itsekurin ja kaikki meni vessasta alas. Sen jälkeen olo oli parempi kuin koskaan. Tuntui kuin osa elämän harmudesta olisi huuhtoutunut ruuan mukana kauas pois. Mutta sama kuvio toistui päivittäin.
Lukion aikoihin sain muuteman läheisemmän kaverin ja pitkästä aikaa luotin ihmisiin. Kerroin heille kaiken sen mitä olin kokenut. Ajattelin että jos sanon sen jollekin saan osan taakasta harteiltani ja voisin pyrkiä eteenpäin. Ystävyys jäi kuitenkin lyhyeksi ja olin taas yksin. Siinä vaiheessa kirosin että olin koskaan paljastanut itsestäni niin paljon, sillä nyt niitä käytettiin kaikin tavoin mua vastaan. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi.
Tuli kesä ja kesäloma. Päätin että syksyyn mennessä pudottaisin 10kg, tunteakseni oloni paremmaksi, ja sehän kävi helposti. Nyt koskee muistella sitä kesää. Juoksin ja oksensin. Söin, jos juoksemiseltani ehdin. Jos söin, oksensin. Silloin sillä ei ollu mitään väliä. En välittänyt vaikka tiesin leikkiväni hengelläni. Syksyllä kouluun mennessä olin alipainoinen ja pystyin laskemaan kylkiluuni peilistä. Tunne oli käsittämätön. Suunnaton pelko ja ylpeys sekoitui keskenään ja olin tyytyväinen.
Tutustuin samalla luokalla olevaan tyttöön ja pian tästä tuli mulle paras kaveri. Tuki ja turva. Sain otteen elämään ja asioita hieman järjestykseen. Kesän aikana olin tutustunut myös silloiseen poikaystävääni ja tilanteeseen nähden mulla meni ihan hyvin. Siinä vaiheessa kuitenkin 1,5 vuoden hiljaiselon jälkeen entiset kaverit päätti ilmoittaa mun tilasta terkkarille ja siitähän se soppa syntyi. Kaikki saavutettu katosi. Valheita ja kieroa juonittelua terveydenhoitajan ja psykologin pään menoksi. En luottanut ihmisiin jotka ei itte koskaan ole ollu samassa tilanteessa.
Vaikka tunsin olevani kaiken ylä puolella en koskaan lakannut pelkäämästä. Tiesin etten selviäisi yksin ja se masensi entisestään. Itkin itseni uneen, koulu kärsi. Jouduin tilanteisiin jotka pahensivat oloa ja sekoittivat päätä. Poikaystävä jätti ja tuntui että olin menettänyt kaiken. Lopulta masennus alkoi olla raastavaa. Suunnittelin itsemurhaa ja toivoin jotain parempaa. Mikään ei tuntunut miltään. Parhaan kaverin ansiosta jaksoin kuitenkin nousta askeleen ylös päin.
Oon nyt 19 ja masennus on takana lähes kokonaan. Opiskelen ja elän omillani, mutta bulimiasta en uskalla päästää irti. En muista millaista elämä oli ennen sitä, enkä tiedä onko musta siihen uudestaan.
En tiedä miten tästä eteenpäin mennään, mutta toivon että joku päivä voin rehellisesti sanoa olevani terve. Ehkä vielä joskus löydän hoitomuodon joka sopii mulle...
Pienikin negatiivinen asia sai mut tolaltani.
Syöminen helpotti oloa hetkeksi, mutta pian syyllisyys syödyistä kaloreista voitti itsekurin ja kaikki meni vessasta alas. Sen jälkeen olo oli parempi kuin koskaan. Tuntui kuin osa elämän harmudesta olisi huuhtoutunut ruuan mukana kauas pois. Mutta sama kuvio toistui päivittäin.
Lukion aikoihin sain muuteman läheisemmän kaverin ja pitkästä aikaa luotin ihmisiin. Kerroin heille kaiken sen mitä olin kokenut. Ajattelin että jos sanon sen jollekin saan osan taakasta harteiltani ja voisin pyrkiä eteenpäin. Ystävyys jäi kuitenkin lyhyeksi ja olin taas yksin. Siinä vaiheessa kirosin että olin koskaan paljastanut itsestäni niin paljon, sillä nyt niitä käytettiin kaikin tavoin mua vastaan. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi.
Tuli kesä ja kesäloma. Päätin että syksyyn mennessä pudottaisin 10kg, tunteakseni oloni paremmaksi, ja sehän kävi helposti. Nyt koskee muistella sitä kesää. Juoksin ja oksensin. Söin, jos juoksemiseltani ehdin. Jos söin, oksensin. Silloin sillä ei ollu mitään väliä. En välittänyt vaikka tiesin leikkiväni hengelläni. Syksyllä kouluun mennessä olin alipainoinen ja pystyin laskemaan kylkiluuni peilistä. Tunne oli käsittämätön. Suunnaton pelko ja ylpeys sekoitui keskenään ja olin tyytyväinen.
Tutustuin samalla luokalla olevaan tyttöön ja pian tästä tuli mulle paras kaveri. Tuki ja turva. Sain otteen elämään ja asioita hieman järjestykseen. Kesän aikana olin tutustunut myös silloiseen poikaystävääni ja tilanteeseen nähden mulla meni ihan hyvin. Siinä vaiheessa kuitenkin 1,5 vuoden hiljaiselon jälkeen entiset kaverit päätti ilmoittaa mun tilasta terkkarille ja siitähän se soppa syntyi. Kaikki saavutettu katosi. Valheita ja kieroa juonittelua terveydenhoitajan ja psykologin pään menoksi. En luottanut ihmisiin jotka ei itte koskaan ole ollu samassa tilanteessa.
Vaikka tunsin olevani kaiken ylä puolella en koskaan lakannut pelkäämästä. Tiesin etten selviäisi yksin ja se masensi entisestään. Itkin itseni uneen, koulu kärsi. Jouduin tilanteisiin jotka pahensivat oloa ja sekoittivat päätä. Poikaystävä jätti ja tuntui että olin menettänyt kaiken. Lopulta masennus alkoi olla raastavaa. Suunnittelin itsemurhaa ja toivoin jotain parempaa. Mikään ei tuntunut miltään. Parhaan kaverin ansiosta jaksoin kuitenkin nousta askeleen ylös päin.
Oon nyt 19 ja masennus on takana lähes kokonaan. Opiskelen ja elän omillani, mutta bulimiasta en uskalla päästää irti. En muista millaista elämä oli ennen sitä, enkä tiedä onko musta siihen uudestaan.
En tiedä miten tästä eteenpäin mennään, mutta toivon että joku päivä voin rehellisesti sanoa olevani terve. Ehkä vielä joskus löydän hoitomuodon joka sopii mulle...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sä tosiaan oon kokenut kaikenlaista.
Ja toivotankin sulle nyt siis Onnea!!!! :)))
ja kaikkea hyvää.
Hyvää kevättä!