Yritän olla itselleni armollinen- joka ikinen päivä ja en liian vaativa itseäni sekä elämääni kohtaan ja se mitä toivoisin, haluaisin tai toivoisin saavuttavani. Koitan sanoa ja vakuuttaa itselleni: kuulehan muruseni kultaseni! Elämässä ei saa sitä mitä haluaisi ja toivoisi, asiat tapahtuvat tai on tapahtumatta, kaikki se mitä olet kokenut ja elänyt on tarkoitettu silloin tapahtuvaksi. Niin kuin jatkossakin kaikki mitä on, tai on olematta, on tarkoituksellista. Siispä älä ruoski itseäsi äläkä murehdi tulevaisuutta, olet sellainen mikä olet ja siinä se. Jos elämäsi on turhauttavaa tai muuten säälittävää, se on tarkoitettu niin ja kestä se kuin nainen. Kyllä niitä hauskojakin juttuja tulee. Nauti pienistä hetkistä ja hetkittäisistä hyvän olon tunteesta koska ne auttavat. Vielä kerran ÄLÄ murehdi tulevaisuutta!
Kai täällä saa ittelleenkin
Anonyymi
7<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvin oivallettu ❤️👍
Olen eri mieltä. Lapsellista lässytystä.
Minunkin mielestäni hyvin oivallettu ja myös ehkä löydetty avain onnen löytämiseen. Se lähtee sisältä ja itsensä arvostamisesta! Olet arvokas sellaisena kuin olet. ♥️
Eipä tuota tulevaisuuteen voi itse kauheasti vaikuttaa, elämä heittää joskus isojakin mutkia matkaan, ne vaan pitää käydä läpi vaikkei haluaisikaan. Itse oppinut olemaan liikoja toivomatta, haaveilematta, ettei pettyisi pahasti niinkuin aina ennenkin. Rakkautta ja ystävyyttä ei mun kohdalle tullutkaan, se on jo tähän mennessä tullut selväksi, nekin haaveet olen voinut haudata sinne minne muutkin haaveeni on haudattu. Tulevaisuus tuo lisää suruja ja murheita, niiltä ei voi välttyä. Se ett tulis jotain mukavaa tai hyvääkin kohdalle, siihen osaan suhtautua varauksella, on tullut pettymyksiä, kun liikaa odottanut ett pikkuhitunen iloakin olis joskus tullut. Päivän kerrallaan mentävä, kestettävä ne koettelemukset mitä eteen tulee, eikä kannata odottaa muilta tukea ja ymmärrystä, kun ei ennenkään sitä ole herunut. Opittava olemaan yksinänsä, kun se on pakko, oppinut ettei mun seura muita kiinnosta. Elämä meni niinkuin meni, tuo mitä tuo eteen, en odota ihmeitä siltä, niin en pety.
Et arvosta itseäsi. Silloin on toiseenkaan vaikea arvosta sinua! Katkeruus, martyyriksi heittäytyminen eikä itsensä mollaaminen ole kivaa kuunneltavaa, vaan on läheisellekin raskasta.
Voisitko tutustua uusiin ihmisiin jossain harrastuksessa tai vaikka vapaaehtoistyössä. Aikuisena ystävystyminen vie aikaa ja sille on annettava aikansa, jos haluaa luoda pidempiä ihmissuhteita. Liian kovaa kiinni käyminen (epätoivoisuus) helposti karkoittaa. Malttia siis tarvitaan! Eka voi ottaa tavoitteeksi, että juttelee hyvänpäivän tuttuna ja jos jonkun kanssa synkkaa paremmin, sitten kannattaa vähitellen lisätä/syventää kontaktipintaa. Antamalla toiselle hyvää, saa samaa takaisin todennäköisemmin.
Kauniisti ajateltu, mutta elämä (eikä ihmiset) ole aina noin yksinkertaista. Sivusta
Kokemus opettanut jo olemaan luottamatta ihmisiin, käyttävät vaan hyväkseen, kun ei ole hyötyä enää heittävät hiiteen. Joskus yks entinen tuttava oikeasti kuvitteli, ett rupean uudestaan tukikepiksi, kun muut tutut olivat kuulema hylänneet, kateuden takia. En ruvennut, sama henkilö oli kettuillut muutenkin mulle, en kai mä nyt uudestaan ruvennut henkisesti turpiin ottamaan. En mä mollaa itseäni muille, muut hoitavat sen homman mun puolesta. Yleensä olen hiljaa toisten seurassa, he hoitavat puhumisen, kuuntelen heitä, ei heitä mun kuuntelu ole kiinnostanut. Aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja kun on loukattu liikaa, kynnys nousee korkeaksi. En ripustaudu kehenkään, huomaan äkkiä, jos joku hermostuu, lähden äkkiä pois paikalta. Jos olen toisia auttanut, en ole apuja takaisin saanut, enää en edes usko, jos lupaavat auttaa vastavuoroisesti. Mä olen liian tylsä ja merkityksetön, ei mun seura ikinä ketään ole kiinnostanut ennenkään, joten en tuppaa toisten seuraan kenenkään päivää pilaamaan läsnäolollani. Enkä usko mihinkään ystävyyshöpinöihin, niin kauan olen kelvannut, kun hyötyä ollut, sitten lopetettu tylysti yhteydenpito. Oli kerran tuttava, joka lopetti yhtäkkiä yhteydenpidon, kun rupesin sairasta läheistäni hoitamaan, eikä ollut aina aikaa lähteä shoppailemaan, kun tuttu sitä ehdotti, hänelle ei sopinut ett piti mulle sopivan aikataulun mukaan mennä hoitotyön takia. Hän vaan soitti yks kerta ja sanoi ett koita pärjätä ja lopetti monivuotisen tuttavuuden kuin seinään. En purkanut huoliani edes hänelle, puhuttiin hänestä ja kaikesta muusta. Olen ollut liiankin sinisilmäinen uskoen ett hyviäkin ihmisiä on, saanut katua monet kerrat, puukotettu selkään ja haukuttukin päin naamaan syyttäen vaikka ja mistä mitä joku toinen oli musta toiselle valehdellut. Joten olen oppinut varomaan ihmisiä, luottoa ei löydy helposti. Mieluummin yksin kuin ett tulee liiasta luotosta taas kerran henkisesti turpaan. Aina ei hyvää palkita hyvällä vaan voit saada idiootin leiman hyväuskoisuudesta ja kiltteydestä.