Haluatko oikeasti olla tuollainen?

Is­tun par­vel­la jou­lu­kir­kos­sa. Yri­tän kät­key­tyä mah­dol­li­sim­man huo­maa­mat­to­mak­si. Sa­mal­la toi­von, et­tä ku­kaan muu ei kuu­le sa­no­ja, joi­ta it­se kuu­len. ”Ei tääl­lä voi ol­la! On­ko ton pak­ko pi­la­ta jou­lu­kin?” Taas ker­ran kuu­len, mi­ten jär­kyt­tä­vää on is­tua lä­hel­lä­ni, jou­tua hen­git­tä­mään il­maa, jota hen­gi­tän. Luok­ka­ka­ve­rin sa­nat viil­tä­vät sy­viä haa­vo­ja. Ol­ka­pää­ni pai­nu­vat, tus­ka ja hä­peä te­ke­vät ki­pe­ää. Kun­pa äi­ti ei huo­mai­si mi­tään, kun­pa äi­din ei tar­vit­si­si sur­ra! Kun­pa si­sa­ruk­set ei­vät kuu­li­si ta­kaa lau­sut­tu­ja sa­no­ja, ival­lis­ta sä­vyä niis­sä. En kes­täi­si sää­liä. En kes­täi­si sä­röä jou­lus­sa.

Kiu­saa­mi­ses­ta on pu­hut­tu pal­jon me­di­as­sa. On poh­dit­tu sitä, on­ko ih­mi­sil­lä tai­toa ja us­kal­lus­ta puut­tua kiu­saa­mi­seen. Löy­tyy­kö roh­keut­ta nuo­ril­ta, löy­tyy­kö ai­kui­sil­ta?

Si­poo­lais­nuo­ret te­ki­vät pii­lo­ka­me­ra­ko­keen, jos­sa he ha­lu­si­vat sel­vit­tää, mi­ten kiu­saa­mi­seen re­a­goi­daan. Vi­de­on kat­so­mi­nen hil­jen­si ja kos­ket­ti sy­väs­ti. Het­kes­sä pa­la­sin ylä­as­te­ai­koi­hin. Olin taas se, joka yrit­ti su­lau­tua tii­li­sei­nään. Se, joka et­si op­pi­tun­nin pää­tyt­tyä tak­ki­aan ros­kik­ses­ta. Olin nuo­ri, jon­ka lä­hel­tä pul­pe­tit ko­li­si­vat kau­em­mak­si ja joka ei oli­si saa­nut kou­lus­sa vii­ta­ta. Olin se, joka sai vas­ta vii­mei­se­nä nous­ta kou­lu­bus­siin.

Tein kiu­saa­mi­sen hel­pok­si, kos­ka en ker­to­nut sii­tä ke­nel­le­kään. Toi­voin, et­tä ku­kaan ei huo­mai­si. Tie­sin, et­tä kiu­saa­mi­nen on vää­rin, mut­ta ajat­te­lin, et­tä olin teh­nyt it­se­kin vir­hei­tä. Pel­kä­sin, mitä kai­kes­ta seu­rai­si. Pel­kä­sin äi­din huol­ta ja su­rua. Pel­kä­sin sitä, et­tä ys­tä­vät al­kai­si­vat näh­dä mi­nut sa­moin kuin kiu­saa­jat.

Kun olin nuo­ri, usein pu­hut­tiin, et­tä kiu­sa­tus­sa on jo­tain, mikä ve­tää kiu­saa­jia puo­leen­sa. Alis­tu­vuus, hä­pe­än tun­ne, jo­tain muis­ta poik­ke­a­vaa. Vas­ta ai­kui­se­na olen al­ka­nut ym­mär­tää, et­tä oi­ke­as­taan pi­täi­si pu­hua vah­vem­min sii­tä, mitä tai­to­ja kiu­saa­jal­ta puut­tuu. Kiu­saa­ja on se, joka ei pys­ty, osaa tai ym­mär­rä. Hän ei pys­ty säi­lyt­tä­mään ar­vo­an­sa il­man toi­sen alis­ta­mis­ta. Hän saa voi­man­sa toi­sen pe­los­ta. Sik­si hän löy­tää kiu­saa­mi­seen syyn mis­tä ta­han­sa.

Jos­kus olen aja­tel­lut, et­tä oli­si­pa joku opet­ta­jis­ta kes­keyt­tä­nyt op­pi­tun­tin­sa asi­an vuok­si ja sa­no­nut, et­tä tuol­lai­nen ei voi jat­kua. Oli­si py­säyt­tä­nyt. Oli­si­pa se opet­ta­ja, jol­le en­sim­mäi­se­nä tun­nus­tin lunt­taa­mi­se­ni, va­lin­nut toi­sen­lai­set sa­nat. Sen si­jaan, et­tä hän ker­toi sy­väs­ti pet­ty­neen­sä mi­nuun, oli­si ky­sy­nyt, mik­si oi­ke­as­taan olin lun­tan­nut. Oli­si sa­no­nut, et­tä ei si­nun kan­na­ta lun­ta­ta, rii­tät tuol­lai­se­na.

On­nek­si oli myös nii­tä opet­ta­jia, joi­den tun­neil­la ei us­kal­let­tu avoi­mes­ti kiu­sa­ta. Tie­det­tiin, et­tä he ei­vät sitä sal­li­si. Ja kun myö­hem­min luo­kan­val­vo­jal­le­ni ker­roin, et­tä olin lun­tan­nut, hän näki vää­rän te­ko­ni taak­se. Hän sai mi­nut tun­te­maan it­se­ni riit­tä­väk­si. Iha­nak­si ty­tök­si vir­heis­tä huo­li­mat­ta.

Si­poo­lais­nuor­ten vi­de­ol­la mi­nua kos­ket­ti eri­tyi­ses­ti se, mi­ten ih­mi­set re­a­goi­vat kiu­saa­mi­seen. He vä­lit­ti­vät, ei­vät­kä kään­tä­neet sel­kään­sä. He se­lit­ti­vät, et­tä ke­nel­le­kään ei voi sa­noa sel­lai­sia sa­no­ja. He nä­ki­vät kiu­sa­tus­sa ih­mi­sen, ar­vok­kaan ja tär­ke­än.

Ku­kaan ei opi elä­män tär­kei­tä op­pe­ja het­kes­sä. Tar­vi­taan ra­kas­ta­vaa oh­jaus­ta ja esi­merk­kiä, lem­peyt­tä ja an­teek­si­an­toa. Eri­tyi­ses­ti ih­mi­nen kai­paa sitä, et­tä kel­paa vir­heis­tään huo­li­mat­ta. Sii­nä suh­tees­sa kiu­saa­ja ja kiu­sat­tu ovat tois­ten­sa kal­tai­set. He tar­vit­se­vat ih­mis­tä, joka ei sal­li vää­ryyt­tä. Ih­mis­tä, joka ai­dos­ti vä­lit­tää.

On­nek­si on ole­mas­sa myös rak­kaus, joka ylit­tää kai­ken vai­ke­an. Kou­lu­kiu­saa­mi­sai­koi­na­kin oli ole­mas­sa loh­tu, jo­hon saa­toin tur­va­ta. Tie­sin, et­tä vaik­ka en ke­nel­le­kään us­kal­ta­nut kiu­saa­mi­ses­ta pu­hua, oli ole­mas­sa yk­si, joka tun­si sy­dä­me­ni tus­kan. Hän kan­toi yk­si­näi­si­nä het­ki­nä ja aut­toi sil­loin, kun pel­kä­sin tun­nus­taa omat vir­hee­ni. Ju­ma­lan rak­kaus kan­toi niin vah­va­na, et­tä lo­pul­ta saa­toin ker­toa asi­at myös us­ko­vai­sel­le ys­tä­väl­le­ni. Hän kuun­te­li ja ym­mär­si, vä­lit­ti. Hä­nel­tä sain kuul­la myös evan­ke­liu­min loh­dul­li­set, va­paut­ta­vat sa­nat. --- jatkuu___