Jumala lupaa tukea ahdingossa

Anonyymi kirjoitti:

Psal­mis­sa on Ju­ma­lan lu­paus ih­mi­sel­le: ”Kun hän huu­taa mi­nua, minä vas­taan. Minä olen hä­nen tu­ke­naan ah­din­gos­sa, pe­las­tan hä­net ja nos­tan taas kun­ni­aan.” (Ps. 91:15.)

Raa­ma­tun ta­pah­tu­mat roh­kai­se­vat us­ko­maan ja luot­ta­maan Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Eräs tut­tu esi­merk­ki on Joo­se­fin elä­män­ta­ri­na. Ju­ma­la sal­li hä­nel­le ras­kai­ta vai­keuk­sien het­kiä. Voi vain ku­vi­tel­la, kuin­ka hän kai­vos­sa vi­ru­es­saan tai van­ki­las­sa ol­les­saan koki suur­ta tus­kaa ja ih­met­te­li, mik­si Ju­ma­la sal­lii täl­lais­ta. Ju­ma­la ei hy­län­nyt Joo­se­fia, vaan an­toi hä­nel­le voi­mia ja käyt­ti ajal­laan teh­tä­viin­sä.

Myös Jee­sus koki tus­kal­li­set kär­si­mys­tien het­ket. Hän ru­koi­li Ju­ma­lal­ta apua: ”Isä, jos se on mah­dol­lis­ta, niin men­köön tämä mal­ja mi­nun ohit­se­ni. Mut­ta ei niin kuin minä tah­don, vaan niin kuin sinä.” (Matt. 26:39.) Vie­lä ris­tin­puul­la hän huu­si: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si mi­nut hyl­kä­sit!” (Matt. 27:46.) Oli kuin Ju­ma­la oli­si hä­net het­kel­li­ses­ti hy­län­nyt, mut­ta niin ei lo­pul­li­ses­ti ta­pah­tu­nut. Ju­ma­la oli poi­kan­sa tu­ke­na myös kär­si­myk­sen het­ki­nä ja nos­ti hä­net ylös kuol­leis­ta.

Jo­kai­sel­la on omat kuor­man­sa kan­net­ta­va­na. Ju­ma­lan sa­nan lu­paus­ten mu­kai­ses­ti saam­me ai­na kään­tyä ru­koil­len, ano­en ja kiit­tä­en Ju­ma­lan puo­leen (Fil. 4:6). Ju­ma­la on siis lu­van­nut ol­la tu­ke­na. Se to­teu­tuu vai­kei­na­kin het­ki­nä, vaik­ka sitä ei ai­na jak­sa kä­sit­tää.

Moni on saa­nut ko­kea to­dek­si psal­mi­ru­noi­li­jan sa­nat ”Har­taas­ti minä odo­tin Her­raa, ja hän ku­mar­tui mi­nun puo­lee­ni ja kuu­li huu­to­ni. Hän veti mi­nut ylös sy­väs­tä kuo­pas­ta, upot­ta­vas­ta lie­jus­ta. Hän nos­ti mi­nut kal­li­ol­le, an­toi lu­jan poh­jan as­kel­te­ni al­le. Hän an­toi suu­hu­ni uu­den vir­ren, kii­tos­lau­lun Ju­ma­lam­me ylis­tyk­sek­si.” (Ps. 40:1–3.)

Ju­ma­la käyt­tää usein ih­mi­siä apu­lai­si­naan. Kuor­mien al­la elä­vä, vä­sy­nyt, su­re­va tai yk­si­näi­nen lä­him­mäi­nen kai­paa ai­toa koh­taa­mis­ta ja rin­nal­le aset­tu­mis­ta. Hän kai­paa kuul­la ky­sy­myk­sen ”mitä kuu­luu, mi­ten jak­sat”. Em­me voi ot­taa pois toi­sen kuor­maa, mut­ta voim­me kan­taa sitä yh­des­sä. Lä­him­mäi­sen rak­kaut­ta on se, et­tem­me jätä ke­tään yk­sin taak­ko­jen­sa kans­sa.

Toi­si­naan on help­po aut­taa ja ol­la tu­ke­na. Eri­tyi­ses­ti konk­reet­ti­sen avun an­ta­mi­nen on mo­nil­le luon­te­vaa. Tuo­reet lei­von­nai­set hel­pot­ta­vat ar­kea ja sa­mal­la ker­to­vat vies­tin sii­tä, et­tä ha­lu­an muis­taa ja tu­kea si­nua. Ajal­li­nen apu voi ava­ta mah­dol­li­suu­den myös yh­tei­sel­le kes­kus­te­lul­le.

Jos­kus tu­ke­na ole­mi­sen ja aut­ta­mi­sen ää­rel­lä tun­tee suur­ta avut­to­muut­ta. Roh­kai­sun sa­nat ka­to­a­vat. Ha­lu­ai­si roh­kais­ta ja sa­noa jo­tain, mikä kan­taa, mut­ta aja­tus on tyh­jä. Lä­him­mäi­sen tär­kein teh­tä­vä on kui­ten­kin ker­toa Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja tar­jo­ta evan­ke­liu­mia pyy­tä­mät­tä­kin.

Mie­lee­ni nou­see Ju­ma­lan jär­jes­tä­mä op­pi­tun­ti. Ra­kas lä­hei­nen oli va­ka­van sai­rau­den vuok­si me­nos­sa sai­raa­laan tut­ki­muk­siin. Olim­me pois to­lal­tam­me ja ai­van sa­nat­to­mia pe­lot­ta­van asi­an ää­rel­lä. Lap­sel­la oli luot­ta­mus ja us­kon ym­mär­rys. Hän soit­ti rak­kaal­le lä­hei­sel­le: ”Minä tie­dän, et­tä olet me­nos­sa sai­raa­laan ja si­nua pe­lot­taa, mut­ta ei tar­vit­se pe­lä­tä. Saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.”

Elä­män ko­et­te­le­mus­ten, vas­toin­käy­mis­ten ja uu­pu­muk­sen­kin koh­da­tes­sa saa tur­vau­tua Ju­ma­lan lu­pauk­seen. ”Sy­lis­sään Jee­sus uu­pu­nei­ta kan­taa, lä­hel­le pai­naa pai­men­sy­dän­tään. Op­paak­si kirk­kaat sa­nan neu­vot an­taa, va­lok­si tiel­le ai­kaan pi­me­ään.” (SL 304:2.)

Arto Tölli

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä