Keikun vielä mukana

Elän päivä kerrallaan. Toiset päivät ovat parempia kuin toiset. Elän kuplassa, jonka ainoa tarkoitus on pitää minut edes jotenkin elämässä mukana.

Puolisoni käy töissä, tapailee ystäviä, kavereita ja viihtyy työn ulkopuolella paremmin muualla kuin kotona kanssani. Emme tee mitään yhdessä. Meitä ei kiinnosta samat asiat. Hän huomauttelee lihavuudestani, mikä on kyllä ongelma. Ongelma joka on seurausta masennuksesta.

En voi olla masentunut, koska silloin menettäisin ruokahalun, kuten hän kun oli masentunut. Hän käväisee kotona, valittaa kun en siivoa ja vain pelailen. Hän on itse hankkinut minulle pelejä ja vaatinut minua opettelemaan pelaamista. Nyt sitten se on väärin.

En ole kuulemma masentunut ja olen kunnossa, mutta olen vain laiska, koska jos olisin masentunut niin makaisin vain sängyssä. Voi miten väärässä hän onkaan. Hän ei tiedä kuinka usein makaan sängyssä, en tee itse ruokaa, tiskit lojuvat, oikeastaan kaikki kusee. Pakenen kaikkea roolin taakse, jonka tarkoitus on ainoastaan vähemmän kuormittaa toista. Tulen iloisena vastaan, vaikka koko päivä olisi mennyt maaten sängyssä ja mieliala olisi synkkä.

Kyselen miten töissä on mennyt, oletko syönyt ja ketä tapasit töissä. Osa vastauksista menee ohi, keskittymiskykyni on heikko. Saan huutoa, että enkö minä kuuntele tai ole kiinnostunut ollenkaan. Enkö huomannut sitä tai tätä? Miksi hukkaan tavaroita? Usein keskustelut jäävät tasolle ”joo”, ”aijaa”, ”aha”, ”just”.

Minulla oli hammaslääkäri. Kerroin että mua vähän jännittää mennä sinne. Vaistaus oli ”joo”. Ei lisättävää. Hänellä ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa, tai todella harvoin. Teen kaiken aina väärin. Kerron etten ole kunnossa. En jaksa. Mene lääkäriin! Voisin vaikka mennäkin, jos vain pääsisin hetkeksi pois tästä helvetistä.