Tiedätkö oikeasti miltä lapsesta tuntuu jos ei ole yhtään oikeaa ystävää?

Pahoittelut muuten kirjoitusvirheistä kun puhelin korjaa sanoja ja yksi väli unohtui.

Minä olen ollut tuollainen lapsi. Se, joka seisoo yksin ulkona välitunnilla päivästä toiseen ja yrittää parhaansa olla itkemättä. Se, joka englannin/ruotsin tunnilla ääntämistä opetellessa kuulokkeet päässä toistelemaan sanoja yksin kun paria ei riitä, se jota muut katsoo silloin kieroon ja opettajan ilmeestä huokuu silkka sääli. Se, joka on yksin ihan joka paikassa.

Aikuisiällä olen kohdannut paljon pahoja tilanteita mutta se tunne mikä on ollut tuolloin on heittämällä pahinta mitä olen koskaan joutunut kokemaan. Minulla ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa pääsemään tuosta tilanteesta. Koulua ei kiinnostanut, yritä vaan jaksaa oli se mitä sanottiin jos sanottiin mitään.

Vanhemmat, taistelkaa lastenne mielenterveyden puolesta.

Yksinjääminen aivan varmasti sattuu kovasti.
Jutteleppa opettaja(i)esi kanssa ja esitä asiasi. Heillä on yhteydet muihin nuoriin ja järjestöihin joihin voisit osallistua kouluajan ulkopuolella.

Kerro vanhemmilesi. Kysy onko heidän tuttavapiirissään ketään jolla lapsia, eri-ikäisiäkin. Heistä saatta olla sinulle seuraa.

Harrastusten lisääminen myöskin tutustuttaa uusiin ihmisiin joista ajanpitkää saattaa kehittyä ystäviä. Ainakin kavereita.

Lopuksi, keskittäydy täysillä kouluusi. Kokeile saatko kaikista aineista luokkasi parhaat arvosanat. Tuo jo yksistään lievittää yksinäisyyden tunnetta!!!!! JA vie sinua jättiläisaskelilla muiden edelle!

Lapsen on käynyt tämän myllyn läpi, jjoutui toistamiseen tilanteen eteen kun kaveri muutti pois toiselle paikkakunnalle. Viimeinen niitti kun koronan vuoksi alkoi etäkoulu ja loppui harrastustoiminta, Nyt on psykiatrisella osastolla
ja sielläkin tosi yksin koska ei siellä nuoret myöskään paljonkaan yhdessä vietä aikaa.
MITÄÄN TERAPIAA EI OLE VARAA ANTAA VAAN LOJUU HUONEESSAAN YKSIN.

On vaan opeteltava tutustumaan ihmisiin. Vanhemmat voivat näyttää esimerkkiä, viedä eri tilanteisiin. Mutta se on opeteltava jokaisen itse. Ja oman itsensä näyttäminen, ystävien kohtelu jne. Meillä lapset ovat olleet mukana näkemässä vanhempien kaveruus ja ystävyyssuhteiden kanssa käymistä. Tutustumista. Ennen tiettyjä juttuja, olimme hyvin sosiaalisia. Nyt jälleen vähän enemmän.

Tiedän miltä tuntuu, olen itse ollut lapsena yksin ja kun olin koulukiusattu, vielä vähempi oli halukkaita tälläsen seuraksi. Jopa lukiossa ollessa olin täysin yksin, muut tunsi toisensa entuudestaan, kukaan ei halunnut muhun edes tutustua, itse olin oppinut koulukiusaamisen seurauksena varomaan muita ja olemaan hiljaa etten vaan herätä negatiivista huomiota. Kun on lapsena ollut jopa sairaanloisen ujo ja arka tutustumaan uusiin ihmisiin, niin sekään ei helpottanut asiaa. Onneks aikuisempana oli muutama positiivinen kokemus koulutuspaikoista, minä kelpasin muiden seuraan omana itsenäni, kukaan ei väheksynyt tai ignoorannut mua. Nuo lapsuuden kokemukset on jättänyt sisäisiä arpia, vieläkin olen varovainen uusien ihmisten seurassa, pysyttelen erilläni, menee aikaa ennenkuin pystyn luottamaan jotenkuten ihmisiin.

Kummallisinta on että ammattiauttajatkaan eivät saa lasta psykiatrisella muuttumaan
aktiivisemmaksi ja rohkeammaksi vaan edelleen omassa oloissaan huoneessaan ja laitostuu lopullisesti. varsinaista terapiaa ei ole luvassa puolen vuoden jälkeenkään.

En ole asiantuntija, mutta epäilen psykiatristen osastojen keskittyvän lähinnä siihen, mitä onnyt. Mahtavatko resurssit kuitenkaan riittää suunnittelemaan hoitoa siten, että lapsi/nuori hyötyisi siitä lautoksesta poistuessaan?
Olen muutenkin vähän skeptinen kaiken laitoshoidon suhteen. Laitoksissa voi olla todella huonokuntoisia potilaita, joka ei mielestäni koskaan ole kuntoutettavien edun mukaista. Samoin lääkehoitoa tulisi punnita erittäin huolellisesti, ettei meidän lapsia/nuoria aleta medikalisoimaan ihan suotta.