Voiko skitsoaffektiivisesta toipua kokonaan

Kaikesta voi toipua, ja paljosta voi parantuakin.

Minulla on myös tilanne, ettei ole ollut oireita lähes 20 vuoteen, joten pidän itseäni toipuneena, ehkä jopa parantuneena, sillä ei niin merkitystä. Pääasia on, että nykyisin on paremmin.
Tosin diagnoosista ei nähtävästi pääse ikinä eroon, sitäkin olen yrittänyt.

Lääkkeitäkään en ole käyttänyt enää vuosiin, vaikka niitäkin kuulemma olisi pitänyt käyttää ennaltaehkäisemään psykooseja (joita ei ole ollut siihen lähes 20 vuoteen ).
Lääkityksen jatkamista suositeltiin vasta kuusi vuotta sitten (?). Siihen asti olin käyttänyt lääkettä.

Itse en sanoisi väärä tai oikea diagnoosi, koska en ylipäänsä ymmärrä minkä takia nykyisin täytyy joka ikiseen asiaan saada tehtyä diagnoosi.

Mutta ap voi olla onnellinen, jos elämä on palannut raiteilleen, ja jatkaa tästä.
Ei kannata takertua menneeseen ja miettiä niitä menneitä mielensä mustaksi, eli huonolla tuurilla toki on mahdollista, että ongelmat palaavat, jos jää vatvomaan liikaa.

Painosta en itse ottanut aikoinaan ongelmaa, sen sain alas kun aloin nähdä asian eteen vaivaa ja laihdutin.

Opiskelemalla ja sosiaalistumalla.

Jokaisen ihmisen aikuisuuden riitti on omien lasten syntymä.
Kun syntyy, se auttaa.

Noi psykiatriset diagnoosit on humpuukia. Harmi, että jotkut ottavat ne tosissaan.

Ne ovat itseään toteuttavia ennustuksia. Se onkin niiden vaarallisin puoli. Kun annetaan jokin stigma, niin ihminen alkaa elää sen mukaan.

Aloittajalla on ollut joku kriisi elämässään, ja hän on hakenut psykiatriasta apua. Diagnoosi on paljolti sattuman kauppaa, riippuu kuka sattuu psykiatriksi ja millä tuulella hän on. Sitten länttää tuollaisen leiman. - Lue vaikka James Daviesin kirja Hajalla.
https://www.adlibris.com/fi/kirja/hajalla-9789522603630

Tärkeintä on, että uit psykiatriasta jossain vaiheessa pois. Ihan itse - tai vielä parempi, läheisten tai muiden ymmärtävien ihmisten avulla.

Itse olen meditoimalla parantunut OCD:sta, tai ainakin lieventänyt oireita merkittävästi niin etten vaikuta enää yhtä sekopäiseltä ulospäin kuin ennen.

Voisin kuvitella että siitä olisi hyötyä myös skitsoaffektiivisen häiriön kohdalla.

Voit aloittaa siitä että keskityt minuutin päivässä ei-tekemiseen. Eli istut minuutin päivässä paikoillaan tekemättä mitään(mitä kauemmin pystyt olemaan paikoillasi, sen rauhoittuneemmaksi mielesi muuttuu), näin pääset kiinni siihen ideaan millaista on irrottautua hetkeksi jatkuvasta ajattelun ja tekemisen pakosta jonka kulttuurimme on meihin iskostanut

Itse uskon, että psykoottisten häiriöiden kroonistuminen usein johtuu ihan samoista asioista, kun minkä tahansa kokemusmaailman urautuminen. Sillä tavalla ihmismieli toimii, että ihmismieli urautuu tiettyihin ajatuskuvioihin ja reagointitapoihin hyvin herkästi etenkin sellaisessa ympäristössä, jossa niitä vielä vahvistetaan pitämällä näitä jonain sairauden "oireina" ja hoitamalla niitä lähinnä psykoaktiivisilla aineilla. Siksi ajatellaan, että psykoosin kokeneet ovat usein herkempiä psykoosin uusiutumiseen, koska esim. stressi aktivoi tietyt reagointitavat ja ajatuskulut ja se tulkitaan psykootitseksi oireiluksi vielä helpommin, jos taustalla on diagnoosi psykoottisesta häiriöstä. Jos on diagnoosi skitsoaffektiivisesta häiriöstä niin ajatellaan, että taustalla oleva "alttius" on ensisijaisesti biologista eikä synny siitä, miten ajatusmallit "pyörittävät" mielen "kovalevyä" eli aivoja. Itse taas uskon päin vastoin, ja sen takia esimerkiksi avoimen dialogin mallilla on huomattavan paljon paremmat tulokset kaikkein psykoottisten häiriöiden hoidossa, koska se muokkaa vuorovaikutussuhteita ja ajatusmalleja ja täten vaikuttaa pitkällä aikavälillä radikaalisti hermoston /mielen toimintaan.

Lääkityksen psykooseja estävä vaikutus pohjautuu lyhyen aikavälin tutkimuksiin, joissa on pelkästään lääkeriippuvaisia potilaita ja heidät vieroitetaan nopeasti lääkitykseltä, jolloin vieroitusoireet vaikuttavat tuloksiin ja tulkintaan potilaiden tilasta. Lisäksi voi olla, että lääkityksen hermostoa herkistävä vaikutus (dopamiinijärjestelmän yliherkkyys) yhdistettynä urautuneisiin "psykoottisiin" eli outoihin atuskulkuihin moninkertaistaa psykoottisen oireilun etenkin tuollaisissa tutkimusastelmissa. Toisin sanoen tulkinta lääkityksen psykooseja estävästä vaikutuksesta ei edes perustu mihinkään uskottavaan näyttöön ja monien naturalististen tutkimusten mukaan sosiaalinen konteksti aika rajusti vaikuttaa psykoottisten ajatusten ja käyttäytymisen kroonistumiseen, jopa niiden ilmaantumiseen itsessään. Skitsoaffektiivinen diagnoosi kuten kaikki psykiatristet diagnoosit eivät perustu mihinkään tunnettuun ymmärrykseen diagnoosin taustalla oleviasta biologisista mekanismeista, vaan kyseessähän on samanlainen tutkimusväline jolla tutkitaan vaikka poliittista suuntautumista, arvomaailmaa tai elämänkatsomusta -lomake, jossa kvantifioidaan havaintoja ja tuntemuksia. Jos muutut vuosien aikana vasemmistolaisesta mersupersuksi, niin et kai sinä politiikan tutkijalle myöhemmin ala vänkäämään, että diagnoosisi oli väärä. Siitä huolimatta, että poliittinen aatesuuntaus olisikin yleisellä tasolla jokseenkin vakaa ja voit vaikka äitisi poliittisen vakaumuksen perusteella tietyllä melko suurella tilastollisella todennäköisyydellä sanoa, että mihin suuntaan itse olet kallellasi itse aikuisena. Kyse myös psykiatrisissa diagnooseissa tilastollisista todennäköisyyksistä, jotka perustuvat mielipidekyselyyn. Mielipiteen esittäjä on ehkä koulutettu esittämään tiettyjä mielipiteitä, mutta ei se siitä itse mielipiteestä mitään kroonista sairautta itsessään tee.

Yhtä hyvin voisit vaikka satunnaisesti valita ihmisiä väkijoukosta ja kertoa heille, että he ovat kroonisesti aivosairaita, koska heillä on jotain tiettytjä ominaisuuksia ja että he tulevat kuolemaan kymmenen vuoden sisällä etenevään dementiaan. Ja kertoisit heille ja heidän huolestuneille läheisilleen vielä, että ainoa keino ehkäistä sairauden eteneminen on dementovien lihottavien lääkkeiden syöminen suurilla annoksilla. Ja sitten tutkisti, millä suurella todennäköisyydellä nämä potilaat syrjäytyvät ja ajautuvat työkyvyttömiksi suhteessa normaaliväeöstöön. Tilastollisessa mielessä heillä ei välttämättä olisi niin hyvä ennuste kuin luulisi ottaen huomioon, että he olivat ennen hoidon alkua fyysisesti täysin terveitä. Mutta siitä huolimatta moni "paranisi" ja eläisi yllättävän pitkään etenkin, jos onnistuvat kieltäytymään dementoivista lääkkeistä. Moni saattaisi pitää sitä suurena ihmeenä, että olisi hengissä vielä kymmenen vuoden päästä ja ehkä se lisäisi tiettyä kiitollisuutta elämää kohtaan.