Tulin juuri juoksulenkiltä koiran kanssa. Olen kamala ihminen. Se ei jaksa juosta. Ei jaksa. Minä huudan sille, vaikka ei se mitään ymmärrä. Se yrittää, mutta ei jaksa. Pienet luppakorvat heiluvat ja se yrittää pinkoa perässäni. Huudan ja komennan naama punaisena. Riuhdon narusta. Lenkin päätteeksi pyydän anteeksi, itken, halaan, annan namuja. Olen kamala ihminen. Ainoa, joka saa minut hymyilemään, ainoa joka kuuntelee - ja näin minä kohtelen häntä. Anna anteeksi, mussukkani, anna anteeksi.
Olen tulossa hulluksi. Tämä ei ole normaalia. Ovatko juoksulenkit oikeasti arvokkaampia kuin karvaturreni?
Olen tulossa hulluksi. Tämä ei ole normaalia. Ovatko juoksulenkit oikeasti arvokkaampia kuin karvaturreni?
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuo on kyllä väärin miten kohtelet tätä ihanaa koiraa, mutta älä tee enää noin, koskaan. ei se sinua tajua vaikka huutaisit sille pää punaisena. yritä sinä ymmärtää mieluummin koiraasi. oma pikku kullannuppusi on paljon tärkeämpi, kuin juoksulenkit sen kanssa. jos se ei jaksa juosta, niin kävele sen kanssa. mutta jos sinä haluat juosta, mene yksin ja jätä koirasi kotiin. mutta yhtä asiaa en ymmärrä, miten tämä liittyy anoreksiaan?
...minulla on paha anoreksia - pakko liikkua hinnalla millä hyvänsä. Ja muut saavat kärsiä:( Olen niin paska, paska, eikä kukaan paskaa tarvitse.
Ihan sama hommeli oli minullakin! Onneksi sentään minun koirani jaksoi juosta, mutta en antanut sen koskaan pysähtyä nuuskimaan - hyvä kun tarpeensa sai raukka tehtyä minun sitä nuppi punaisena perässäni kiskoessa ja raivotessa. Voi että! miten tärkeää olikaan, että lenkkini oli tehokas ja voi että! miten pahalta minusta aina tuntui kun pääsimme takaisin kotiin; silittelin ja hyvittelin ja hoivasin. Sellainen se on anorexia-hirviö, mutta muistathan ettei koirasi suinkaan ole ainoa uhri; "ystävääsi" pahemmin SINÄ olet tuon hirviön kynsissä : (
Mitä en ymmärrä on tuon edellisen kirjoittajan kysymys! - Ei taida olla anorektikko joka tuollaisia kyselee.
kohtelen pientä karvapalleroani lenkillä liian rajusti. Satutan kiskomalla, juoksemalla ja repimällä toista, pientä olentoa. Olen itsekäs.
Kirjoituksesi sai melkein itkemään, koska tavallaan tunnistin siitä itseni (vaikken juossutkaan, kävelin vaan kuin höyryveturi).
Se, joka pistää sinut raivoamaan viattomalle eläimelle ei ole sinun oikea persoonasi, vaan sairauden ääni. Sairaudelle kaloreiden kuluttaminen on tärkeämpää kuin mikään tai kukaan. Nälkiintyminen vie tunteitesi hallintaa.
Tuollaiset asiat olivat minulle anoreksiassa kauheimpia, mutta toisaalta herättivät ajattelemaan - tämän täytyy muuttua...
Paljon voimia sinulle. Et ole paha ihminen, mutta avun ja muutoksen tarpeessa kyllä, pikaisesti. Seuraavan kerran kun halaat koiraasi, lupaa sille hakea apua itsellesi. Joohan?
Muistan kuinka huonosti välillä kohtelin meidän pientä, suloista koiraamme kun sairastin anoreksiaa... Ei se ollut mitenkään tarkoituksen mukaista, mutta jotenkin oli vain niin väsynyt eikä pystynyt hallitsemaan tunteitaan... Minulle ainakin tuli usein mahdottomia raivokohtauksia... ja kohteena saattoi olla kuka ja mikä vain. Muistan kuinka pikkusiskonikin pelkäsi minua silloin ja muistaa vieläkin kuinka huonosti kohtelin häntä... hävettää!!! Nyt vasta olen tajunnut miten paljon anoreksia muutti minua silloin... onneksi pääsin siitä eroon!!!
itken säälistä koirianne kohtaan, älkää hyvät ihmiset sitten ottako koirianne mukaan jos niitä pitää riuhtoa.. ei ole koiran vika jos teillä menee huonosti.. itselläni on vanha noutaja joka ei myöskään jaksa juosta, en ikinä tekisi noin!!! hoidan juoksulenkit yksin, ilman koiraa..